Talossamme vallitseva kummitususko pääsi täyteen valtaansa renkituvassa,
missä piiat ja rengit sekä talossa yöpyvät matkustavat talonpojat
iltasin istuivat rautalieden ääressä kertoillen hehkuvan tulen valossa
kaikenlaisia juttuja haaksirikoista ja kummituksista.
Uunin ja seinän välisellä pankolla istui reipas, väkevä Janne-renki,
askaroiden puuseppä- ja korjaustyössään, eikä hänellä tämän ohella
ollutkaan muuta tekemistä kuin hiljaa kuunnella toisten pakinaa. Uunin
vieressä Pieksu-Niilo -- nimensä hän oli saanut siitä, että hän ompeli
lappalaispieksuja -- voiteli jalkineita tai muita nahkatamineita. Niilo
oli pikkuinen irvihammas, jonka vaalea takkuinen tukka aina riippui
silmillä ja jonka kuunmuotoisista pyöreistä kasvoista nenä pisti esiin
kuin pieni nystyrä; kun hän nauroi, sai hänen leveä suunsa ohuine
huulineen ja isoine leukapielineen melkeinpä kuolleen pääkallon
irvistävän ilmeen. Pieniä vaaleansinisiä silmiänsä hän siristeli silloin
niin salaperäisen viekkaasti, että hyvin huomasi hänen olevan
teräväpäisen. Hän se olikin, joka useimmat jutut tiesi, mutta useimmin
hän sai vieraat kertomaan kaikenlaisia seikkailuja näkyvästä ja
näkymättömästä maailmasta.
Kolmannelle rengille oli annettu haukkumanimi Antti Lyijyhattu --
vaikkei hänen kuullen uskallettu tätä nimeä käyttää -- siksi, että hän
vähän väliä sai juoppoudenkohtauksia, jolloin hän joi niin hurjasti,
että oli menettää paikkansa. Hän oli kuitenkin omalla tavallaan
erinomaisen kelpo mies. Kun myrskyn noustessa merellä oikein kovalle
otti, kohosi hän yhdellä kertaa korkeimpaan luottamustoimeen ollen
veneen päällikkönä; sillä hänen erinomaisesta purjehdustaidostaan olivat
kaikki yksimieliset. Kun vaara oli ohi, hän taas aleni entiseen
mitättömään asemaansa.
Renkituvan vakituiseen väkeen kuului myöskin kaksikymmenvuotias tyttö,
jota kutsuimme Ranskan-Marttiinaksi. Hän oli vilkasluontoinen ja
sukkela, aivan kuin toista ihmisrotua kuin tavalliset ruijalaiset;
tavattoman tuuhea, musta kiharatukka ympäröi hänen kapeita,
tummaihoisia, erittäin hienopiirteisiä kasvojaan. Hänen vartalonsa oli
keskikokoinen, hentorakenteinen ja sorja. Paksujen, tummien silmäkulmien
alta tuikkivat sysimustat silmät; hänen suuttuessaan saattoivat ne
melkeinpä säkenöidä.
Hän oli rakastunut hiljaiseen Janne-renkiin ja aivan syyttä ylenmäärin
mustasukkainen. Huhuttiin kyllä, että nämä kaksi aikoivat mennä yhteen,
kun vain Janne-renki saisi vielä pari kalaretkeä suoritetuksi, mutta
julkisuuteen ei asiaa kuitenkaan vielä oltu päästetty, luullakseni
siksi, että Janne niin kauan kuin mahdollista teki passiivista
vastarintaa eikä koskaan nimenomaan kosinut.
Ranskan-Marttiina oli noita pohjoisten kalastajaseutujen aviottomia
lapsia, joiden isät ovat ulkomaalaisia laivureita tai matruuseja. Hänen
isänsä sanottiin olleen ranskalainen laivamies.
Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasin renkitupaan; hän
tiesi kyllä, että siellä puhuttiin paljon sellaista, joka ei ollut
aijottu lapsen kuultavaksi.
Mutta toiselta puolen taas kerrottiin siellä mielestäni maailman
kaikkein mieltäkiinnittävimpiä asioita. Ja seurauksena tästä oli, että
salaa koetin sinne hiipiä.
Muistan muun muassa, miten eräänä pimeänä syysiltana salaa tupaan
puikahdettuani jännitettynä jäin kuuntelemaan Pieksu-Niilon -- saman
miehen, jolla oli kellertävät kasvot ja joka nauraessaan irvisteli kuin
kuolleen pääkallo -- pöyristyttäviä kummitusjuttuja Erlandsenin
edeltäjän ajoilta.
Siihen aikaan oli jonkun matkan päässä pappilasta vanha ranta-aitta.
Eräänä jouluiltana istuttiin olutta juoden kauppiaan talossa aattoa
viettämässä. Puoliyön aikaan loppui, olut ja silloin lähetettiin
Rasmus-renki, joka oli väkevä ja rohkea mies, alas ranta-aittaan, missä
oluttynnyriä säilytettiin, laskemaan olutta raskaaseen, hopeahelaiseen
kannuun.
Sinne tultuaan Rasmus asetti lyhdyn tynnyrille ja rupesi laskemaan. Kun
kannu oli täynnä ja hän juuri oli viedä sen huulilleen ottaakseen siitä
pienen kulauksen, näki hän pitkällään oluttynnyrillä hirveän ison,
leveän ja mustan olennon, alaruumis ojennettuna pitkin pimeässä
seisovia, riviin järjestettyjä oluttynnyreitä; sen suusta lähti jääkylmä
henkäys aivan kuin seljällään olevasta ovesta ja se tuijotti häneen
kahdella samealla silmällä, jotka muistuttivat himmeitä luulyhtyjä, ja
sanoi:
»Varas jouluoluessa!»
Mutta Rasmus-renki ei vitkastellut. Hän viskasi painavan olutkannun
jättiläistä suoraan vasten silmiä ja läksi sitte pakoon minkä jaksoi.
Ulkona paistoi kuu hangelle, hän kuuli rannalta kirkumista ja ulvontaa
ja huomasi, miten hiidet yhä taajenevissa joukoissa ajoivat häntä takaa.
Kun hän ehti hautausmaan muurin luo, olivat ne jo aivan hänen
kintereillään, ja hädässään hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin huutaa:
»auttakaa minua, te kaikki kuolleet!» Kuolleet ovat nimittäin hiisien
vihollisia.
Silloin hän kuuli, miten kuolleet nousivat haudoistaan, ja samalla
syntyi hirveä melu ja ulina, kuin olisi taistelu ollut käymässä. Häntä
itseään ajoi hiisi sillä välin takaa ja oli juuri painaa hänet maahan,
kun hänen samassa onnistui tarttua ovenripaan ja pelastua tupaan.
Mutta siihen hän kaatuikin tajuttomana lattialle.
Seuraavana päivänä -- ensimäisenä joulupäivänä -- näki kirkkoväki sinne
tänne haudoille hajaantuneina ruumisarkun palasia sekä kaikenlaisia
vettyneitä airoja ja laivanpirstaleita, sellaisia, jotka haaksirikossa
uppoavat meren pohjaan.
Näitä olivat kuolleet ja hiidet käyttäneet taistelu-aseina, ja monesta
seikasta saattoi huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.
Ranta-aitasta löydettiin sitte myöskin tinakannu ja luulyhty. Kannu oli
painunut litteäksi jättiläispeikon otsaan sattuessaan, ja lyhdyn oli
hirviö murskannut, rengin päästyä pakenemaan.
Pieksu-Niilo tiesi myöskin kertoa yhtä ja toista kaukonäkijöistä, ja
miten nämä sekä henkimaailmasta että todellisuudesta ovat nähneet
näkyjä, jotka ilmestyvät heille joko enteinä tai jonkinlaisena henkisenä
kangastuksena, jolloin he saattavat nähdä mitä juuri sillä hetkellä
tapahtuu kaukaisimmissakin paikoissa.
He saattavat istua iloisessa seurassa ja siinä yhtäkkiä kalpeina ja
levottomina tuijottaa hajamielisesti eteensä. He voivat silloin nähdä
jos jonkinlaisia asioita, ja kesken kaiken kuulee heidän huudahtavan
esimerkiksi:
»Nyt on tuli päässyt irti kauppias N. N:n talossa» tai, »nyt Trondjemin
kaupunki palaa!»
Toisinaan he näkevät niin elävästi pitkien ruumissaattojen kulkevan,
että tarkoin voivat sanoa, missä järjestyksessä minkin näköinen henkilö
kulki, minkälainen arkku oli ja minkälaiset kadut, joita pitkin
ajettiin.
Niin he saattavat sanoa: »nyt haudataan Kristianiassa joku kuuluisa
mies.»
Kun sitte tapahtumasta tieto saapuu, pitää tällainen näky aina
paikkansa.
Saattaapa sitte merellä tuollainen mies sanoa kapteenille, että parasta
hänen on hetkeksi muuttaa suuntaa; ja tätä neuvoa seurataan aina, sillä
kaikki ovat varmat siitä, että hän silloin jossain kaukana heidän
edessään näkee sellaista, jota eivät muut näe, mutta joka voi saattaa
heidät onnettomuuteen -- tavallisesti meritursaan venepuoliskossaan tai
jonkun haamun.
Yksi Pieksu-Niilon monia tämäntapaisia juttuja kertoi tapahtumasta, joka
oli sattunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa
talvikalastuksella.
Ilma oli pari päivää ollut mitä myrskyisin, mutta tyyntyi kolmantena
päivänä sen verran, että yksi ranta-aitassa majailevista venekunnista
arveli sinä päivänä voivansa nostaa verkot. Muut sitä vastoin eivät
uskaltaneet ryhtyä tällaiseen työhön.
Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan veneen vesille
laskemisessa, ja siihen oli nytkin käytävä käsiksi.
Kun he tulivat alas suurelle viisihankaiselle veneelle, joka oli vedetty
kauas maalle, he huomasivat airojen ja tuhtojen olevan käännettyinä
takaperin veneessä, ja sitä paitsi oli aivan mahdoton edes yhteisillä
ponnistuksillakaan saada venettä paikoiltaan liikahtamaan. Yritettiin
kerran, kaksi, kolme, mutta kaikki turhaan.
Silloin yksi heistä, jota tunnettiin kaukonäkijäksi, arveli, että mikäli
hän asiaa ymmärsi, heidän oli paras olla sinä päivänä sen enempää
veneeseen koskematta. Sitä ei millään ihmisvoimalla liikkeelle saataisi.
Mutta eräässä toisessa ranta-aitassa majailevassa venekunnassa oli
nokkela neljätoistavuotias poika, joka koko ajan huvitteli muita
kaikenlaisella ilveilyllä eikä koskaan pysynyt alallaan.
Hän otti raskaan kiven ja heitti sen kaikella voimallaan veneen
peräkeulaan.
Kaikkien nähden kohosi siitä silloin yhtäkkiä merimiehen vaatteisiin
puettu meritursas, jolla pään asemesta oli iso ruokotukku. Se oli
istunut veneessä takaperin ja hävisi nyt mereen vaahtoisten aaltojen
ryöppyessä sen ympärillä.
Tämän jälkeen vene helposti liukui vesille.
Mutta kaukonäkijä katsoi poikaan ja sanoi, että sitä hänen ei olisi
pitänyt tehdä.
Poika kuitenkin nauroi kuten ennenkin, arvellen, ettei sellaiseen ole
uskottava.
Kun he sitte illalla olivat palanneet mereltä ja väki nukkui
ranta-aitassaan, kuulivat he keskiyön aikaan pojan huutavan apua.
Yksi heistä luuli myöskin himmeän öljylampun valossa näkevänsä ison
käden pistäytyvän ovesta ja tavoittelevan penkkiä, missä poika makasi.
Poika oli jo huudoista ja vastarinnasta huolimatta joutunut aina ovelle
asti, ennenkuin muut sen verran tulivat tajuihinsa, että tarttuivat
poikaan kiinni estääkseen meritursasta vetämästä häntä ulos.
Mutta silloin syntyi ovensuussa kova ottelu; hiisi veti poikaa jaloista
koko väen pidellessä häntä kiinni yläruumiista ja käsivarsista.
Tällä tavoin retuutettiin vaikeroivaa poikaa keskellä yötä edes takaisin
puoliavoimessa ovessa; milloin hän oli enemmän kalastajaväen, milloin
taas meritursaan vallassa.
Äkkiä hellitti hiisi otteensa, niin että miehet kellahtivat lattialle
toistensa yli. Mutta silloin poika oli kuollut ja kaikki ymmärsivät,
ettei se ollut häntä vähemmällä päästänyt.
Sinä talvena kuului aina keskiyön aikaan valitusta ranta-aitasta, eikä
se lakannut, ennenkuin aitta muutettiin toiseen paikkaan. -- --
Samoin kuin östlantilainen talonpoika monin seuduin katsoo parhaimman
juoksijan omistamista kunniakseen, pitää myöskin ruijalainen korkeimpana
kunnianansa nopeakulkuisen purjealuksen omistamista.
Mainio vene on siellä pohjoisessa yhtä kuuluisa kuin etelämpänä hyvä
juoksija. Kumpaistakin ympäröi sille omituinen runollinen loisto, joka
leviää laajalti täyttäen ihmisten mielet kaikenlaisilla taruilla
ennenkuulumattomasta nopeudesta ja ihmeellisistä kilpailuista.
Tällaisen veneen oikeamuotoiseksi rakentaminen vaatii älyä, eikä sitä
voi teoreettista tietä oppia. Kunkin erityisen veneen muoto riippuu näet
rakentajansa erikoiskyvystä. Tässä käy kehnojen jäljennösten samalla
tavalla kuin muuallakin elämässä: ne purjehtivat keskinkertaisesti.
Mitä ruijalaiselle on maksanut tällaisen venemallin lopullinen
keksiminen, joka tekee hänet kykeneväksi pienessä veneessään melkeinpä
lentämään eteenpäin meren mahtavia aaltoja pakoon, jotka vaahtopäisinä
ajavat häntä takaa haudatakseen häntä kuohuihinsa, jos vain hänet
saavuttavat -- miten monta miespolvea hän on kärsinyt ja taistellut
miettiessään ja korjaillessaan tätä mallia niin sanoaksemme
kuolemanrangaistuksen uhalla joka kerran kun erehdys on tapahtunut --
sanalla sanoen ruijalaisen aluksen historia siitä polvesta asti, joka
kerran alotti taistelun pohjoista merta vastaan, tähän päivään asti --
se on unohtunut tarina, joka voisi kertoa vaatimattoman työntekijän
suurtöistä.
Muutamana tammikuun iltana vähää ennen kalaretkelle lähtöä kuulin minä
erään meillä majailevaan suureen venekuntaan kuuluvan miehen
kertoilevan. Hän oli innostunut kuunnellessaan Pieksu-Niilon tarinoita
ja tahtoi vuorostaan näyttää, että hänenkin kotiseudullaan, Dönöllä
Helgelannissa lähellä Ranen-vuonoa tiedettiin ihmeellisiä asioita ja
että siellä oli yhtä hyviä veneitä kuin täälläkin.
Kertoja oli pieni liukaskielinen mies, joka koko ajan kertoillessaan
huojutteli ruumistaan sekä muuttelihe penkillä paikasta toiseen.
Terävine nenineen ja pienine pyöreine, punertavine silmineen hän
muistutti levotonta kalliolla istuvaa merilintua. Vähän väliä hän
keskeytti kertomuksensa sukeltamalla ruoka vakkaansa ikäänkuin hän joka
kerran olisi sieltä tuonut palasen tarinansa jatkoksi.
Kvalholmalla Helgelannissa asui köyhä kalastaja Eljas vaimoineen, jonka
nimi oli Kaarina ja joka ennen oli palvellut Alstadhangin pappilassa.
He olivat rakentaneet itselleen sinne oman majan ja harjoittivat
osuuskalastusta Lofotenissa.
Yksinäinen Kvalholma ei ollut vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa,
kuuli vaimo kaikenlaista kauheata melua ja kirkuntaa, joka varmaankaan
ei hyvää ennustanut.
Joka vuosi syntyi heille lapsi, mutta he ahersivat molemmat ahkerasti.
Kun seitsemän vuotta oli kulunut, oli tuvassa kuusi lasta, mutta samana
syksynä oli mies myöskin saanut säästetyksi sen verran, että hän luuli
voivansa hankkia itselleen oman kolmihankaisen veneen ja siitä lähtien
harjoittaa omaa kalastusta.
Eräänä päivänä kun hän rautapiikkinen atrain kädessään kulki rantaa
pitkin tätä asiaa miettien, hän eräälle kallionkielekkeelle jouduttuaan
huomasi tavattoman ison hylkeen, joka makaili auringonpaisteessa aivan
kallion takana ja varmaankin hämmästyi hänet nähdessään yhtä paljon kuin
hän itsekin.
Eljas ei kuitenkaan kauan epäröinyt. Seisoessaan kallionkielekkeellä hän
iski pitkän, raskaan atraimen suoraan sen selkään niskakuopan
alapuolelle.
Mutta silloinpa se ponnahtikin pystyyn. Yhdellä iskulla se nousi
pyrstölleen suoraan ilmaan venemaston korkeudelle ja katsoi veristävin
silmin häneen niin vihaisesti ja myrkyllisesti, samalla irvistellen
hänelle ja näyttäen hampaitaan, niin että Eljas oli kauhusta kadottaa
järkensä. Sitte se äkkiä syöksyi mereen, niin että verinen vaahto
harjana kuohui sen ympärillä.
Sen enempää ei Eljas sitä nähnyt; mutta sen lahden venevalkamaan, jonka
rannalla hänen tupansa seisoi, kuljettivat aallot samana iltapäivänä
atraimen, josta rautapiikki oli katkennut. Eljas ei kauan tätä asiaa
muistellut. Samana syksynä hän osti kolmihankaisen veneensä, jolle hän
jo kesällä oli rakentanut oman pienen venevajan.
Eräänä yönä hänen tätä uutta venettään ajatellessaan johtui hänen
mieleensä, että sitä oikein suojellakseen hänen ehkä pitäisi asettaa sen
alle vieläkin yksi pönkkä kummallekin puolelle.
Hän oli niin sanomattoman ihastunut veneeseensä, että hän ihan huvikseen
nousi ja lähti lyhty kädessä sitä katsomaan.
Seisoessaan siinä venettä valaisemassa hän nurkassa olevalla
verkkokasalla äkkiä huomasi kasvot, jotka olivat täsmälleen tuon hylkeen
pään kaltaiset; ne virnistivät hetkisen vihaisesti hänelle.
Kita kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja sitte lensi aitan ovesta
ulos iso mies niin nopeasti, että Eljas töin tuskin lyhdyn valossa
saattoi huomata, että hänen selästään pisti pitkä rautapiikki.
Nyt hän alkoi käsittää, etteivät kaikki asiat olleet oikealla kannalla.
Mutta sittekin hän enemmän pelkäsi veneensä kuin oman henkensä
menettämistä.
Sinä tammikuunaamuna, jolloin hän lähti kalaretkelle, kaksi miestä
mukanaan, kuuli hän lahdensuussa olevalta luodolta äänen huutavan
pimeästä. Ivallisesti se ilkkui:
»Kun saat viisihankaisen, niin varo itseäsi, Eljas!»
Kesti kuitenkin monta vuotta, ennenkuin Eljas sai sellaisen itselleen
hankituksi, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin jo
kahdeksannellatoista.
Sinä syksynä lähti Eljas koko perheineen Raneniin vaihtaakseen veneensä
viisihankaiseen. Kotiin jäi vain vastikään rippikoulun käynyt
lappalaistyttö, jonka he olivat ottaneet luokseen muutamia vuosia sitte.
Siellä oli myytävänä pienehkö viisihankainen vene, juuri sellainen, jota
hän oli ajatellut, ja sen oli seudun paras veneenrakentaja vasta samana
syksynä saanut valmiiksi ja tervatuksi. Siihen hän vaihtoi oman veneensä
maksaen välirahoja.
Eljas hankkiutui nyt kotimatkalle, mutta kävi kuitenkin ensin
kauppapuodissa varustamassa itsensä sekä perheensä joulua varten, ostaen
muun muassa pienen viinalekkerinkin.
Tyytyväisinä kauppoihinsa ottivat sekä Eljas että hänen vaimonsa ehkä
jonkun ryypyn liiaksi ja Bernt sai hänkin osansa.
Sitte he läksivät uudella veneellään purjehtimaan kotia päin.
Muuta painolastia ei veneessä ollut kuin hän itse, muija ja lapset sekä
joulua varten hankitut tavarat.
Bernt istui mastonjuuressa, vaimo lähinnä seuraavan pojan auttamana
piteli purjeen laskuköyttä ja Eljas itse piti perää, kun taas molemmat
nuoremmat, kahdentoista ja neljäntoista vuotiaat pojat hoitelivat vuoron
perään auskaria.
Heillä oli kahdeksan peninkulmaa avomerta kuljettavana, ja ulapalle
tultuaan he kyllä huomasivat saavansa nyt jo ensimäisellä matkalla
koettaa veneensä kelpoisuutta. Tuuli yltyi vähitellen myrskyksi, ja
kovassa aallokossa alkoivat vaahtoiset harjat taittua.
Nyt sai Eljas nähdä mikä vene hänellä oikeastaan oli; se selviytyi
kuohuissa kuin merilintu, ottamatta vähääkään vettä, ja siitä hän
päätteli, ettei hänen tarvinnut vähentää purjetta, mikä tavallisessa
viisihankaisessa olisi ollut aivan välttämätöntä tällaisessa myrskyssä.
Päivemmällä hän näki vähän matkan päässä merellä toisen veneen
miehistöineen, jolla oli neljä reiviä ulkona, kuten hänelläkin.
Se kulki samaa suuntaa kuin hänenkin veneensä, ja hän ihmetteli, ettei
hän ollut sitä ennen huomannut.
Se näytti tahtovan purjehtia kilpaa hänen kanssaan, ja sen huomattuaan
Eljas ei voinut olla lisäämättä viimeistäkin reiviä.
Nyt kiidettiin nuolen nopeudella eteenpäin ohi niemien, saarien ja
luotojen, niin ettei Eljas mielestään koskaan ennen ollut moisella
uljaalla purjehdusmatkalla ollut, ja vene osoittautuikin nyt maineensa
mukaan parhaaksi veneeksi koko Ranenissa.
Meri oli sillä välin kiihtymistään kiihtynyt, ja pari mahtavaa aaltoa
oli jo huuhtonut veneen yli. Ne syöksyivät sisään keulanpuolelta, missä
Bernt istui, ja vyöryivät ulos tuulen alapuolelta veneen perältä.
Hämärän tultua tuo toinen alus oli pysytellyt ihan heidän veneensä
rinnalla, ja he olivat jo niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet
heittää auskarin toisesta veneestä toiseen.
Täten purjehtivat he rinnan, aaltojen yhä kasvaessa mitä pitemmältä ilta
kului.
Reiviä olisi oikeastaan ollut otettava sisään, mutta Eljas ei mielellään
tahtonut kilpailussa antaa perään, vaan koetti jättää reivaamisen niin
kauan kuin suinkin, nähdäkseen mitä aiottiin tehdä toisessa veneessä,
jossa tällainen toimenpide oli yhtä välttämätön kuin heilläkin.
Vähän väliä kulki viinalekkeri miehestä mieheen, sillä jokaisen oli
suojeltava itseään sekä kylmää että märkää vastaan.
Merenhohde, joka kimalteli mustilla aalloilla Eljaksen veneen vierellä,
välkkyi vieläkin voimakkaampana vaahtoreunaisilla laineilla tuon toisen
aluksen ympärillä, joka ikäänkuin merta kyntäen vieritteli tulikuohuja
molemmille sivuilleen.
Kirkkaassa fosforivalossa hän saattoi erottaa köydenpäät toisessa
veneessä. Hän näki myöskin selvästi laivamiehet, sadelakit päässään,
mutta koska heidän veneensä tuulenpuoli oli häntä lähinnä, joutuivat he
kaikki selin häneen, ja syvälle kallistuvan aluksen korkea reilinki esti
häntä sitä paitsi näkemästä heitä.
Äkkiä syöksyi jättiläis-aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli
nähnyt välkähtelevän pimeässä, yli keulan, missä Bernt istui. Se sai
veneen silmänräpäykseksi aivan kuin paikalleen seisahtumaan, koko runko
jytisi ja huojui sen painosta, ja sitten se taas vyöryi ulos
peränpuolelta, kun vene, oltuaan hetken miltei kumossa, taas suoristui
ja sai vauhtia.
Sillä välin hän oli kuulevinaan tärisyttävän karjaisun toisesta
veneestä.
Mutta vaaran mentyä ohi huudahti vaimo, joka piteli kuuttia, sydäntä
vihlovalla äänellä: »Herra Jumala, Eljas, tuo aalto vei Martan ja Nilsin
mukanaan.»
Nämä olivat heidän nuorimmat lapsensa, toinen yhdeksän, toinen seitsemän
vanha. He olivat istuneet keulanpuolella Berntin vieressä. Eljas vastasi
vain:
»Älä päästä kuuttia, Kaarina, tai menetät vielä useampia.»
Nyt ei auttanut muu kuin reivaaminen, ja sen tehtyään huomasi Eljas
viisaimmaksi ottaa vieläkin yhden reivin, sillä myrsky raivosi yhä
kovemmin; mutta jotta vene voisi väistää yhä korkeammaksi kasvavia
aaltoja hän ei kuitenkaan voinut purjetta vähentää enemmän kuin mitä oli
ihan välttämätöntä.
Kävi kuitenkin niin, että purjepalasta oli vieläkin vähennettävä. Meri
pyrskyi heitä vasten silmiä, ja Berntin sekä seuraavan veljen Antonin,
jotka tähän asti olivat auttaneet äitiä kuutin hoidossa, täytyi nyt
pitää kiinni puomista, mihin keinoon on turvauduttava silloin, kun vene
ei enään kestä pienintäkään purjetta.
Vierusvene, joka hetken oli ollut näkymättömissä, sukelsi taas aalloista
Eljaksen veneen viereen, vähennetyin purjein kuten tämäkin.
Mutta hän ei enää voinut oikein sietää sen veneen miehistöä.
Ne kaksi, jotka seisoivat puomin ääressä ja joiden kalpeita kasvoja hän
vilahdukselta näki öljylakkien alta, näyttivät hänestä kuohujen
kummallisessa valossa enemmän haamuilta kuin ihmisiltä, eivätkä ne
puhuneet sanaakaan.
Vähän matkan päässä veneestään huomasi Eljas tuulenpuolella taaskin
uuden hyökyaallon korkean valkoisen harjan, joka vyöryen syöksyi esiin
pimeästä, ja hän varustautui ajoissa sitä vastaanottamaan.
Vene käännettiin keula vinosti sitä vastaan ja purjetta lisättiin mikäli
mahdollista, jotta vene pysyisi vauhdissa ja siten väistäisi aaltoja.
Kohisten kuin koski syöksyi hyökylaine veneeseen, joka taasen hetkisen
näytti olevan kumossa; mutta kun se uudelleen nousi, ei vaimo enää
istunut laskuköyttä pitämässä eikä Anton seisonut puomin ääressä --
aalto oli heidät molemmat pyyhkäissyt.
Tälläkin kertaa oli Eljas kuulevinaan saman kauhean karjunnan ilmassa;
mutta samalla erotti hän selvästi vaimonsa äänen, joka tuskissaan huusi
hänen nimeään.
Kun hän ymmärsi, että meri oli vienyt hänet, hän vain virkkoi:
»Jeesuksen nimeen».
Hänen olisi tehnyt mieli seurata vaimoaan, mutta samalla hän tunsi, että
hänen oli pelastettava mitä vielä lastista oli jälellä, Bernt ja
molemmat toiset, kahdentoista ja neljäntoista vanhat poikansa, jotka
vähän aikaa olivat hoitaneet auskaria, mutta nyt istuivat perässä hänen
takanaan.
Berntin oli nyt yksin pidettävä puomista, ja hän ja isä auttoivat
toisiaan minkä voivat.
Peräsintä Eljas ei uskaltanut hellittää; hän puristi sitä lujasti
rautaisella kourallaan, joka jo aikoja sitte ponnistuksesta oli käynyt
tunnottomaksi.
Tuokion kuluttua vierusvene taas sukelsi aalloista; se oli kuten
äskenkin hetken ollut kadoksissa.
Nyt hän saattoikin paremmin nähdä rotevan miehen, joka istui perässä
kuten hän itse. Miehen kääntyessä pisti selästä niskan alapuolelta esiin
korttelinpituinen rautapiikki, jonka Eljas heti tunsi.
Mutta samassa hänelle myöskin oli selvinnyt kaksi asiaa: ensiksi, että
itse meritursas se oli, joka veneenpuoliskossaan tuossa hänen rinnallaan
purjehti johtaakseen hänet turmioon, ja toiseksi, että kyllä nyt oli
niin sallittu, että tämä oli hänen viimeinen matkansa.
Sillä ken merellä ollessaan näkee meritursaan, hän on kuoleman oma.
Eljas ei puhunut tästä mitään pojilleen, jottei heidän mielensä
lannistuisi, mutta hiljaisuudessa hän uskoi sielunsa Herralle.
Viimeisten tuntien kuluessa hänen oli myrskyn tähden täytynyt laskea
alemmaksi. Nyt nousi sitäpaitsi lumipyry, ja hän ymmärsi saavansa
odottaa aina aamuun asti ennenkuin näkisi maata.
Täten purjehdittiin yhä eteenpäin.
Vähän väliä perässä istuvat pojat valittelivat palelevansa, mutta sille
nyt, aaltojen yhä huuhdellessa venettä ei voinut mitään, ja Eljas oli
sitäpaitsi vaipunut muihin ajatuksiin.
Hänessä oli herännyt sanomaton kostonhalu, ja ellei hänellä olisi ollut
nuo kolme poikaa pelastettavina, hän varmaan olisi äkkinäisellä
käännöksellä koettanut upottaa tuon kirotun veneen, joka yhä ikäänkuin
pilkalla pysyttelihe hänen vierellään ja jonka pahan aikomuksen hän nyt
hyvinkin käsitti.
Jos rautapiikki kerran ennen oli voinut haavoittaa hirviötä, niin kai
nytkin puukko tai rautakoukku siihen pystyisi; ja hän tunsi tahtovansa
ilolla menettää henkensä, jos vain saisi antaa oikein tuhoavan iskun
sille, joka oli riistänyt häneltä hänen rakkaimpansa tässä maailmassa
eikä siihenkään vielä tyytynyt.
Kolmen, neljän aikaan yöllä huomasivat purjehtijat taasen pimeästä niin
korkean vaahtopäisen hyökylaineen syöksyvän, että Eljas ensin luuli
heidän joutuneen rantatyrskyjen keskelle.
Mutta pian hän huomasikin, että se taas oli jättiläisaalto.
Samassa oli hän selvästi kuulevinaan jonkun toisesta veneestä ilkkuen
huutavan:
»Nyt viisihankainen kaatuu, Eljas!»
Aavistaen turmion tulevan virkkoi Eljas ääneen: »Jeesuksen nimeen» ja
käski sitte poikiaan veneen kaatuessa kaikin voimin pitämään kiinni
vaulovitsoista eikä hellittämään ennenkuin vene taas oli noussut
aalloille.
Hän käski vanhemman pojan istumaan Berntin viereen, itse hän piteli
nuorempaa vierellään, silittelipä kerran salaa hänen poskeaan ja katsoi,
että hän piti lujasti kiinni vaulosta.
Vene ihan hautaantui kuohuihin, nousi sitte hitaasti keula edellä ja
kaatui.
Kun se taas uudelleen köli ylöspäin kohosi aalloille, kelluivat Eljas,
Bernt ja kaksitoistavuotias Martti vedessä pidellen kiinni
vaulavitsoista. Kolmas veljeksistä oli jäänyt aaltoihin.
Nyt oli ensiksi saatava vantit toiselta puolen katkaistuiksi, niin ettei
masto lyödä jyskyttäisi veneen alla, vaan pääsisi kohoamaan sen sivulle,
ja sitten kapuiltava ylös heilahtelevalle veneelle ja lyötävä tappi
sisään päästääkseen ilmaa virtaamaan ulos, niin että vene painuisi
syvemmälle veteen ja siten paremmin pysyisi alallaan.
Kovien ponnistusten jälkeen tämä Eljakselle vihdoin onnistuikin, ja
päästyään ensin itse veneen kölille hän auttoi toisetkin sinne.
Siinä he nyt istuivat pitkänä pimeänä talviyönä, polvet ja kädet
kouristuksentapaisesti puristettuina vasten köliä, jota aallot kerta
toisensa perästä huuhtoivat.
Jo parin tunnin kuluttua kuoli Martti uupumuksesta ja liukui alas
mereen; isä oli koko ajan voimansa mukaan tukenut häntä.
He olivat kyllä useita kertoja koettaneet huutaa apua, mutta jättivät
sen siihen huomattuaan, ettei siitä mitään hyötyä ollut.
Kyyköttäessään siinä sitte kahden kölillä sanoi Eljas Berntille
uskovansa, että hänkin tulisi seuraamaan äitiä, mutta että hän varmasti
toivoi Berntin pelastuvan, jos tämä vain jaksaisi kestää kuin mies.
Sitte hän kertoi pojalleen meritursaasta, jota hän kerran oli pistänyt
niskaan rautapiikkisellä atraimella ja kuinka tämä nyt kosti hänelle
eikä hellittänyt, ennenkuin asia oli kuitattu.
Yhdeksän tienoissa aamulla alkoi päivä hämärästi sarastaa.
Silloin Eljas ojensi Berntille hopeakellonsa vitjoineen, jotka hänen oli
täytynyt katkaista saadakseen kellon irti takkien alta.
Hän pysyi siinä vielä hetken, mutta päivän valjetessa huomasi Bernt,
että isän kasvot olivat kuolonkalpeat, tukka oli monesta kohdin
jakautunut, kuten kuoleman edellä usein käy, ja käsistä oli nahka
hankaantunut pois hänen pitäessään kiinni kölistä.
Poika ymmärsi nyt, että isän loppu läheni ja koetti minkä merenkäynniltä
saattoi päästä häntä lähemmäs tukeakseen häntä. Mutta kun Eljas tämän
huomasi, sanoi hän: »Pidä vain lujasti kiinni, Bernt, Jeesuksen nimessä
menen minä äidin luokse», ja näin sanoen hän heittäytyi taaksepäin
aaltoihin.
Kun meri on saanut saaliinsa, se, kuten jokainen haaksirikossa ollut
tietää, vähäksi aikaa tyyntyy.
Berntin oli nyt helpompi pysyä kölillä, ja päivä toi toivoa mukanaan.
Myrsky alkoi tyyntyä, ja päivän täydelleen valjetessa hän luuli
tuntevansa seudut ympärillään ja huomasikin olevansa kotirantansa,
Kvalholman edustalla.
Hän alkoi taasen huutaa apua, mutta parhaan toivonsa perusti hän
kuitenkin virtaan, jonka hän tiesi vievän maihin erään aaltoja murtavan
niemen kohdalta, missä siten oli tyven vesi. Vene ajelehtikin yhä
lähemmäs rantaa, ja lopulta hän oli jo niin lähellä saarta, että sivulla
uiva masto aaltojen noustessa ja laskiessa hankautui edestakaisin
kalliota vasten.
Niin kangistuneet kun hänen jäsenensä istumisesta ja ponnistelemisesta
olivatkin, hän kuitenkin suurella vaivalla pääsi pelastumaan rannalle,
missä hän sai maston vedetyksi maalle ja veneen kiinnitetyksi.
Lappalaistyttö, joka yksin oleskeli talossa, oli parin tunnin aikana
ollut kuulevinaan hätähuutoja, ja kun ne yhä jatkuivat nousi hän
kalliolle katsomaan, mikä siellä oli.
Siinä hän näki Berntin rannalla ja ylösalasin kääntyneen veneen lyömässä
edes takaisin kalliota vastaan. Hän juoksi heti venerantaan, työnsi
vesille vanhan soutoveneen ja souti sen pitkin rantaa saaren ympäri
Berntin avuksi.
Bernt makasi sitte tytön hoidonalaisena sairaana koko talven, eikä hän
sinä vuonna voinut ottaa osaa kalastukseen.
Ihmisten mielestä hän myös tämän jälkeen oli hiukan omituinen.
Merelle hän ei koskaan enään halunnut, hän oli saanut siitä kyllikseen.
Hän meni naimisiin lappalaistytön kanssa ja muutti Malangeniin, missä
hän sai maatilkun viljelläkseen ja nyt elää ja menestyy hyvin.
Neljäs luku.