Tällä kannalla olivat asiat vanhempaimme välillä, kun Susanna ja minä
syksyllä pääsimme ripille.
Koska minut liian myöhään oli ilmoitettu rippikouluun, määrättiin että
minä, paitsi yhteisissä kuulusteluissa maanantaisin kirkossa, kävisin
myöskin perjantaisin pappilassa yksityisesti lukemassa.
Omalla lyhyellä tavallaan piti isäni minulle ennen pappilaan menoani
pienen puheen, jolloin hän sanoi toivovansa, etten tuottaisi hänelle
häpeätä papin edessä.
Tuo opetus ylhäällä papin lukuhuoneessa oli minulle jotakin aivan uutta
ja vaikutti suuresti henkiseen kehitykseeni. Kookas, harmaapäinen mies
leveine, tarmokkaine kasvoineen, paksut hopeakehyksiset silmälasit
työnnettyinä otsalle tuuheitten kulmakarvojen yläpuolelle, istui
sohvassa, iso merenvahapiippu suussaan ja selitti asioita minulle, joka
juhlavaatteisiin puettuna tarkasti kuunnellen istuin häntä vastapäätä
pöydän toisessa päässä.
Minulle kävi vähitellen yhä selvemmäksi, että papin täytyi olla läpeensä
rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta samalla kova ja ankara;
sillä hän puhui alituiseen velvollisuuksista, sanoen, ettei armo
suinkaan ole annettu meille siksi, että pääsisimme velvollisuuksista
vapaiksi.
Joskus hän myöskin saattoi ruveta selittämään asioita, jotka tuskin
kaikki olivat minulle tarkoitetut; hän yritti silloin tavallisesti
kumota kaikenlaisia epäilyksiä uskonasioissa erittäinkin mitä tuli
ihmeisiin, jotka hän mielellään selitti luonnonmukaisesti. Hän saattoi
tällöin osoittaa erinomaista kekseliäisyyttä sommitteluissaan, ja usein
luulin huomaavinani hänen tarmokkaissa kasvojenpiirteissään sellaista,
jota olin nähnyt Susannankin luonteessa.
Pienet, sirot kätensä ja hienon, sopusuhtaisen vartalonsa oli Susanna,
nähtävästi perinyt isältään sekä sen lisäksi tuon omituisen päänheiton
milloin hän tahtoi antaa sanoilleen tavallista enemmän pontta. Mutta
Susannan luonteessa oli samalla jotain lämmintä, melkeinpä tulista,
sellaista, jolle isän silmissä ilmenevä kirkas, kylmän järkevä katse oli
vallan vieras.
Pappi kiitti minun ajatuskykyäni, mutta usein hän suuresti nöyrrytti
minua väittämällä, että minun oli tapana karttaen luoda katseeni maahan,
mistä tavasta minun välttämättömästi oli luovuttava. Epäilemättä hän
luuli minun olevan ylenmäärin ujon tai myöskin kärsivän isäni ja hänen
välisestä suhteesta.
Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hänen jääkylmät tai
harmaan terävät silmänsä lakkaamatta tuijottivat minuun, aivan kuin
niiden katse olisi tunkeutunut ihan lävitseni jaoitellen minut
kappaleiksi kuin apelsiinin, lopuksi kaivaen esiin Susannan ja minun
välisen salaisuudenkin.
Tunsin itseni kavaltajaksi, joka petin hänen luottamuksensa, ja
kuvittelin tuskissani, miten hän kerran, saatuaan tietää kaiken,
ajattelisi minusta, joka keskellä ripillepääsyvalmistuksiani olin voinut
istua hänen edessään valheellisena ja röyhkeänä.
Sitä paitsi alkoi minulle katkismusta lukiessani käydä yhä selvemmäksi,
että Susannan ja minun suhteessamme oli jotakin kieroa, niin kauan kuin
salasimme sitä hänen vanhemmiltaan; ja kuitenkin aijoin nyt, tämä
ilmeinen synti sydämmelläni, kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin polvistua
Jumalan armopöydän ääreen.
Nämä omantunnon epäilykset seurasivat minua kotonakin ollessani ja
kävivät minulle lopulta todelliseksi kidutukseksi. Kaikki synnit -- niin
olin lukenut katkismuksesta -- voidaan anteeksi antaa, paitsi syntiä
Pyhää Henkeä vastaan.
Mitä enemmän mielikuvitukseni hautoi tätä salaperäistä rikosta, joka oli
ulkopuolella taivaan armoa ja jota Jumala siis ei voinut anteeksi antaa,
sitä voimakkaammaksi kasvoi minussa kauhistuttava pelko siitä, että se
synti, johon nyt ehdoin tahdoin ja kylmäverisen harkinnan jälkeen olin
antautua, kuului ehkä juuri tällaisiin anteeksiantamattomiin.
Epäilykseni koski erittäinkin pyhää ehtoollista, jonka siten empimättä
ja tahallani häpäisisin peittääkseni petokseni sitä miestä kohtaan, joka
sen minulle tarjosi.
Turhaan koetin vapautua näistä ajatuksista tai ainakin lykätä ne syrjään
ripillepääsyn edelliseen päivään.
Mieleni kävi päivä päivältä yhä tuskallisemmaksi; ja kiihoittunut
mielikuvitukseni loi eteeni kuvia, jotka eivät enää olleet tahtoni
alaisia, vaan syöksivät minut helvetinpelon kaikkiin mahdollisiin
kauhistuksiin.
En uskaltanut yrittääkään puhua näistä asioista Susannalle, vaikka se
olisikin mieltäni rauhoittanut; sillä niin kauan kun hän ei tiennyt,
että se mikä nyt oli täyttymässä, oli syntiä, hän ei myöskään ollut
osallinen siihen, ja mieluimmin kannoin taakkaani yksin kuin syöksin
hänetkin syntiin.
Jos viime hetkessä ilmaisisin kaikki ankaralle papille, niin --
puhumattakaan siitä sietämättömästä häpeästä, jonka tällaisen lasten
välisen kihlauksen ilmaiseminen meille molemmille tuottaisi -- olisi
seurauksena siitä vain se, että kadottaisin Susannan, ja siihen en
uskaltanut tehdä itseäni syypääksi ilman hänen suostumustaan. Koko asia
muodostui minulle siten vähitellen mahdottomuuksien ympyräksi, josta
ulospääsy oli suljettu ja pelastus mahdoton.
Kahtena viimeisenä maanantaina, jolloin olimme kirkossa papin
kuulusteltavina, katsoin usein vakavasti Susannaan. Hän seisoi siinä
terveenä, hymyilevänä ja tarkkaamattomana; hän ei mitään aavistanut eikä
siis voinut minua auttaa.
Ripillepääsyn edellisenä päivänä kasvoi levottomuuteni kuumeentapaiseksi
tuskaksi, jonka valtaamana monasti olin kuin järjiltäni ja tunsin itseni
sanomattoman onnettomaksi.
Lopulta tuntui minusta, että olin uhraamaisillani autuuteni Susannan
tähden. Kauhistuneena säikähdin yöllä unestani, jossa olin nähnyt itseni
polvistuneena alttarin ääreen Susannan rinnalla -- hän oli niin
viattoman näköinen ja niin yliluonnollisen kaunis -- ja pappi seisoi
siinä, kasvoissaan tuomiopäivän ankaruus, aivan kuin tietäen, että
paraikaa yksi sielu oli hukkumaisillaan ja että hän ehtoollisleipää
antaessaan pani Herran tuomion täytäntöön.
Eräänä toisena yönä heräsin siihen, että mielestäni joku ilkkuen nauroi
sänkyni alla, ja olin siinä varmassa uskossa, että paholainen ison
käärmeen hahmossa kiemurrellen makasi siinä vaanien minua. Kauhusta
sykähtävin sydämin piilouduin patjoihin, kunnes aamun sarastaessa kuulin
ihmisten liikkuvan pihalla, jolloin uskalsin nousta paetakseni
makuuhuoneesta.
Koitti sitte ripillepääsypäivä.
Aamulla ennen kirkko-aikaa pukeuduin uusiin mustiin vaatteisiini seisoen
kuvastimen edessä sinisessä salissa, johon äitini oli ollut suljettuna
sairautensa pitkinä vuosina. Läpi pieniruutuisten ikkunoitten näin minä
veneen toisensa perästä täynnä juhlapukuista rippinuorisoa ja heidän
vanhempiaan kirkkaana syyspäivänä soutavan lahteen ja laskevan maihin
joko meidän laiturillemme tai pappilan rantaan.
Tämä juhlallinen näky täytti minut yhtäkkiä epätoivolla. Ajattelin, että
nämä kaikki saattoivat päästä Jumalan autuuteen yhtä helposti, kuin he
nyt tyynenä pyhäaamuna soutivat auringonpaisteiseen lahteen, kun taas
minulla yksin ei ollut mitään autuuden toivoa.
Samassa johtui mieleeni, että minä täällä synkässä, henkisesti pimeässä
kodissani aina lapsuudestani asti olin sisimmässäni kantanut tunnetta
siitä, ettei onni ja autuus ollut minua varten ja että kaikki se
todellinen onni ja ilo, mikä tähän asti oli osalleni tullut, oikeastaan
oli ollut vain pappilasta lainattua päivänpaistetta.
Tuo kuolemansynti omallatunnollani en Susannaakaan voinut saada muuta
kuin lainaksi siksikun kuolema tuli, jolloin meidän oli erottava ja
minun oli palattava niiden pahojen henkien luo, jotka elämäni
ensimäisestä hetkestä asti olivat minut ikäänkuin omakseen anastaneet.
Minä käännyin seinään päin ja purskahdin itkuun.
Kun taas hetken perästä aijoin jatkaa pukeutumistani ja katsahdin
kuvastimeen, saatoin pelkäämättä, vieläpä levollisenakin kiinnittää
katseeni tuohon lapsuuteni näkyyn: ruusua kantavaan naiseen, jonka näin
seisovan takanani huoneen avonaisessa ovessa, kalpeana ja surullisesti
katsellen minua, kunnes hän yhtäkkiä taas hävisi.
Kellot alkoivat soida ja kansa virtasi kirkkoon. Sinä päivänä oli myös
Kainulais-Anna sekä muu talon väki lähdössä sinne. Isä seurasi minua ja
tervehti kohteliaasti pappia, kun he ohimennen tapasivat toisensa kirkon
ovella.
Edellisenä maanantaina oli määrätty, missä järjestyksessä rippilasten
tuli seisoa kirkossa. Minun piti olla etumaisena poikain puolella, ja
Susannan tyttöjen.
Ensimäinen virsi oli jo veisattu, kun Susanna äitinsä seurassa tuli
kirkkoon, täysikasvuisten tapaan puettuna mustaan silkkihameeseen,
kaulassa ja käsivarsilla pitsit ja rinnalla kultakoriste. Hän jäi
istumaan papinpenkkiin äitinsä viereen, kunnes vaikuttava saarna oli
lopussa.
Olin luultavasti kovin sairaan ja rasittuneen näköinen, sillä alkaessaan
kuulustelunsa minusta keskeytti pappi yhtäkkiä kysymyksensä ja katsoi
minuun ikäänkuin kysyen mikä minua vaivasi.
Vastasin oikein, ja nyökyttäen minulle päätään hän kääntyi sitte
Susannan puoleen, joka seisoi kädet ristissä ja silmät maahan luotuina,
itkettyneenä, ja jännityksestä hieman kalpeana.
Isän kuulustellessa katsoi Susanna häneen noilla siunatuilla sinisillä
silmillään niin luottavaisesti ja uskollisesti, ettei saattanut
epäilläkään hänellä sinä hetkenä olleen pienintäkään syntiä
omallatunnollaan.
Kun kuulustelu oli päättynyt ja pappi siirtyi seuraavalle riville,
hymyili Susanna minulle keventyneenä, mutta samalla vakavasti, kuin
olisin minä ollut isän rinnalla toinen ystävä, johon hän tällä hetkellä
saattoi turvautua.
Katsoin häneen niin usein kuin sen huomaamatta saatoin tehdä; hän seisoi
siinä solakkana ja sorjana, tuuhea tukka täysikasvuisten tavoin
päälaella.
Silloin tällöin hänkin vilkaisi minuun, mutta minä aina vältin hänen
katsettaan.
Minulle oli jokainen hänen silmäyksensä vain uusi synti, samoin kuin
jokainen pyhä sana, minkä kuulin, lisäsi minun syntitaakkaani eikä
minulle siten mitään siunausta tuottanut.
Jumalanpalvelus kesti kauan, ja hermostunut jännitys vaikutti kuten niin
usein myöhemminkin elämässäni, että päätäni alkoi huimata ja kaikki
silmieni edessä musteni tummiksi pilkuiksi. Minne ikinä katseeni loin,
ilmestyi kauhistuksekseni musta pilkku, ja tuskissani ajattelin, että
tämä ehkä onkin jo kirouksen alku.
En enään uskaltanut Susannaan katsoa, jotten häneenkin saattaisi mustaa
merkkiä, enkä voinut olla tarkastamatta lattiaa jalkojen alla
nähdäkseni, oliko ehkä siihenkin jäänyt mustia jälkiä.
Ajattelin merimiestä, joka Vaagenin kirkossa oli lumonnut papin tyttären
ja jonka omatunto oli pakottanut lähtemään kirkosta papin lukiessa
siunausta, kun sitä vastoin minä olin tuomittu jäämään paikoilleni.
Muistan vain hämärästi, että kun lupaus oli tehty, pidettiin taaskin
puhe ja laulettiin muutamia virsiä.
Kun sitte vihdoin kuljin kotiinpäin isäni rinnalla, joka huolestuneena
tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta tapahtuneesta se, että
Susanna, joka varmaankin oli huomannut minun olevan sairaana,
jumalanpalveluksen loputtua oli katsonut minuun juuri samalla tavalla
kuin aamulla tuo nainen ruusuineen -- hiljaa ja surunvoittoisesti, aivan
kuin se, joka tahtoo auttaa mutta ei voi.
Luultavasti oli isäni varoitus, etten häntä papin edessä häpäisisi,
suuressa määrin auttanut minua viimeiseen asti pysymään pystyssä; sillä
samassa kun tulimme kotiin menin tainnoksiin ja jouduin vuoteen omaksi.
Isäni, joka nyt täydellä todella alkoi pelätä tilaani, lähetti heti
paikalla lääkäriä noutamaan.
Kun lääkäri seuraavana päivänä saapui luokseni, makasin minä rajuissa
kuumehoureissa.
Mielikuvitukseni kuohui yli äyräittensä kuten virta, josta kaikki sulut
ovat poistetut, ja mielessäni myllersi mitä sekavimpia mielikuvia.
Minusta tuntui kuin vuoteeni ympärillä tanssisi päätään nyökäyttäen
joukko helvetinhenkiä, joista yksi kantoi kädessään pitkää sinetillä
varustettua tuomiokirjettä, ja Kainulais-Anna mulkoili tuijottavilla
silmillään, Susannan katsellessa minuun tuskallisesti, aivan kuin
hänellä ei olisi ollut valtaa pelastaa minua kadotuksesta.
Sen mukaan minkä myöhemmin sain asiasta tietää, oli lääkäri ensin
arvellut minun sairauteni olevan hermokuumetta, mutta eräänlaiset
taudinoireet sekä omituiset hourailuni, joista Kainulais-Anna, jolla oli
omat ajatuksensa asiasta, piti välttämättömänä kertoa lääkärille, saivat
tämän kokonaan muuttamaan mielipiteensä.
Hän oli hoitanut äitiäni tämän mielisairaana ollessa ja nyt hän huomasi
pojassa saman käsityksen tuosta naisesta ruusuineen ja saman pelon
joutua pahojen henkien valtaan.
Kolme viikkoa tämän jälkeen minä taasen olin jalkeilla, vaikkakin
kalpeana ja heikontuneena pitkällisen, kovan hermokohtauksen jälkeen.
Synnintaakkani koko painava myllynkivi oli kuin poisnostettu rinnastani
ja saatoin ilman omantunnon epäilyksiä käydä Herran Ehtoolliselle.
Olin mielestäni oikein arvokas henkilö lähtiessäni seuraavana pyhänä
mustaan hännystakkiin puettuna pappilaan ripillepääsyn jälkeen
tavalliselle vieraskäynnille.
Susanna istui -- hiukan kuin komeillakseen minun edessäni --
täysikasvaneen naisen tavalla oman ompelupöytänsä ääressä ikkunan edessä
olevalla korokkeella. Papinrouvan mentyä viinimarjamehua ja leivoksia
hakemaan, täytyi minun hänen pyynnöstään pikimmältään käydä katsomassa
hänen kallisarvoista pöytäänsä kaikkine laatikkoineen; tarkastelin sekä
etumaisia että salalaatikoita, jotka tulivat näkyviin kun hän veti pois
edelliset.
Eräässä salalaatikossa, jonka hän veitikkamaisesti hymyillen avasi,
mutta salamannopeudella taas sulki äidin tullessa sisään, oli parin
vanhan lapsuudenajalta minulle tutun paperilapun vieressä vaskisormus
lasikivineen, jonka kerran olin hänelle antanut.
Lähtiessäni pappilasta sykähteli sydän ilosta rinnassani; sillä
odottamattani oli minulla ollut Susannan kanssa kohtaus, jolloin hän oli
ilmaissut minulle uskollisuutensa paljoa voimakkaammin, kuin minkään
suullisen vakuutuksen kautta.
Olin ruvennut ajattelemaan, että jotakin erikoista viime aikoina oli
tapahtunut kotonani; sillä isäni tyly, jäykkä kohtelutapa oli
huomattavasti muuttunut. Muun muassa hän lahjoitti minulle
kaksipiippuisen pyssyn hylkeennahkakotelossa sekä sen lisäksi vielä
kellon ja ehdotti aivan itsestään, että minä nämä päivät ennen
poislähtöäni saisin käyttää Jens-renkiä sekä soutovenettä, milloin minua
vain halutti lähteä kalastelemaan tai metsästämään.
Kun lääkäri eräänä päivänä tuli meille ja pyysi saada seurata minua
huoneeseeni, selveni minulle mikä oli tapahtunut.
Kaljupäinen, tanakka pieni tohtori karkeassa takissa ja teräskehyksiset
lasisilmät tylppänenällään oli yksi noita vuoristoseutujemme karaistuja
lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan liikkua matkoilla missä ilmassa
hyvänsä. Hän oli aina mitä parhaimmalla tuulella tullessaan sisään
suoraan rajuilmasta.
Hän oli järkähtämätön, lujaluontoinen mies, jonka sanat ehdottomasti
herättivät luottamusta, mutta hänessä oli samalla jotakin lämmintä ja
vilpitöntä, joka milloin hän vain itse tahtoi teki hänet hyvin
miellyttäväksi. Hän oli perhelääkärinä sekä meillä että pappilassa ja
molempien perheitten uskottu ystävä.
Kun tulimme ylös ullakkohuoneeseeni, pyysi hän minua istumaan häntä
kuuntelemaan; itse hän tapansa mukaan etsi itselleen sopivan kävelyalan
lattialla, missä hän puhuessaan, kädet selän takana, käveli
edestakaisin.
Hän oli -- virkkoi hän -- tarkkaan punninnut, salaisiko hän minulta sen,
mikä hänellä oli sydämellään, vai puhuisiko siitä minulle suoraan; hän
oli nyt kuitenkin päättänyt puhua, koska paranemiseni riippui siitä,
olinko itse täysin selvillä sairaudestani.
Viimeinen sairauteni oli nimittäin ainakin osaksi ollut ilmaus siitä
taipumuksesta mielisairauteen, joka äidin puolelta oli kulkenut
perintönä jo monessa polvessa. Että se nyt oli minussa puhjennut oli
kyllä aiheutunut siitä, että liiaksi olin antautunut kaikenlaisiin
mielikuvituksiin sekä myöskin siitä tyhjäntoimittajan elämästä, jota hän
tiesi minun aina kotonani viettäneen.
Ainoa varma keino estää tämän taipumuksen kehittymistä oli varmaan
päämäärään tähtäävä työ, esimerkiksi luvut, joihin hän luuli minulla
olevan taipumusta, ja sen lisäksi terveet elämäntavat, kävelyt, kala- ja
metsästysretket, toverit ja hyvät pyrinnöt; mutta kaikenlainen
vetelehtiminen tuli minun jättää, kaikki jännittävät romaanit ja
sairaaloiset haaveilut. Hän oli puhunut isäni kanssa ja ehdottanut
sopivana valmistuksena tuleville luvuilleni lähtöä Trondenæsin
seminaariin, mikä matka samalla tuottaisi nykyiselle elämälleni
välttämättömän vaihtelun.
Kun lääkäri hetken kuluttua poistui, jäin istumaan, sydän syvästi
liikutettuna.
Että täten olin päässyt selville itsestäni ja löytänyt oman arvoitukseni
ratkaisun, oli sanomattomasti keventänyt mieleni; voin sanoa, että se
oli merkkitapaus elämässäni.
Tuo henkisen sairaaloisuuden tunne, joka hiljaisena mielenahdistuksena,
jonkinlaisena onnettomuuden aavistuksena aina siitä asti, kuin saatan
muistaa, oli piillyt sydämeni syvyydessä, joskin yhdessä-olo Susannan
kanssa valoisina kesäaikoina oli sitä hetkeksi hälventänyt -- se ei siis
ollutkaan synnin tuntoa, ei pahanteon taakkaa, ei mikään salaperäinen,
hämärä poikkeus luonnon kaikesta muusta järjestyksestä, vaan ainoastaan
tauti, yksinkertaisesti vain tauti, joka oli parannettavissa sopivalla
luonnollisella hoitotavalla.
En olisi uskonut kenenkään saattavan ilostua kuin onnensanoman saaja
kuullessaan, että hän on hullu tai ainakin helposti voi tulla hulluksi;
mutta nyt tiedän, että tämäkin on maailmassa mahdollista.
Rukoilin nyt mielestäni ensimäisen kerran vapaalla ja luottavaisella
sydämellä Jumalaa, johon siis olin samassa suhteessa kuin muutkin
ihmiset tai jota, jos siinä jotakin eroa oli, minä olin vieläkin
lähempänä siksi, että olin tällainen sairas raukka.
Tuntui siltä, kuin Jumalan aurinko, pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen
taas loistaisi minulle. Rukoilin itseni puolesta, Susannan ja isäni
puolesta, ja nauttien tästä uudesta varmasta suhteestani Jumalaan,
rukoilin yhä edelleen, ensin jokaisen puolesta erikseen kotona ja
pappilassa, sitte lukkarin ja vihdoin muitten puutteessa aivan kuin
kirkossa kaikkien sairaitten ja kärsivien puolesta, joiden joukkoon minä
nyt, sydämeni pohjasta iloisena, itsekin lukeuduin.
Kuudes luku.