"Niin, -- siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja
haarat yhtyvät sinuun."
Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.
"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että
saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."
Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.
Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä
itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä.
Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä
mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät
tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu,
että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli
eheä ja päättyi häneen.