Niin mieluisia leikkipaikkoja eivät Etelä-Norjan rannikot tarjoa
lapsilleen kuin nuo pohjoiset rannat ruijalaisille. Erittäinkin luoteen
aikana on siellä puolen merenpohja kuivana paljon pitemmälle kuin
täälläpäin.
Saventapaisen hiekkapohjan on vesi silloin jättänyt aivan paljaaksi;
ainoastaan siellä täällä on vesilätäkkö, jossa kalanmaimaset
uiskentelevat, ja kauempana veden rajassa astuskelee jokunen rantalintu
tai istuu yksinäinen kalalokki kivellä. Aaltojen uurtama hieno hiekka on
täynnään pieniä kyhmyjä, joiden pinnalle suuri kastemato maahan
kaivautuessaan on jättänyt kiemurtelevia jälkiä. Kivien tai
ruohotukkojen suojassa piilottelevat pienet vikkelät, läpikuultavat
katkantapaiset äyriäiset, jotka kiinnitavoiteltaessa nuolina
sujahtelevat matalassa vedessä. Pikkupojat näet käyttävät niitä syöttinä
onkiessaan turskanpoikasia nuppineulakoukuillaan.
Korkealle ruohoiselle rantatörmälle muutamien isojen kivien väliin
rakensimme me kolmisin litteistä kivenlohkareista kauppatalon
ranta-aittoineen, venevajoineen ja laitureineen.
Vajassa meillä oli kaikenlaisia veneitä, pieniä ja isoja, neliairoisesta
ruuhesta aina viisihankaiseen asti, jotkut puusta tai kaarnasta, toiset
veneenmuotoisista isoista näkinkengistä. Meidän ylpeytenämme oli iso
alus, -- paikattu kaukalo, jossa oli masto ja puolikansi ja jota aina ja
alati varustettiin Bergenin markkinoille purjehtimaan; se ei suinkaan
ollut muodoltaan soreimpia, ja muistan vielä, miten useasti kirkossa
istuessani kuvittelin mielessäni, että tuo komea, täydellisesti rikattu,
tykeillä varustettu laiva, joka riippui ylhäällä kirkon holvikatossa,
oli meidän, ja miten minä papin saarnatessa suunnittelin kaikenmoisia
purjehdusretkiä, joita Kaarlo mutta erittäinkin Susanna suuresti
ihmetellen katselivat. Tuo laiva oli ainoa, mikä siihen aikaan puuttui
onnestani.
Lahden perukassa isän laiturin vieressä oli jyrkkä juumanrinne, missä
loppupuolella kesää liikkui parvittain turskanpoikasia ja muuta pientä
kalaa, ja siellä me pojat harjoitimme kalastustamme pellavasiimaan
kiinnitetyllä nuppineulakoukulla. Kalat me sitte perkasimme ja
ripustimme ne halaistuina kuivamaan seipäisiin, jotka olimme
pystyttäneet oman kauppatalomme edustalle, ja valmistimme niistä siten
kuivattua kalaa; maksan jätimme taas pahentumaan pieniin puukaukaloihin,
kunnes se oli muuttunut merirasvaksi. Kummankin tavaralajin me sitte
asianmukaisella tavalla panimme varastoon ranta-aittaamme lähettääksemme
ne myöhemmin laivassa Bergeniin, ja totta tosiaan teimme me työtä,
askaroimme ja ahersimme tässä leikissä yhtä uutterasti ja hartaasti,
kuin konsanaan vanhemmat työssään, vaikka ainoa todellinen hyöty minkä
siitä saimme, olikin vain auringonpaiste, josta ruskettuneet kasvomme
saivat nauttia.
Kaarlo oli hentorakenteinen poika, joka enimmäkseen kaikessa noudatti
tarmokkaamman sisarensa esimerkkiä. Kummallakin pappilan lapsella oli
tuuhea keltainen tukka. Susannan päässä se oli kähertyneenä niin
rikkaihin kiharoihin, että koko pää näytti kultakehänä välkähtelevän
joka kerran kun hän sitä liikahutti -- ja se tapahtuikin vähän väliä,
kun hän niskaansa nykäisten koetti estää kiharoitaan valumasta otsalle.
Kummallakin lapsella oli niinikään hieno, vaalea hipiä ja kauniit
siniset silmät. En tiedä, oliko Susanna ijäkseen pitkä vai lyhytkö --
minun silmissäni hän oli ainakin yhtä pitkä kuin minä itse, vaikka hän
todellisuudessa lienee ollut päätä minua lyhyempi. Ihailuni lienee
täyttänyt sen mikä mitasta puuttui.
Näen hänet edessäni kun hän sunnuntaisin kulki kirkkoon äitinsä seurassa
-- äiti oli pieni, kalpea, tummapukuinen, uuttera nainen, joka aina
paitsi sunnuntaiaamupäivisin kutoi pitkää, ikävää sukkaa. Susanna kulki
pitkin hiekkaista kirkkotietä, yllään valkoinen tai sininen hame,
päässään tumma paimenhattu, kädessään pieni valkea nenäliina käärittynä
vanhan ison virsikirjan taakse ja jalassa valkeat sukat sekä kengät,
joissa nauhat kulkivat ristiin nilkan yli. Kauniimpaa pukua kuin nämä
Susannan pyhävaatteet ei mielestäni koko maailmassa ollut.
Kirkossa istui papinperhe ensimäisessä penkissä aivan saarnatuolin
juurella ja me -- isäni ja minä -- pari riviä alempana, ja monta
salaista merkkiä, jotka vain me itse ymmärsimme, vaihdettiin siinä
istuessamme.
Kerran loukkasi kuitenkin Susanna minua syvästi -- aina katkeriin
kyyneliin asti. Minulle näet selveni, että isänikin oli joutunut hänen
pilantekonsa esineeksi. Vahvalla, kauniilla äänellään isäni näet
maalaisten yksinkertaiseen tapaan lauloi virret sangen kovasti ja liitti
-- mikä sekä minun että monen muun mielestä oli erittäin kaunista --
joka säkeen loppuun omituisen venytyksen, joka ei kuulunut itse
säveleesen vaan oli hänen omatekemänsä. Tämä isäni laulutapa oli ollut
puheenaineena pappilassa ja Susannakin oli sille nauranut. Kun hän sitte
huomasi, että minä olin saanut asiasta tietää, hän näytti kovin
onnettomalta.
Kolmetoistavuotiaana lähetettiin Kaarlo Bergenin latinakouluun, ja rakas
kotiopettajamme matkusti samana syksynä viimeisessä laivassa.
Siitä lähtien Susanna luki vanhempainsa johdolla ja minä jatkoin
koulunkäyntiäni lukkarin luona, hyvänluontoisen vanhan miehen, joka ei
itsekään paljoa muuta osannut kuin soittaa viulua; mutta sitä hän
tekikin mitä innokkaimmin ja epäilemättä myöskin taitavasti, vaikka
hänen taiteellinen aistinsa ehkei ollutkaan erittäin kehittynyt.
Kun lukkari oli saanut isäni suostumuksen siihen, että saisin opetella
soittoa ja sekä minun että hänen mielestään tämä opetus oli paljon
hauskempaa kuin luvut, kului kokonaista kolme vuotta aina
kuudenteentoista ikävuoteeni asti, jolloin en muuta oppinut kuin viulua
soittamaan ja joutilaana kuljeksimaan.
Jos minua tähän aikaan olisi pidetty jokapäiväisessä ankarassa työssä,
olisi minussa ehkä moni ominaisuus sittemmin kehittynyt toisenlaiseksi.
Mutta asiain tällä kannalla ollen jouduin kokonaan oman mielikuvitukseni
valtaan ja minussa kehittyi mielentiloja, jotka myöhemmin saivat
turmiollisen vallan elämässäni.
Raja, joka jokaisen ihmisen tajunnassa on olemassa mielikuvituksen ja
todellisuuden välillä, on eräänlaisille luonteille, jotka elävät
voimakkaiden mielikuviensa vaikutuksen alaisina, saatettava täysin
selväksi ja varmaksi; muuten voi se helposti joissakin kohdin hälvetä
aiheuttaen mielen sairaaloisuutta.
Vaikkei Susannalla ja minulla enää ollut yhtä hyvää tilaisuutta kuin
ennen alituiseen yhdessäoloon, olimme kuitenkin koko lapsuutemme ajan
toistemme leikkitoverit ja uskotut. Kun hänellä oli jotakin minulle
kerrottavaa, odotti hän tavallisesti veräjällä, joka sulki tien pappilan
alueelle, juuri samaan aikaan kuin minä olin menossa lukkarin luo tai
sieltä tulossa.
Kun eräänä päivänä tulin kävellen tietä pitkin kirjat kainalossani, hän
istui portailla veräjän vieressä puettuna siniruutuiseen puseroon ja
paimenhattuun. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella; ymmärsin heti,
että nyt oli jotain erikoista tulossa.
Hän ei vastannut tervehdykseeni; mutta kun minä nopeammin kuin hän oli
ajatellutkaan koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiivaalla äänellä
minulta, oliko todellakin totta mitä kerrottiin, että minä olin niin
saamaton, ettei minusta täällä kotona voinut tulla kerrassaan mitään.
Susanna oli usein kiusaillut minua; mutta tällä kertaa loukkasi minua
tieto siitä, että pappilassa puhuttiin meistä ja että Susannakin otti
siihen osaa. Jos olisin tiennyt, että hän juuri samana päivänä oli
joutunut tappiolle minua puolustellessaan, olisin varmaankin ottanut
asian toisin kuin nyt, lähtiessäni loukatun näköisenä sanaakaan
virkkamatta tieheni.
Kotiin tultuani sain kuulla, että isäni oli sovintolautakunnassa
joutunut riitaan papin kanssa. Pappi, joka oli lautakunnan esimies, oli
väittänyt isäni eräässä asiassa käyttäytyneen hänen mielestään liian
ankarasti, ja isä oli tähän syytökseen vastannut hyvin kiivaasti. Tämän
johdosta olimme nyt pappilassa joutuneet ankaran arvostelun alaisiksi.
Tämä kireä suhde vanhempaimme välillä sai meissä aikaan jonkinlaista
levotonta arkuutta, ja muistan vielä, miten ensi alussa pelkäsin kulkea
pappilan ohitse, koska tiellä saatoin tavata pastorin.
Susanna teki kuitenkin monta lähentelemisyritystä; mutta huomatessani
vaikka vain vilahdukselta hänen siniruutuisen hameensa, tein minä pitkän
kierroksen tien syrjässä olevia peltoja pitkin tai odotin puitten
suojassa, kunnes hän oli poistunut.
Kerran en ollut häntä muutamaan päivään nähnyt; mutta kun sitte eräänä
päivänä kuljin veräjästä, oli rajapylvään valkoiseen nimilautaan
lyijykynällä kirjoitettu: Sinä olet minuun pahastunut, mutta Susanna ei
ole ollenkaan suuttunut sinuun.
Tunsin hyvin tuon suuren, kömpelön käsialan ja sinä päivänä palasin pari
kolme kertaa veräjälle lukeakseni nuo sanat uudestaan ja taas uudestaan.
Ne näyttivät minulle Susannan uudessa muodossa; näin hänet noitten
kirjainten takaa kuin ristikkoaidan läpi.
Kirjoitin iltapäivällä hänen kirjoituksensa alle: Katso toiselle
puolelle! Ja siihen panin: En ole minäkään sinuun suuttunut.
Seuraavana päivänä, kun kuljin puutarha-aidan ohi, seisoi Susanna siinä,
mutta hän ei kuitenkaan ollut minua huomaavinaan. Hän varmaankin katui,
että oli ollut liian valmis sovintoa tekemään.
Vaikka isäni ja papin välit ulkonaisesti näyttivät olevan hyvinkin
hyvät, oli kuitenkin seurustelu hänen ja papin perheen välillä
tästälähin melkein lopussa; ainoastaan erityisten asianhaarain vaatiessa
tai varsinaista kutsua noudattaen he kävivät toistensa luona. Tämä
seikka antoi taas Susannan ja minun väliselle seurustelulle jonkinlaisen
salaperäisen leiman. Vaikkei mikään kielto meitä tässä suhteessa
pidättänyt, me kuitenkin tavallaan kuin varkain tapasimme toisiamme.
Olimme molemmat yksinäisiä lapsia. Susanna istui kotonaan äitinsä
ankaran valvonnan alaisena suljettuna arkielämän yksitoikkoisuuteen, ja
minä kuljin synkässä kodissani aina jonkinlaisen vilun ja kauhun
valtaamana, ja minusta tuntui, kuin iloa olisi vain pappilassa Susannan
luona. Eipä siis ihme, että aina kaipasimme toistemme luokse.
Vanhemmaksi tultuamme oli meillä yhä harvemmin tilaisuutta tapaamiseen,
mutta siitä kaipauksemme vain kasvoi, ja ne hetket, jolloin saimme olla
yhdessä, muuttivat meidän tietämättämme vähitellen entisen lapsellisen
luontonsa. Hänen kanssaan puhuminen oli minun ainoa lohdutukseni, ja
monet kerrat harhailin päiväkaudet pappilan lähistöllä saadakseni edes
vilaukselta nähdä hänet.
Olin kuudentoista vaiheilla, kun hän eräänä aamuna minun kulkiessani
pappilan ohi viittasi minut luokseen ja ojensi aidan yli minulle kukan.
Hän juoksi sitte kiireesti tiehensä suoraan porkkanapenkkien yli, aivan
kuin peläten, että joku hänet näkisi.
Silloin huomasin ensimäisen kerran miten kaunis hän oli, ja kauan
muistelin häntä sitte sellaisena, kuin hän sinä aamuauringon valaisemana
seisoi puutarhassa pensaitten keskellä.
Kolmas luku.