"Olipa vaarisi isä."
"Mitä hän teki?"
"Teki päiviä moisioon."
"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.
"Sootaga Karla."
"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"
"Teki, -- kaikki tekivät."
"Olivatko ne kaikki orjia?"
"Eivät, -- vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."
"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"
Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:
"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme,
esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka
ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit
lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa,
viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti
kopeekan kappale)."
Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.
Hän luki:
"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain
joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään
lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä
lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle
hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi
kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni
Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta
heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan
lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi
varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen
hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä
muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."
Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä
kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.
Illalla hän kysyi isältään:
"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti... Onko Ann tätikin?"
Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian
lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.
Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.
"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.
Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.
"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, -- se
minua pisti", sanoi isä.
Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.
Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten
olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin
lähipitäjiin.
Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui
hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella
jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja
edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi
äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen
ja lähti veljen luo.
Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi
hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän
kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut,
joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut
hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran
haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi,
mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen,
niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he
puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt
jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä... Ulkona pyryttää, mutta
sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, -- kaikki on pehmeää
hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava...
Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä
puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.
Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla,
niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!"
Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien
ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla
on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa
vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.
Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä
esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia,
joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.
"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.
Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.
Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta
kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja
katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko
posti tullut.
Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta,
kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai
toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä
ikäänkuin häpeillen loittoni.
Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa
ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja
varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului
pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.
"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.
Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka
eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden
vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa,
jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita
pyörittämään.
Ants kuunteli, -- hymähtikö äiti, -- eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?
Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos
raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta
ruplaa.
Ants kuunteli.
Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä
taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen
kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin
hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati
kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän
kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan
osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin
palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa,
hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.
Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella,
isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta
iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan
asujamet hyviä ja viisaita.
Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.
"Isä, posti on tullut!"
Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän
takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin
askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat,
kuinka lukko naksahti.
Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään,
vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista
olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan
lieden äärelle.
Pari kertaa äiti meni varpaillaan takakamarin ovelle ja kuunteli.
Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen
ympärillään.
Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:
"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, -- eikö ne tarvitsisi uusia
puolipohjia?"
Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.
Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut
voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.
3.
Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.
Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia
lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä
terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta
kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan
liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.
Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan
kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa.
Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne
mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät
harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin
siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin
veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin
niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan
kosteudesta.
Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.
Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä
äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi,
kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi
kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.
Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten
äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.
Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.
"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin... sen vaivaisen
kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, -- viskaisit
papille vasten silmiä, -- että kehtaavatkin."
Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:
"Eikö mitä -- kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen
ollutkaan. Ihka uusi raha -- vasta painettu -- tämän vuoden leima, --
katso toki, Amalia."
Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi,
että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.
Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla,
milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla.
Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin
mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä
koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset
hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti
pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa
rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta...
Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma
seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka
työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti
ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.
Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse.
Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten
rauta-anturoitten jäljestä.
Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni
keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset
kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä,
keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti,
vastasi niistä uninen, kumea surina.
Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se
loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään
äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä
langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, -- kaikki
äidin tyttö-ajan töitä.
Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä
kynttiläntekovehkeet.
Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä
käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.
Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun
oksa.
"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui
samalla etsimään sepänkojeitaan.
Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet
pesäpönttöihinsä.
Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui
Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista
pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä
kirjoja, -- niinkuin isä.
Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha
Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli
Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli
Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä
hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla,
kaikuvalla äänellä.
Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.
"Isä, kerro jotain, -- mikä _todella_ on ollut."
"Kaikki se on totta, -- joka tavu."
"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."
Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat
vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet
vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän
näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten
ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.
Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui,
haukkui, röhki, -- kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään
kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa
kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.
Bileamin aasista tuli puhe.
Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.
"Se _on_ totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.
Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän
kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki
mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.
Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, -- hänellä oli
virkamaansa omassa hallussaan.
Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän
sen haltuunsa otti, -- vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä
törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.
Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka
kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi
paikalla lampaita keritty, -- takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat
sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät.
Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin
sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat.
Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin
piikkipallonsa.
Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja
pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa
kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan
siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen
heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi
hänen kuhilaitaan.
Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa.
Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen
hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun
mehiläishoidolleen.
Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi,
kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean
paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen,
josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta
mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot
haltuunsa.
Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan
ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen
aukosta.
Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten
ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin
painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta,
täyttä nautintoon antaumista, -- sitten taas sama aina täyttymätön,
aina janoinen surr -- surr.
Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.
"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.
Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy
kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee.
Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä
hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle
kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot
typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, -- senkin
näki Jumala.
Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi,
vaan monistuivat ja kasvoivat.
Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi
liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty
sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.
Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten
juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.
Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, --
siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.
Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki
kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin
kukkarot.
Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja
hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka
eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.
Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli,
että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen
sisus.
Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli
hymyä.
"Äitisi poika!" hän hymähti.
Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta
se pahoitti häntä sittenkin, -- hän olisi tahtonut olla isänsä poika.
4.
Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.
Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti
silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen
käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle
milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita,
milloin lämmintä vettä parranajoa varten.
Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli
poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan,
paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat,
harmaavillaiset housunkantimet.
Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen
puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se
huivi kerran jäädä sitomattakin..."
Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa
tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena,
ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä,
aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, -- kun Antsilta
sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei
selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa -- aa --
Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui
katselemaan minkä mitäkin, -- isän kättä, jossa suonet olivat
kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan
reuna.
Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa
häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein
ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön
katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että
sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.
Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki
katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni
takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants
muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan
suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo
oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi
piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.
Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti.
Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi
pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän
hajua, -- hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan
keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui
mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.
Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan
kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä
vainioissa polvittelevaa tietä.
Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.
Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään
äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.
Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla
Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa,
kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli
huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja
kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä
istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin,
lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.
Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut
värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin
nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.
Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän
joskus sattui asiaa sinne.
Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita,
toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, -- pulloposkisia,
sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että
posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven
ympärillä.
Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut
saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi
puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän
vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta
mureni vuosittain palasia.
Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen,
kivinen kastemalja, suuren suuri, -- siihen oli katolisina aikoina
kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.
Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja
pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia
kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.
Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen
puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa.
Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat
sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä
kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä,
kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella
isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä.
Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan
ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä
sotamiehen pistinhaava.
Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi
odotusta.
Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.
"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, --
"pappihan sinusta tulee, eikö niin?"
Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan
luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä
jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.
Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.
Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa,
tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi
hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka
väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle
viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.
Avaimet olivat isän hallussa.
Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta
mittanauhaa.
"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.
"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa
vetämään.
Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli
jo avannut oven ja teki lähtöä.
Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin
pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan
arkusta mittaa.
Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, -- kaiken
kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.
5.
Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle.
Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan,
joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan
kotiveräjän hevoskastanjaan.
Sitä viivaa pitkin siis, -- niinkuin lingottu.
Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.
Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen
vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.
"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.
Ants tarttui häntä käsipuolesta.
"Katsokaappas nyt, muori, -- painakaa polvenne kyykkyyn, -- nyt
katsokaa tuota pihlajaa, -- sitten vetäkää siitä viiva, -- noin,
tuonne, -- sieltä minä tulen."
"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo
yllätyksestä iloisena.
"Olen, -- mutta mistä te sen tiedätte?"
"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa
myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, -- jumaliste, -- eikös
ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi..."
Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet
vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto
pursui koneen aukosta.
Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, -- toisen.
Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants
kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, --
näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.
"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.
"Ei mikään, -- tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."
Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa
varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen
silmäteränsä mustiksi raoiksi.
Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti
hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen
omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä
kehruussa, -- kaikkialla oli hituinen äitiä.
Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset
kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat
kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, --
ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa
kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja
luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja
katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö
niin!
Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot
kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin
ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti,
ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi
ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua
ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut,
äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä.
Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa
mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle
suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, -- ja huoahtivat
helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.
Kerran Ants tuli äidin luo:
"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin
löytää viisauden kiven."
Äiti ei edes naurahtanutkaan.
"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.
"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants
itsepintaisesti vaikeni.
"Isä, --" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.
Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.
"Vai isä --", hän venytteli ja katsoi poispäin.
Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se
olisi ollut sietämätöntä.
Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää,
ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin
erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.
Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, -- uudet
pyhähousut polvesta rikki.
Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.
"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.
Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.
"Herrainen aika, -- ethän vaan variksen pesällä?"
Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja
odotti, -- jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? -- silloin hän, --
silloin hän...
Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:
"Tuo vitsat!"
Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.
"Suurempia!" käski äiti tyynesti.
Ants toi koko luudan, ihan totisena.
Äidin suupielissä alkoi nytkyä.
"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"
Ääni oli ivallinen.
"Sitäpä minäkin, -- äiti."
Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.
Mutta kesällä, -- isä oli poissa, -- piti Ants eräänä iltana äidin
kanssa kuulustelua.
"Äiti, -- eihän ole Nukku-Mattia?"
"Ei..."
"Eikä joulupukkia?"
"Ei..."
Hetken kuluttua:
"Äiti, -- eihän se ole totta, että raakut ajattelevat... --"
Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen
kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.
"Eivät ne, -- ajattele mitään..."
Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.
Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.
"Äiti, -- ehkä Jumalaakaan ei ole?"
Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka
lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.
"Minä en kuullut, -- sanoitko sinä jotain, äiti?"
Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, -- tämä kaikki oli
hänen syytään.
Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.
"Bileamin aasi _ei_ puhunut, äiti, minä en sitä usko."
Siihen Ants nukkui.
Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.
Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin
poikien kanssa.
Ants viipyi laitumella iltaan asti.
Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden
kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka
ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin,
joille orava oli kävyn hileitä silponut.
Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään
alla, jalat koukussa.
Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä,
jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.
Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja,
jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa,
yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä
tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.
Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli
heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä
seisoessaan.
Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri
heinäauma, äsken koottu, -- ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että
sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.
Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään,
jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin
rikkirevittyä.
Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta
sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja
etäisen kuusimetsän.
Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli
söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä
savu mateli maata.
Kannon kaarnan alla alkoi liike, -- muurahaiset juoksentelivat hengen
hädässä, -- niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.
Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi
katsomasta kantoa.
Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta,
leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.
Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään
tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän
sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.
Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi.
Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.
Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.
Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan
täynnä keskinäistä ymmärtämystä.
Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.
Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan,
ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko
sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja
hävittäisi yhtäkkiä kaiken.
Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua
keskeyttämättä.
Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka
rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.
Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha
side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti,
mikä oli kaunista isän puheissa.
Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen
tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.
Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen.
Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi
seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei.
Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan
kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään
ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili
jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein
häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.
Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin
ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli
salattava muilta, äidiltäkin.
Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään.
Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle,
visusti kätköön muitten silmiltä, -- isä sensijaan oli antanut sen
läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.
Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja
huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä
väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat
levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin,
sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät
pitkänäköisinä katselivat.
Ants oli tähän saakka käynyt vaan isänsä pitämää pitäjän koulua.
Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli
lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan
hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.
Isän ja äidin tahdot menivät ristikkäin.
Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä
asiassa.
Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo
yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.
Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen.
Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle
osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän
tähden.
Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön
ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä
ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus
velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.
Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa
läpi. Niin nytkin.
Sensijaan päätettiin lähettää Ants seuraavana syksynä Tarton lukioon.
6.
Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi
rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat
kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei
näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen
Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli
yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.
Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli
kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa
jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut
läksyjään ja tiesi osaavansa, -- ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma,
oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi,
ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.
Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään,
nyt kai hänet kutsutaan.
Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi
esille pojan, -- taas toisesta penkkirivistä.
Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua,
mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi
laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.
"Kaksi -- neljä -- viisi, yksi -- kolme -- jaettuna viidellä... on
yhtäkuin..."
"Saat kolmosen, -- voit mennä!"
Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen
välinpitämättömyyteen, -- hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän
melkein torkkui.
Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.
Taas kutsuttiin esille poika, -- edellisen vierustoveri. Hän sai
kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.
Ants alkoi pitkästyä, -- kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, --
siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.
Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.
Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin
paperipalloja.
Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei
auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.
Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen
olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja
kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.
Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli
avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.
Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:
"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla
hiljaa..."
Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään
ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.
Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä,
mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.
Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään
saksalaisia lauseparsia sekaan, -- liebe Jungen, -- ach mein Gott, --
mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.
Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan
kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.
Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin
tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, -- ennenkuin
aavistikaan, oli Ants esillä.
Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti
hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti
tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.
Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat
puuttuivat.
Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli
ulkoa-opittua.
Hän sai kolmosen.
Itsekseen hän tiesi taitonsa viiden arvoiseksi.
Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja
pitäisi kiinni järjestyksestä.
Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla
kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne,
hiljainen kiusaus, -- maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?
Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan
kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja
tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.
Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli
hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän
oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta
tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.
Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka
tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset
veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.
Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin
kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista.
Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta
meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän
varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut
järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan
tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, --
huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja
kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.
Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät
samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä
ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä
oli jäänyt väliin.
Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja
kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen,
joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja
pikkuruhtinaitten nimet, -- muut maat saivat seurata joukon jatkona.
Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan
tapahtuma.
Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo
täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen
tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua
retkottivat laihtuneella ruumiilla.
Hän oli opetus-istuimelle noustessaan juhlallisen näköinen.
"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, -- "näette itsekin, -- tänään
en jaksa, -- en todellakaan jaksa, -- minulla on ollut suuri suru, --
säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, -- minä en
voi -- en jaksa --".
Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä.
Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, -- se
oli sytyttävä kipinä.
Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu,
kahta armottomampi tänä päivänä.
Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, -- ei ole oikein!
-- hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta,
nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa
hiljaisuuteen.
Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen
kielensä.
Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja
omituinen, että hän itse säikähti.
Opettaja katseli heitä, aikoi tarttua viivoittimeen, mutta antoi sen
vaipua.
"Tytärvainajani tähden, -- tytärvainajani tähden -- -- o, meine arme,
arme Tochter!"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan peitti kasvonsa ja istui liikkumatta.
"Meine arme, arme Tochter...!"
Yhtäkkiä joku kuiskasi:
"Nahjus itkee!"
Nauru ja rähinä taukosivat hetkeksi.
Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet
vaan pingoittuivat.
Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.
Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi
häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen
juovan harmaansekaiseen partaan saakka.
"Te -- ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä
ollenkaan erityisesti Antsille.
Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä
itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä
isälle eikä äidille.
7.
Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa
jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan
varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle
saavuttamattomissa.
Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.
Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan
jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa
siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon
perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli
kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt
kylmiksi ja koviksi rakeiksi.
Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset
rakeet.
Päivä päivältä.
Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, -- eikä hän omistanut
taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.
Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen
käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.
Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin
kätketyn käsitteen perille.
Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa
niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.
Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti
pälkähästä.
Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu
sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia
saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.
Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja,
äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.
Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät
pyörivät silmälasien takana.
Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista
hän toi joskus osia kouluun.
"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään,
-- "olen sen itse, -- hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut
vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, -- hm, hm,
-- mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, -- heti
hänellä oli jotain tekemistä muualla, -- minä kiireesti taskut täyteen
marmoripalasia."
Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea
naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla
täytetty ja säilytetty.
"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, -- _muumion_ käsi, herra
ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin.
Kuivatettuja ihmisjäseniä, -- sellaista tullitavaraa ei ole herroilla
luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi,
-- hah ha haa."
Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.
"Jos haudantakaista elämää on, -- jota näin meidän kesken sanoen
epäilen, pojat, -- niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, --
sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat..."
Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään
kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman
korvansa takana paremmin kuullakseen.
"Kuinka se oli, -- kuinka sanoit, -- vielä kerran, -- auta armias näitä
tshuhnia."
"Herran tähden, -- kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan,
niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, --
vielä kerran..."
Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana,
nauruhermot kutiamassa.
"Hänellä on kai jotain suussa, -- eh, Andrei Mihailovitsh, -- onko
teillä jotain suussa?"
"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.
"Ohoo, -- me saamme kuulla uutisia, -- vai hampaat ja kieli -- --
Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, -- vielä kerran, -- sama lause
vielä kerran -- --!"
Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina
suhu-äänteet sihahtivat.
Takanaan hän kuuli tirskuntaa.
Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat
suhista, -- yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen
puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien
sanojensa tuttua sointua.
Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.
"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, -- ja Henki tuli
hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä -- niinkö?"
"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.
Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen.
Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi
hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota
ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.
Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin
tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili,
siitä ei ollut toinen toista viisaampi.
Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.
Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.
"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: --
vastaus..."
"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, --
"katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, -- sen
pitää luistaa..."
"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan
oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se
on tarpeellista esimakua..."
"Ja dogmatiikasta, -- siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat
enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista
olennoista..."
Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.
Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.
"Jaa, hyvät herrat, -- nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille
kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, -- eikä
suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, -- mitenkä
me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."
Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.
Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata
virallisuutta yltään.
Opettaja heitti jalkansa ristiin.
"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä,
-- hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla
paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa..."
Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.
Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua
mukavuutta.
Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa
silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, -- isä
istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja
kertoilee raamatullisia kertomuksia.
Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa
isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista
ikkunoista valo virtasi.
Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä
kehitettiin koteloista.
Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen
yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan.
Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, -- sydämen pohjalle jäi yhä jotain
raskasta.
Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin
tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.
Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa
epäselvyydessään päivänselviä, -- samoin oli uutta läksyä selitettäessä
merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan
sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.
Aivan oikein, -- kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu,
viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.
Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden
vaiheilla.
Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.
8.
Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat
olemattomat ilmanvaihtajat.
Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut
niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana
sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä
saapuvilla, -- ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!"
Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti
tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui
valituksia.
Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista
ilmasta kukaan voi sairastua.
Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet
sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään
ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty,
se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään
supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.
Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.
Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, -- alkoi joka
päivä pistellä samasta asiasta.
Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat
toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan
keskustelun:
"Feodor Ossipovitsh, -- suvaitkaa minun ilmoittaa, -- ilma
luokkahuoneissa on tänään sietämätön."
Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:
"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, -- omin päin en voi ryhtyä
mihinkään, -- mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa
opettajakokouksessa."
Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin
anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.
Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen
vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.
Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa
luokkaan, -- hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti
olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.
Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään
ja kierteli viiksiensä päitä.
Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, -- mikä oli liian
katonrajassa, mikä liian matalassa, -- missä taas oli tarjona vedon
vaara.
Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.
"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin
useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."
Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti
olkapäitään.
Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä
suoraan päässyt rehtoriksi.
Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu
osa koko koulun koneistossa.
Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja
numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.
Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti
kirjoittamista riitti.
Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden
lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille,
olivat rehtorin ylpeytenä.
Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä
ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin
kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan
mukaan.
Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen
ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään,
että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen
alkuja.
Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.
Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan
kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai
tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla
häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka
tahdotte -- -- --" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista,
10 oikeauskoista, 2 juutalaista...
Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli
ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli
jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun
seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään
koristi.
Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa,
että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien
koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.
Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä,
mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta
siitä, että niitä todella noudatettiin.
Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä
näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle
tuottivat.
Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun
jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi
millimetriksi.
Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja
rehtorin omasta kaljupäisyydestä.
Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti
kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan
rististä.
Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille
vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.
Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja
voimassa pysymään, -- se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua
kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat
kaupungissa.
Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.
Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa
kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä
jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen,
vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat
niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät
perinpohjin, -- ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori
ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja
läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"
Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi
yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan
kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.
Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta
tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.
Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi
pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli,
kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.
Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.
Rehtori ei katsahtanut taakseen.
He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten,
kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.
Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta
katketa... Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, -- on kuin
itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.
Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun
alta yhtäkkiä kumpusi.
Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.
Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin
kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten
keuhkojensa täydeltä.
9.
Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan
jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan
tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin
ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty,
-- siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.
Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen
oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden
oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat
rinnatusten.
Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen
huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä
muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.
Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli
täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä
ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.
Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin,
jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista,
tallista kävi väkevä löyhkä.
Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja
joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen
kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.
He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi
ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, -- muuten he olivat
omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä,
leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, -- joskus harvoin tuoretta,
teurastuksen tapahduttua.
Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki
tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi
ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja
läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle
kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.
Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän
oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan
raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä
kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa
sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien
kanssa.
Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva,
kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.
Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus,
ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn
iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton,
hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin
epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta
huomaamatta.
Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.
Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.
"Mitä nyt -- pagan vötku!"
Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut,
niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.
"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.
Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen
paperin alareunaan.
Antsin harmaat silmät, -- äidin silmät, -- tummenivat.
"Mitä sinä nyt, -- kuuletko -- mitä sinä teit?"
Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa
keksintöään, taittoi tyynesti paperin.
"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.
Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja
kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.
Olihan se ihan yhdentekevää, -- nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan
paperia, -- ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, --
siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.
Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.
"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, -- "tavallisesti, kun kalossit
vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin
ihka uudet minulle".
Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä
karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että
se merkitsi olla oman onnensa seppä.
Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin
moukarin varteen.
"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, -- "siitä ei
pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, -- ei saa sorahdella."
"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän
lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"
"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean
juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon
perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä
poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, --
eipä vaan... Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka
pesun kestää."
"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, -- vaikkapa
vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin
saavat, eipähän potkusta parahda..."
"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla
kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, -- olen
vaan Itämeren maakunnista."
"Mutta sen minä sanon, -- minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä
heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan
ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa... Helivei, niin minä
sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai..."
"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran
ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani,
halveksin teitä, -- olemme kuitit!"
Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.
Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista
huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.
Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän
ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen
purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi
kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.
Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen
purkaus.
"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, -- "ei
veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, -- minä puhun vaan itse
varmistuakseni".
Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.
"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on
soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä,
somia häntiä, -- ja englantilainen reki, -- ja sitten minä ajan
jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla -- ja -- ja
-- ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, --
ylenkatson, syljen siihen..."
"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, -- ja ajattelen
kuitenkin alituisesti."
Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, -- äkkikypsänä hedelmänä,
joka sisältä jää raakiloksi.
Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.
"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, --
niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, -- sinussakin, niin lukkarin poika
kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."
"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, --
se _on_ vaan niin."
Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, -- kuusi askelta, -- taas
kuusi askelta, -- taas kuusi, -- katto oli niin matala, että olisi
kädellä voinut hipaista.
"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, -- "mutta niinkuin
me tulemme -- Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, -- niin silloin
nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt... uskallappa
ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten
piiristä."
Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.
Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina
pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.
Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että
ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu
keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan
kudoksen, -- täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut
mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella
mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat,
pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.
Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen
omistajakin.
"Sillä oli sisua sillä miehellä, -- niinkuin olisi yhtenään
muurahaispesässä maannut, -- senkuin riiteli... Katseli tuosta tornista
kaupunkia --, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton
tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa
veljeytymistä ja sen semmoista."
Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat
epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.
"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, -- jolla ei
ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."
Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa
suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen
jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.
10.
Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin
päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä,
niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, -- kun kadut
huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja
päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, -- silloin alkoivat kotikuvat
kumpuilla kuin lähteen suonesta.
Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun
pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin
turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon
ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä
sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin
olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa
naureskelivat naakat.
Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten
hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi
viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa.
Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi
painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.
Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään
tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka
rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.
Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, -- samaisen
kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, -- kadonnut olisi
kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin
ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä
ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.
Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä,
sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi,
eikä mitään tunnustettavaa.
Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä
pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki
mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.
Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän
oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.
Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta
jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä
vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.
Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä
vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, -- sitten aittaan,
talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.
Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja
alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?
"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja
lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa..."
Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä
reikiä.
"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä,
punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin
niitten aukot."
Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman
suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt,
miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut
samantapaiset.
"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli
lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä
kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten
sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."
Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt
kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt
hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.