Oli kesä. Susanna ja minä kävimme seitsemättätoista; oli päätetty, että
me sinä syksynä pääsisimme ripille.
Juuri samana vuonna joutui isäni tuohon epätasaiseen riitaan
paikkakunnan mahtavien -- m. m. voudin ja papin -- kanssa siitä,
tulisiko meidän kauppapaikasta rannikkohöyrylaivan vakituinen
pysähdyspaikka. Tästä kysymyksestä riippui isäni koko vastainen
menestys, ja tämä riita, jota muuten mielenkiinnolla seurattiin koko
piirikunnassa, oli vähitellen alkanut käydä hyvinkin katkeraksi.
Etupäässä tämän asian johdosta tuli vouti sinä kesänä käymään papin
luokse, jolla yleensä oli sangen suuri vaikutusvalta näillä seuduin.
Ulkonaisesti eivät papin ja isän välit silloin vielä olleet
rikkoutuneet, ja osoittaakseen tämän asianlaidan muillekin, kutsui pappi
näihin aikoihin isääni pari kertaa pappilassa käymään.
Seurauksena tästä taas oli, että meitä, isääni ja minua eräänä
kesäpäivänä kutsuttiin ottamaan osaa veneretkeen puolentoista
peninkulman päässä oleville Menninkäissaarille.
Aikomuksena oli siellä ensin vähän aikaa kalastella ja sitte käydä
viiliä syömässä Gunnarintalossa, joka vuokratilana kuului pappilaan.
Siinä oli aina jotakin juhlallista, kun papin valkoinen perhevene neljän
miehen soutamana läksi ulos lahdesta, ja tavallisesti oli silloin
rannalle kokoontunut joukko katselijoita. Sinä päivänä seisoi isäkin
kaukoputkineen talonsa portailla. Hän oli itse kohteliaasti
kieltäytynyt, mutta jottei isäntäväki loukkaantuisi, oli hän antanut
minun lähteä mukaan.
Kajuutassa, jota lämmön takia pidettiin auki, istuivat papinrouva sekä
voutilan pari naista, ja ulkona pappi ja vouti, kumpikin penkillään,
imeskellen hopeahelaisia merenvahapiippujaan ja tuttavallisesti jutellen
keskenään -- he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta.
Susanna ja minä sekä tilaisuutta varten koreaksi puettu trondjemiläinen
sisäpiika olimme sijoitetut avaraan keulaan.
Papinrouva tahtoi valvoa ainakin sitä osaa taloaan, jonka hän oli tuonut
mukanaan sangen painavassa ruokavasussa, joka todellakin oli kuin
siirrettävä ruokasäiliö. Laiha papinrouva raskaine ruokavasuineen täytti
kokonaan toisen penkin, kun taas molemmat toiset naiset tärkättyine
pukuineen anastivat ahtaan kajuutan koko muun tilan.
Merellä ei liikkunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja Länsivuonolla
kohoili pitkiä kimaltelevia maininkeja. Se lepäsi päivänpaisteessa
tyynenä kuin sankari taistelun jälkeen. Ihmeellisen kuulakkaan ilman
läpi saattoi silmä yli tunturiharjanteiden nähdä kauas aivan kuin
ikuiseen avaruuteen, ja siniselle merenpinnalle loihti kangastus --
ylösalasin käännetty tunturi, jonka juurella näkyi talo sekä pari vettä
purskuttavaa valaskalaa -- esiin ihmeellisiä satunäytelmiä.
Silloin tällöin tuli meitä vastaan merilintu keinuen kimaltelevalla
mainingilla, ja vanavedessä teutaroi jokunen delfiini.
Vähää ennen päivällistä saavuimme Menninkäissaarille ja rupesimme heti
kalastelemaan tyynessä vedessä. Ruokavasusta huolimatta oli näet
päätetty, että meidän ensin oli itse hankittava itsellemme päivällinen.
Saarien ulkorannalla pauhasivat mainingit tyynenä kesäpäivänä muodostaen
valkoisia vaahtoharjaisia hyökyaaltoja ja paeten taasen sylimäärin
ulapalle joka kerta kun meri veti syviä, säännöllisiä henkäyksiään.
Vilkkaana kuten aina kumartui Susanna veneenlaidan yli, niin että
kiharat melkein koskettelivat hänen omaa kuvaansa vedessä, katsellakseen
kirkkaassa vedessä viidentoista, vieläpä kahdenkymmenenkin sylen
syvyydellä uiskentelevia kaloja, jotka vaaleanvihreätä pohjaa vasten
luikkivat läpi kaislikon ja parvissa kokoontuivat kaksinkertaisilla
koukuilla varustettujen siimojen ympäri, joilla vanhemmat joukostamme
usein saivat kaksikin kalaa kerrallaan.
Innoissaan kutsui hän minua umpisokeaksi joka kerta kun en nähnyt juuri
sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja olinhan minä kyllä likinäköinenkin,
mutta yhtä varma on, että Susannan pieninkin liike kiinnitti minun
mieltäni enemmän kuin kaiken maailman kalat.
Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkea perhevene keinui
aivan kuin ilmassa riippuen, oman kuvansa yläpuolella. Gunnarintalokin
oli aivan kuin veteen upotettu, alapuolella peltotilkku ja yläpuolella
sekä ympärillä koivikkoa. Päivän helteestä ihan kosteaksi käyneen ilman
täytti niin voimakas lehväntuoksu, että sentapaista täällä etelämpänä
tapaa ainoastaan sateen jälkeen.
Vajaassa tunnissa oli meillä sankko täynnä kalaa, ja kun se riitti
keitoksi, niin laskimme maihin.
Ruohikolle talon edustalle oli papinrouva sillä aikaa antanut kantaa
pöydän, jolle oli levitetty hieno damastiliina ja kannettu useita
viilipyttyjä. Marjapuuroakin oli keitetty ja pöydälle oli kannettu
ruokavasusta herkkuja niin paljon kuin siihen mahtui.
Viini ja muut väkevät ruuat panivat voudin pään lopulta vähän pyörälle.
Papinrouvan suureksi kauhuksi hän kertoi, että pappi, niin ankarana ja
harmaatukkaisena kuin hän siinä nyt istuikin, nuorena oli ollut hyvinkin
iloinen vekkuli ja että he molemmat yhdessä olivat keksineet monta
hullua kepposta.
Kun hän huomasi puhuneensa liikoja, esitti hän asiaa parantaakseen
vakavan maljan, toivoen koko piirin puolesta, että pappi voittaisi
vehkeilevän naapurinsa kaikki juonittelut -- tässä keskeytti hän
puheensa huomatessaan papin luovan merkitsevän katseen minuun, joka
istuin pöydän päässä -- ja lopetti sitte muutamalla tyhjällä sanalla,
joiden oli tarkoitus lieventää hänen puheensa kokonaisvaikutusta.
Tunsin miten kylmä hiki nousi otsalleni ja olin varmaankin
kuolemankalpea.
Isäni tähden arvelin olevan parasta, etten ollut asiasta
tietävinänikään, mutta ruoka tarttui kurkkuuni, niin etten enää jaksanut
nielaista palaakaan.
Vilkaisin Susannaan; hän oli hehkuvan punainen.
Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen varmaan itsekseen mietti
tapahtumaa, kunnes kesäpäivän väsymys valtasi mielet ja pappi ja vouti,
jotka molemmat olivat tottuneet pieneen päivällisuneen, ehdottivat
tunnin lepoa, jolloin jokaisen oli etsittävä itselleen varjoisa
lepopaikka.
Sen jälkeen, mitä pöydässä oli tapahtunut, tunsin itseni kovin
onnettomaksi. Seurassa oli ilmennyt niin loukkaava käsitys isästäni,
että yhdessäolo heidän kanssaan oli minulle suuri kidutus.
Vähän matkan päässä talosta vietti mäkirinne alas kapeaan, pieneen
laaksoon, jonka molemmin puolin kohosivat koivua ja pajua kasvavat
harjut, ja sen läpi kiemurteli piikivien lomitse peilikirkas kimmeltävä
pieni puro, jossa silloin tällöin välähti joku taimen.
Toisten nukkuessa minä läksin kävelemään puroa pitkin ja heittäydyin
maahan yksinäisyydessä hautoakseni suruani.
En tiedä miten kauan olin siinä maannut, mutta kun katsahdin ylös, näin
Susannan syvästi liikutettuna istuvan vierelläni.
Hänen mielestään he olivat olleet kovin pahoja minulle, hän sanoi, ja
kerta toisensa jälkeen hän sitte mitään puhumatta pyyhkäsi hiukset
otsaltani, aivan kuin hän ei olisi voinut nähdä minun olevan suruissani.
Tuossa pienessä kätösessä oli lämpöä, ja hänen itkun kanssa
taistelevissa kasvoissaan oli ilme, jota minun rakkautta janoava mieleni
ei voinut vastustaa.
En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä
lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä
pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin
sanomattomasti koko elämäni ajan.
Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat
siinä itkimme.
Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen
toisiamme.
Samassa syntyi meissä molemmissa uusi ajatus: että me siis nyt olimme
kihloissa.
Susanna oli ensimäinen, joka tästä huomautti ja lisäsi, luoden
uskolliset syvät sinisilmänsä vakuuttavasti minuun, että tästälähin
minun aina oli muistettava, että hän piti minusta, olivatpa toiset
minulle sitte miten pahoja tahansa.
Kuulimme toisten huutelevan meitä ja -- mikä ei koskaan olisi
aikaisemmin samana päivänä päähämme juolahtanutkaan -- Susanna kiiruhti
yksin vähän matkaa edeltäpäin, niin että kumpikin meistä erikseen saapui
seuramme luo.
Aurinko loisti jo korkealla taivaalla, kun seuraavan päivän aamupuolella
Kainulais-Anna, kuten hänen oli tapana lapsuudestani asti, ravisti minut
hereille kertoen, että isäni aikasin aamulla oli matkustanut Tromssaan.
Hän oli ennen lähtöään käynyt huoneessani ja takaisin tultuaan sanonut
minusta, että »poikaparka hymyili unessaan ja oli niin onnellisen
näköinen.»
Hyvin harvoin tapahtui, että sain isältä osakseni jonkun ystävällisen
sanan, ja siksi nämä sanat jäivätkin mieleeni.
Tuo edellämainittu höyrylaivariita painoi raskaasti isäni mieltä; hän
tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa: saada asian sanomalehdissä
perinpohjin pohdituksi, ja tätä varten hän lähti Tromssaan kääntyäkseen
henkilökohtaisesti jonkun lakimiehen puoleen.