Isäni oli maakauppias ja omisti ...venin kaupan Länsi-Lofotenissa.
Oikeastaan hän oli kotoisin Trondjemista, mistä hän varattomana poikana
oli tullut tänne pohjoiseen kauppalaivassa, joka kuten trondjemiläisten
laivojen on tapana, oli lähtenyt kalastusajaksi Lofoteniin kauppaa
tekemään. Nuoruudessaan hän oli saanut paljon kovaa kokea ja oli jonkun
aikaa ollut tavallisena kalastajanakin muutamassa venekunnassa, kunnes
hän vihdoin pääsi kauppa-apulaiseksi rihkamakauppias Erlandsenille,
jonka vävyksi hän myös sittemmin tuli.
Isäni oli miehuutensa ijässä kaunis mies, tummaverinen ja
mustatukkainen; terävät kasvojenpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta,
kooltaan hän oli lyhyenlainen. Hän kävi aina puettuna ruskeaan paksuun
merimiestakkiin sekä käytti kiiltonahkahattua. Luonteeltaan hän oli tyly
ja itseensä sulkeutunut; sanottiinpa häntä kovasydämiseksikin mieheksi,
jommoiseksi hänet lienee tehnyt elämän kova koulu. Tämä hänen luonteensa
ei kyllä hankkinut hänelle montakaan personallista ystävää, mutta
toiselta puolen se oli omiaan tuottamaan hänelle mitä suurinta luottoa
kauppa-asioissa, joissa hän oli täsmällinen ja kätevä, vaikka hän
viimeiseen asti pitikin kiinni siitä, mikä hänen käsityksensä mukaan
todella oli hänelle tuleva. Häntä pelättiin eikä kukaan mielellään
tahtonut joutua riitaan hänen kanssaan.
Se, minkä ihminen kokee ennen kahdeksatta vuottaan, jää tavallisesti
hänen mieleensä vain ohivilahtavina kuvina, mutta sen sijaan nämä kuvat
eivät koskaan elämässä hälvene.
Sellaisen kuvan minä olen säilyttänyt onnettomasta äitiraukastani.
Tunnen hänet siitä kuvasta paljoa paremmin kuin kaikesta, mitä myöhemmin
on minulle hänestä kerrottu ja minkä mukaan hän lienee ollut solakka,
kalpea ja heikkorintainen nainen, jolla oli vaalea tukka ja suuret,
lempeät silmät. Myöskin kuuluu hän olleen hyvin hiljainen ja
surumielinen.
Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän
vielä ollessa hänen palveluksessaan, ja kerrottiinpa, että Erlandsen
itse oli pannut toimeen tämän naimis-kaupan, koska hän sen kautta luuli
parhaiten voivansa turvata tyttärensä tulevaisuuden.
Oli lämmin kesäpäivä. Niityllä seisoivat heinämiehet paitahihasillaan
kaataen heinää pitkillä viikatteillaan; minä seurasin äitiä, joka sukkaa
kutoen kulki heidän ohitsensa. Yläpuolella aitaa kohosi paljas
kalliolohkare, jonka toisella puolella äidillä oli istuinpenkki. Lähellä
olevassa kiviröykkiössä kasvoi vadelmia, ja ihan penkin vieressä oli
muutamia koivuja. Ryömiessäni siinä kivien välissä marjoja noukkiakseni
kutsui isä äitiä luokseen.
Kun hän oli lähtenyt, lähestyi minua toiselta puolen pitkä, kalpea
nainen, joka näytti olevan äitiä vanhempi; hänellä oli musta puku,
kaulassa valkoinen poimutettu pystykaulus. Hän katsoi ystävällisesti
minuun ja ojensi minua kohti orjantappuraruusun, joka hänellä oli
kädessään.
En ollenkaan pelännyt häntä, eikä hän sitä paitsi tuntunut vähääkään
vieraalta. Samassa hän nyökkäsi päätään surumielisesti aivan kuin
jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
Kun äiti palasi, kerroin hänelle, että kiltti vieras nainen sillä aikaa
oli käynyt luonani; mutta varmaan hän oli hyvin suruissaan ja nyt hän
oli jo mennyt.
Äitini -- muistan sen kuin olisi se vasta äsken tapahtunut -- seisoi
tuokion hievahtamatta, kalmankalpeana ja tuijotti minuun, silmissään
ääretön kauhu, aivan kuin kuolema olisi meitä molempia uhannut; sitte
hän äkkiä tavoitti päätään käsillään ja vaipui tunnottomana maahan.
Olin liian pelästynyt voidakseni huutaa, mutta olen muistavinani, että
kun näin hänen makaavan siinä hengettömänä ruohikossa penkin vieressä,
heittäydyin hänen vierelleen ja huusin: »Äiti!»
Kohta sen jälkeen olin juosten tullut isän luokse, joka paitahihasillaan
seisoi niittämässä muiden joukossa, ja olin nyyhkyttäen kertonut, että
nyt on äiti kuollut.
Siitä hetkestä asti oli äitini mielipuoli.
Useita vuosia täytyi häntä lakkaamatta pitää suljettuna omaan
huoneeseensa, ja isällä oli varmaankin monta raskasta hetkeä.
Myöhemmin hänet vietiin Trondjemiin mielenvikaisten hoitolaan, missä hän
kahden vuoden perästä kuoli tulematta silmänräpäykseksikään järkiinsä.
Siihen aikaan piti minusta huolta vanha Kainulais-Anna, rokonarpinen
miesmäinen akka, jolla oli pienet ruskeat silmät, suorat harmaat hiukset
sekä noitamaisen terävät piirteet ja joka tavallisesti kuljeksi
savipiippu suussa. Hän oli hoitanut äitiä lapsena ja oli koko sielullaan
häneen kiintynyt. Kun äitini joutui mielenhäiriöön, rukoili hän
hartaasti, että saisi häntä vartioida ylhäällä sinisessä salissa; mutta
huomattuaan, että hänen läsnäolonsa erikoisesti kiihotti sairaan mieltä,
ei sitä enää voitu sallia. Isää ei äiti myöskään sietänyt nähdä, ja
minua ei uskallettu viedä hänen nähtäväkseenkään.
Vanha Kainulais-Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä maailmassa.
Hän oli perin kummallinen ja ylenmäärin taikauskoinen. Hänen
vakaumuksensa mukaan asustivat peikot ja meritursaat ranta-aitoissa ja
venevajoissa yhtä varmasti kuin isäni asui päärakennuksessa, ja tunturin
juurella sataman itäpuolella harjoittivat maanalaiset näkymätöntä
kalastustaan ja metsästystään yhtä varmasti, kuin isäni julkisesti
harjoitti sitä lahden poukamassa.
Kainulais-Anna oli varmaankin salaperäisellä taikauskollaan pannut
äiti-raukkani pään pyörälle, samoin kuin minunkin. Aamusta iltaan asti
oli lakkaamatta otettava huomioon kaikenlaisia merkkejä ja enteitä, ja
hänen kasvoissaan oli aina jonkinlainen levoton ilme, aivan kuin hänen
alituiseen olisi pitänyt olla varuillaan jotakin pahaa vastaan. Kun
jokin vene oli tulossa, oli heti käännyttävä merelle päin, syljettävä
sekä lausuttava muutamia loihtusanoja meripeikkoja vastaan. Hän saattoi
nähdä jokaisen ihmisen haamun eli henkiseuraajan. Siksi ei koskaan heti
jonkun lähdettyä saanut sulkea ovea hänen jälkeensä, ja aina hän
edeltäpäin aavisti milloin isä oli palaava kotiin joltakin matkalta.
Kun Kainulais-Annaa ei enää laskettu siniseen saliin äidin luokse, hän
salaa harjoitti kaikenlaisia noitatemppuja oven ulkopuolella. Muistan
miten minä kerran portaissa seisoessani näin hänen kumartelevan ja
notkistelevan polvia ja sillä välin vetäsevän sylkeä oveen sekä
mutisevan jotakin, kunnes minä vihdoin kauhuissani juoksin tieheni.
Kuulin hänen usein loihtusanojensa joukossa mainitsevan permalaisten
vanhan jumalan, joka näiltä pohjan periltä ei ole niinkään hävinnyt kuin
ehkä luulisi, vaan jolla vielä tänäpäivänä siellä täällä Lapin
tunturilakeuksilla on uhrikivensä. Lappalaisten jumalaa vastaan -- ja
sen hän pelkäsi saapuvan jokaisessa maihin laskevassa lappalaisveneessä
-- oli hänellä myöskin loihtusanansa. Nähtävästi hän salaperäisissä
manauksissaan, joilla hän koetti voittaa lappalais-noituuden, sekoitti
kainulaiset ja kristityt jumalat.
Tällaisten vaikutusten alaisena elin minä lapsuuteni ajan.
Pappila, jonka vieressä valkoinen kirkko tornineen kohosi, sijaitsi vain
pienen matkan päässä meiltä, meren rannalla lahden oikealla puolella --
jos nimittäin katseli sitä meidän kaupasta käsin, joka taas sijaitsi
aivan lahden perukassa.
Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä aina ylioppilaaksi.
Minä kävin siellä joka päivä lukemassa papin kahden lapsen seurassa,
joista toinen, vilkasluontoinen poika Kaarlo oli vuotta minua nuorempi
eli kolmannellatoista, kun taas hänen sisarensa Susanna oli minun
kanssani aivan samanikäinen. Hän oli sinisilmäinen, vallaton tyttö,
jonka tuuhea, kellertävä tukka aina valui otsalle ja joka, niin pian
kuin ylioppilas käänsi selkänsä, iski silmää ja virnisteli meille
toisille saadakseen meidät nauramaan.
Kotiopettaja oli näet hyvin ankara, ja me pelkäsimme häntä suuresti.
Nauruhalu, joka tällöin kiusasi meitä ja jonka tähden emme uskaltaneet
katsoa toisiimme, koska pelkäsimme purskahtavamme ilminauruun, oli
oikeastaan kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä joka kerta kun tuollainen
naurunkohtaus meidät yllätti, tuotti se meille pahoja seurauksia;
ensiksikin oli tukkamme vaarassa eikä korvapuustejakaan säästetty, ja
toiseksi ilmestyi todistuskirjoihimme pitkiä valituksia huonosta
käytöksestämme.
Susanna osoittautui tässä suhteessa usein aivan armottomaksi. Asia oli
näet kehittynyt niin pitkälle, että hän toista silmää vain hiukan
räpäyttämällä saattoi meidät sellaiseen jännityksen tilaan, että me
kasvot tulipunaisina kuin heloittavat omenat istuimme siinä
liikkumattomina kirjoihin tuijottaen, kunnes voimat vihdoin pettivät.
Erittäinkin hän koetti saada minut viekoitelluksi, vaikka hän hyvin
tiesi, että sain sen kotona kalliisti maksaa; sillä isäni oli ankara
mies, joka ei ollenkaan ymmärtänyt lapsia.
Lomahetkinä leikimme me yhdessä hartaammin kuin monetkaan lapset.
Tuon synkän, ankaran elämän rinnalla kodissani, missä isä joko liikkui
kauppa-asioissa tai istui työhuoneessaan, missä sinisestä salista vähän
väliä kuului mielipuolen äiti-raukkani huuto ja kirkunta ja missä
Kainulais-Anna peuhasi melkein kuin paha henki, -- olivat pappilanlasten
seurassa vietetyt leikkihetket minulle kuin elämä jossakin toisessa,
iloisessa, auringonpaisteisessa maailmassa.
Toinen luku.