Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?
Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita
pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut
tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet
vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli
vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."
Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin.
Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli
säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.
Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa
luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin
kättelemään ja tervehtimään.
Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.
Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi.
Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan
lakkaisi.
Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.
Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, -- helliä, yksinkertaisia
sanoja, sanattomia sanoja, -- hän makasi pää tuoksuvissa heinissä,
hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.
Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa
ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.
Tõi aga mulle toobiga,
Kadajadse kapaga...
Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille
istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden
piipullisen.
Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten
istunut, hämärään asti.
Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.
Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona... Hän muisti
yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut
käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten
johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.
Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä
seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko
olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja
päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan
hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.
11.
Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.
Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.
Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella
hanhenmarssissa häntä kohden, -- kun hän tiilikivellä penkin laitaan
kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.
Ants otti korista raakun, -- kivi putosi, rauskis.
Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat
toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli
saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet,
yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.
Kivi kävi riuskis -- rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, --
taistelu tyyntyi, -- vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti
kauemmaksi rauhassa syödäkseen.
Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta
kupuaan.
Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita
myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.
Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein
kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä
oli yksinomainen pyynti-oikeus, -- talvella ne kuitenkin vuokrattiin
kuljeksiville venäläisille kalastajoille.
Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla
mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.
Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi
paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.
Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, -- verkkoa
selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja
erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen
herran kanssa, -- ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä
kannaksilta.
"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.
Ants kadehti metsävahtia.
Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita,
rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, --
säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.
Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, -- ainoastaan tämä oli olemassa,
-- se oli luonnollista ja hyvää, -- ainoastaan se teki onnelliseksi ja
tyytyväiseksi.
Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan
jotain kömpelöä.
Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia
ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, -- silloin, tällöin jonkun
haukan, siinä kaikki.
He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä
rantamätästen välissä.
Ants meloi ruuhta seisoallaan, -- ruuhen perässä laski metsävahti
verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.
Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka
lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.
Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, -- vesikuusia.
Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, -- kalojen pelotteleminen.
Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä
pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat
asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta
hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa,
joka pakotien sulki.
Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.
Itse hän ihmetteli, -- jaksanko todella, -- enkö väsy, -- mistä
yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?
He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat
verkon.
Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli
ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman
vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.
"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi,
-- ja huonosti maksavat saksat, -- ei tahdo riittää särpimiksi niin
suurelle joukolle."
Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien
miehestä.
"Kesällä minun eukkoni, -- se tuota noin, -- taas, -- se on jo
kuudes..."
Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan
ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.
Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.
12.
Kesä kului.
Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.
Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin
ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"
Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.
Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.
Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta
taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme
tuumaa!" -- isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven,
-- entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla
vuosia, maasta matalasta asti.
"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.
Nyt alkoi kuulustelu.
"No, Ants poikani, -- mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä
Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.
Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin
tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin
umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.
Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen
mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä
Augustinuksesta.
Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi
penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.
Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti
väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa... joskus taas katsoi tiukasti
poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.
Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.
Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä
enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.
"Entäs Polykarpus, -- minä vuonna se taas kuoli?"
Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, -- eksyi vihdoin
katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.
Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.
Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä
Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tekisi.
Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään
ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.
Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, -- penikulmien takaa.
"Poika, mikä sinun on?"
Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.
Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni
huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa,
vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.
Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli
niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa
ja kortta.
Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:
"Campanula patula, -- Ranunculus acris, -- Fragaria vesca, -- tämä on,
-- tämä on joku Carex..."
Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja
köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.
"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu
heimoon Umbelliferae..."
Hän häpesi sisimmässään.
Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt,
aikoiko Ants mukaan.
Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä,
niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:
"No Ants, -- teeppäs nyt vähän joutua."
"Minä en tule mukaan, -- tällä kertaa..."
Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, -- sydän
takoi kylkiluita.
Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut
ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän
tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.
Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota
kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, -- jotain
puuttui häneltä.
Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja
istui ruokakammion kynnykselle.
Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua
lattialaudasta.
"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.
Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt
raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.
"Ei, -- eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden _sellaista_..."
Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki,
mikä sydäntä painoi.
"Äiti, minä en enään aio papiksi."
"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."
Äidin kädet upposivat taikinaan.
"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"
"Kyllä hän piti, kun olimme kahden..."
Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla
suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.
Isällä oli sinikantinen vihko edessään.
"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.
"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten
kirjoittanut."
"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän
ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa.
Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty
tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä
ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen
murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista
laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."
Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.
"Näin minä -- nyt olen tähän kirjoittanut."
"Olenko oikein arvannut, Ants --?" tuli hetken päästä.
Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä,
nyhti ja repi...
Sydän oli rinnassa kivenä.
"Kai se sitten -- Niin, -- mitäpä tästä nyt tämän enempää."
Isä oli noussut.
"Sinä et siis aio papiksi."
"En, isä."
"Vai niin... Niin, niin... Jos jättäisit minut yksin hetkeksi..."
Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.
Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.
Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä
työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.
Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein
alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen
kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan,
yltyvän luuvalon takia.
Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka
tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden
alkua kaupunkiin päästäkseen.
Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena
kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, -- teeskennellä muuta oli
valheellista.
Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä
vieraaksi.
Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin
matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.
Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta
koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.
13.
Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.
Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen
puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.
Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen
luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.
Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, -- syksyin, keväin hinaa
vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä
kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat
rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin
suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä
vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat
ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä
pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta
vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin
rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys
oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen
aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne
on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.
Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä
tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa
Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä
vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi,
tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen
kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen,
leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi
valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen
sivahtaa.
Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut
järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen
kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän
häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.
Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville,
että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen
tunteja muun opetuksen yhteyteen, -- siitä vaan ei ollut hiiskuttu
kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse
maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen
ulkopuolella.
Mutta periaate oli sittenkin sama, -- piti vaan lähettää anomus
määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.
Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin
huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui.
Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.
Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku
huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.
Ants istui ikkunalaudalla.
"Tehkää mitä mielitte, -- minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja
äreästi.
"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."
Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.
Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui
suulleen vuoteeseen.
"No, -- mitä te odotatte?" hän kysyi, -- saappaankorollaan vuoteen
jalkopäätä potkaisten.
"Kukapa ne nimetkin kerää, -- siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili
joku.
"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet
nousisivat kirjoittamaan."
Se vaikutti.
Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja
vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, -- sitten
sitä viivaa pitkin, -- kuin lingottu.
Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta
suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta
lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.
Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen
ääneensä puhuen, -- välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja
keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.
Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, -- äskeinen palava
toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.
Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille
siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan
valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.
Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä
ristiriidassa keskenään, -- palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.
Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, -- käytännöllisyyttä ja
toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.
Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.
Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.
"Oppivathan lapset muutenkin viroa -- palvelijoilta, ja puhummehan me
itsekin toisinaan."
"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa
missään."
Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.
"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei
sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa
alhainenkin, -- ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."
"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä
tarttuu, niin mennyttä miestä on."
"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."
Kolmannessa surkuteltiin lapsia.
"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, --
on ryssät, saksat, latinat, -- kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."
"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen
lukuun."
Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen
perille, vaikka päänsä seinään iskisi.
Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui
iltakaudet ja selitteli.
Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.
Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin
anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen
laiturista ja lähti soutamaan.
Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.
Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä
kirkkaasti ja rauhallisesti.
Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja
savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja
säännöllisissä neliöissä.
Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.
Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi,
tasaiseksi rauhaksi.
Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja
kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.
Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.
Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan.
Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä
pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.
Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin
alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.
Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.
Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten
voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut
avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen
pikkukaupungin?
Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui
tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.
14.
Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli
palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, --
vanhempien piti allekirjoittaa anomus.
Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun
kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot
ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen,
paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen
pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.
Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.
Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi
helpolla korjattu.
Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, -- hänessä nakersi
epäilys.
Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta
vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja
vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin
ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.
Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta
tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki
hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin
uskoisivat.
Toinen anomus lähti matkalleen.
Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.
Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen
kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä
kuin hengetöntä paperikääröä.
Heillä oli niin paljon aikaa, -- ja niin suuri paperikori.
Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen
tuntien kohtalosta.
Hänestä itsestään oli kysymys.
Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan
päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.
Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.
He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat
kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten
välistä muutakin.
Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.
Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.
Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen
paperikäärön, -- anomuksen.
"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta
takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen
kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana..."
Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.
"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus,
niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa
kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden
suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."
Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin
puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:
"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää
kaikki asetettavat vaatimukset."
Antsissa nousi, nousi, -- kurkkuun saakka.
Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo
kaiken vasten silmiä.
Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.
Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti
koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti
alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.
Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa
muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden
mutkan.
Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.
Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei
sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta
paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.
Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän
tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja...
Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina
kuin pakkopaitaan puristettuina.
Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin
puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.
Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut
ruumiillista, vaan henkistä.
Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli
ostanut.
Isä kirjoitteli muistiinpanoja, -- opetukseksi jälkeläisilleen, --
miksi ei hänkin.
Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:
Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä
heinäkuuta vuonna... kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna...
ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.
Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja
heitti hiilokseen.
Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta,
ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se
vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin:
-- kuoli 18 päivänä tammikuuta.
15.
Kolmas anomus jäi puuhaamatta, -- ainakin siksi kertaa.
Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin
päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.
Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä
pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä
katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.
Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli
luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.
Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku
kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.
Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua
milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea
lukossa.
Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin
pitkä, -- vähätpä siitä, -- hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos
mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.
Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä
esiliinaansa itkemässä.
"Lukon särkivät, -- ihka uuden matrassin repivät, -- puolen hintaa oli
vielä juutalaiselle maksamatta..."
Ants kirosi.
"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."
Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin
pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet
lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja,
paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat
lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.
Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi
omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia
kirjoitelmia pöytälaatikosta.
Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen
kannelle keskelle hävitystä istui.
Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti
pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.
Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa
hän jo ehti pilkata itseään, -- siinäpä itserakkauden aihe, totta
tosiaan.
Lukekoot, -- tulkkeja tarvitsevat!
Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi
sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut,
silloin kun toinen anomus hyljättiin.
Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa
kuin mieletön.
Vaan ei, -- hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa
kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen
olemukseensa.
He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse,
myönsi: olen voitettu.
Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui
oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli
antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.
Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.
Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä,
joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?
Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia,
joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, -- nykyisyydessäkö vaiko
kaukaisessa menneisyydessä, -- kuka tietää.
Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan.
Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän
sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt
hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä
olevaan nuoreen mieheen.
Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.
"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg.
Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja
suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne
vahingollista."
Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä
tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli
turhaa.
Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa
vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.
16.
Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin
painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti
puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he
eivät päässeet irti.
Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi
koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän
kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa
ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain
erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants
kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.
Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että
kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat
viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta,
saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys,
joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista
biljaardipelin.
Ants tiesi isänkin olleen hommassa osallisena.
"Joko sinä luit tämän?" hän kysyi, osoittaen sormellaan uutista isälle.
Isä istui ja poltteli piippuaan kiviportailla, selkä ovea vasten.
"Jo..." hän vastasi lyhyesti.
"Herneille pitää huomenna panna kepit", hän sanoi hetken päästä.
"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants
tiukasti ja heitti lehden menemään, -- "väsyvät kesken".
"Meidän asiamme ei ole tuomita", sanoi isä.
"Menen tästä hernekeppejä hakemaan", hän lisäsi, nousten.
Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai
suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.
Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia
sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.
Ants silmäsi sen nopeasti läpi, -- isältä vaadittiin kaikissa
kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.
Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin
ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.
"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.
Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.
Kotona kävi olo tukalaksi.
Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa
vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen
vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.
Sitä oli sietämätöntä katsella.
Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka
kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset
pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos
suunsa avaisi, -- se oli vaikeinta.
Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.
Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua
kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän
koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän
istui yöt läpeensä.
Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi
polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.
Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi,
väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän
korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.
Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta,
se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.
Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.
Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.
Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen
omansa.
Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa
ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään
vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan
ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina
sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi,
vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko
tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.
Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä
oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti
vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?
Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään,
hupeni olemattomiin.
Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä
umpinaiseen.
Jaksaisiko isä, -- vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä
taistelua tuskallisella jännityksellä.
Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen
veristävät silmänsä, -- ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa,
-- sitä ei sietänyt katsella.
Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.
Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän
takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä
kolikkoa myöten, -- yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.
Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut
kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.
Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien
vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.
Isä vanheni parissa päivässä, -- isku sattui lujempaan, kuin olisi
luullut.
Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi,
ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille
suuren toimeliaisuuden.
Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat,
sähköttivät kaikkialle.
Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.
"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät
minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen
punnitsen, -- ja miksi Jumalan viljaa haaskata, -- mutta kyllä minun
puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."
"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se
käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."
Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti
päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville
saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa
metsämökissä.
Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi
hyväksi, -- isä ei liikahtanut huoneestaan.
Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli
turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja
siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla
itäänpäin.
Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui,
tietämättä, mistä päästä alkaisi.
Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista,
vieläpä näyttikin yhtä.
Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen
kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa,
ikäänkuin jäätyi.
Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.
"Jopa, -- jopa, -- kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."
Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli,
pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.
Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi,
meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.
"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi",
hän sanoi.
Äiti, puoliksi unen horroksissa, sanoi jyrkästi:
"Mitä turhia, -- varkaitten syy se oli, ja ihmisten pahuutta."
Isä palasi takaisin yhtä rauhattomana.
Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen
ullakolle.
Hänen oli puolta kevyempi olla, kun nurkka tyhjänä paistoi.
Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä
hänet huoneeseensa.
Isä oli hyvin hämillään, mielenliikutuksen vallassa.
"Tässä on sinulle kaksikymmentä ruplaa", hän sanoi.
"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.
Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin
värittömiin hiuksiin.
Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut
enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.
Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa
hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.
Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu.
Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, -- hänessä oli tapahtunut
muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.
17.
Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, -- toiset
väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.
Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä
ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen
purevana.
Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt
ratkaisevasti.
Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta
varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti
kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli
ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.
Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.
Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän
purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.
Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:
"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin
seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että
sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, -- tai
vielä suuremmalla syyllä -- ruoska!"
Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.
Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli,
joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.
Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa
säännöllisesti, ilman erityistä intoa.
Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä,
rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein
elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg,
lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien
keralla.
Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä
suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut
mitään kantaa.
Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.
Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään
puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla
vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden
oikeuden etsiä kaikessa vikoja.
Se oli hänen vahvin puolensa.
Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki
sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa,
ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt
tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli
herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, -- itseensä ja oloihin.
Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa
olivat aina kuivia ja asiallisia.
Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään
ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista
silmistään, -- se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi
kuumimmankin.
Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten
vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria
tyttöjä.
Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen
raiskauksen halua, -- valita aina ne koskemattomimmat.
Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa
oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja
"kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi
sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän
lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.
Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän
kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin
merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.
Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän
heidät puristi, mitään sijaan antamatta.
Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia
taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.
Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä
tulevaisuuden tuumistaan.
18.
Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä,
Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain
liike tuntui hänestä tutulta.
Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman
päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.
Ants kiirehti askeleitaan, -- ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän
nenävarren ja poskien epäterveen ihon.
"Pärt Maddisson", hän huudahti.
Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun
takin alla.
"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, -- hän oli
nähtävästi lyhytnäköinen, -- "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, -- terve
mieheen!"
"No, mistäs sinä?"
"Mistäs minä, -- kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse,
-- oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa
vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle
kultamurulle."
"Mitenkä sinun karriäärisi on käynyt?"
"Karriäärin, -- karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se,
että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."
"Mutta sinunhan piti tulla soopelinahkaturkissa...?"
"Johan minä silloin sinulle sanoin, -- että joko tulen kultakaluunoissa
tai annan sille kaikelle palttua, -- enkö sanonut?"
He olivat saapuneet Antsin asunnolle.
"Tule sisään", kehoitti Ants.
Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli
matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin,
-- rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä
virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa,
mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.
Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja
kenkiä.
Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen
kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti
makkaraa sisältävä.
Pärt Maddisson teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa.
"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta.
Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman,
kosketti sumu maata.
"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti
kirjahyllyä.
Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana
rauta-uunin edessä.
"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi
olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi
voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."
Pärt Maddisson laski kirjan kädestään.
"Että mitä? Mikä se semmoinen on?"
"Onpahan vain semmoinen kapine..."
Pärt katsoi Antsiin pitkään, sanoi sitten:
"Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan."
"Ne ovat kaikki lähetystyössä."
"Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan."
"No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."
Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla
vesirinkelinauhan.
"Ehkä tahdot syödä, -- syö veikkonen", sanoi Ants uunin luota
liikkumatta.
Pärt ei antanut itseään kahdesti käskeä.
"No, nyt sinä kerrot karriääristä", sanoi Ants.
"Mitäpä siitä kertomista... Olin kenraalin luona, -- mutta en malttanut
olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat
vihiä, pois potkivat."
"Hyvä, -- jatkoa vaan!"
"Jatkoa, jatkoa -- -- -- Olin vielä parissa paikassa, -- sama juttu.
Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle,
mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi
yliopistosta. Rahaa oli vähän, -- menin työmieheksi satamakaupunkiin,
lastasin laivoja. Taas yliopistoon... toisen kerran potkittiin, kun en
voinut lukukausimaksuja maksaa."
"No, -- entä sitten...?"
"No ja no... Koetin taas kotiopettajan virkaa, -- ihan herraksi
siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni
pyöristin... Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä
kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin
tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän
jalosukuisuutenne..."
"Kerro vaan, -- miksi et jatka?"
"Jatkanhan toki... Jouduin pois sieltä, -- hm, samantekevä,
minkätähden, -- jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana,
nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät
ottaneet sujuakseen."
"Etkö sinä vieläkään ole valmis?"
"En, -- mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan
kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa,
matkustan ympäri."
Yhtäkkiä Pärt Maddisson nousi, kädellään huitasi:
"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, -- oikein aito luutaa, joka lakaisisi
pois vanhan romun."
Ants jätti paikkansa uunin luona.
"Tarvittaisiin kyllä, -- mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et
sinä siihen kelpaa, -- -- enkä minä."
Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.
"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren
rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.
"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."
Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.
Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai
mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman
alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa
ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen
heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja
käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.
"Kaikki me sille mahdumme, -- minä ja muut", hän ajatteli, ja
kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.
"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan
ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"
"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.
Ants nauroi.
"Siinä on hitunen tottakin, -- on jumaliste!"
"Paitsi sitä, -- mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita
yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä,
oksattomia kurkihirsiä... Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja
kyhmyiset... Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme
ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta..."
"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.
"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua
itsestään, -- "kysy vaikka keltä, -- en muka pidä mitään pyhänä.
Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."
"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, -- "minä heidät
sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri
värejä, -- niitä meiltä puuttuu, -- meillä on nyt kerta kaikkiaan
musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla
taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja,
-- ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja
laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja,
jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa...
Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten
ilotulituksista koko kaupunki puhuu... Ja kaksintaistelut, -- palata
niistä kunniakkaina arpiniekkoina..."
"Niin, -- niin, 'frei ist der Bursch'... Mutta minä tietysti
tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, --
se on minun tehtäväni, -- kuuletko, Pärt Maddisson."
Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä,
milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin
kaukaisten urkujen humina.
Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan
voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta
sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta
josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.
Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.
"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.
"Tuuliharppu", Ants vastasi.
"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen
hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.
19.
Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä
katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot
talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot
olivat kaikki rivissä ullakolla.
Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti
hiljakseen.
Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät
laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen,
ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas...
Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.
Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.
Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.
Sitten hän varovasti aukaisi kannen, -- tyhjäksi syötyjen mesikennojen
keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet
kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä,
kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.
Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.
Jotakin oli mennyt hukkaan hänen vaivoistaan, hänen kättensä työstä.
Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut
itsessään niin suuren suuri?
Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa
Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen
jo heinäkuun alussa.
Raudjalg luki lukemistaan, kunnes ei enää ymmärtänyt sanojen sisältöä.
Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen
kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa
kuukaudessa.
Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut
unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei
äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä
kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen,
tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen,
sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita
soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.
Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä.
Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.
Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi,
että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet
perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan,
joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot
kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi,
polttiko Raudjalg.
Nyt tuli ilmi kotipalturit ikkunan alla, ja aamusta iltaan savuava
piipunnysä.
Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä,
että kieltoa todella noudatettaisiin.
Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja
avain äidin taskussa.
Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.
Hän viipyi muutamia päiviä.
Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä
paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.
Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran
oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.
Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä
käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.
Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut,
kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, -- kuinka hän
oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt
ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko
komean paperin keskipisteenä.
Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.
Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea
työ-orjia, -- se kuului joltakin, niinkuin, -- niinkuin -- ruoskan
läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi
yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja
lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.
Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, -- ennen aikojaan
väsynyt virolainen koulupoika, -- ja se oli hän, -- Ants Raudjalg.
Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä,
seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, -- kaikki moision työ-orjia.
He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin
veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien
selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle
usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu
hartioille.
Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin
riviä, ja puhutellut heitä kutakin.
"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, -- teidän
jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"
"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"
Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat
ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.
Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli
moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä
ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa
vihtoi.
Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat
siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan
voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä.
_Hänelle_ tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen
perintönsä.
Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä
sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian
suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua.
Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän,
pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.
Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten
sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he
kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.
Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.
Nyt se siis oli hänelle selvillä.
Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, --
vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.
20.
Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja
kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa
vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.
Oli kirkas poutapäivän aamu hänen astuessaan puutarhaan.
Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu,
ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.
Vasten tahtoaan hän astui pari askelta lähemmäksi.
Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi
korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo
leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.
Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen
kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta.
Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken
sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän
vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.
Ants aikoi hiipiä yhtä hiljaa pois kuin oli tullutkin.
Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle
katsahtamaan.
Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan
piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen.
Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli
tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti
Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.
"Minä vaan vähän tässä, -- öh -- hm -- vähän tässä..."
"Niin, niin, isä, -- polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se
unettomuus siitä johtuu."
Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.
Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille
silmää:
"Etkö sinäkään sitä usko? -- johan sitä silloin sanoin, että ei se
siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan
hoki."
Ants vakuutti vielä kerran.
Isä kaivoi piippunsa takaisin.
"Tahdotko tulta, isä?"
Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.
"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli
hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."
Ei, ei, -- se jäisi heidän miesten välille koko asia.
Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi
toiste kokevansa mesikennot.
Hän lähti kävelemään.
Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja
varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.
Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden
häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä
oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi
sulautunut.
Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli
tuoksuvana apilaspeltona.
Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.
Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt,
-- etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita
ja niitten välillä umpijärviä.
Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille.
Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin
kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että
taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, -- taikkapa
vaihteeksi: amo, amavi... Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu
vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä
virkakoneistosta...
Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle
lähetetyt vuosimaksut.
Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.
Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:
Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia,
epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät
kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin
hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot
kypsät rypäleet hiuksissa.
Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa
takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat
huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.