Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.
1.
Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä,
rämerantaisia suosilmiä.
Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, -- nämä
kyyneleet vaan eivät koskaan valu.
Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas
reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat
yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla
pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä
kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, -- joissa
vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien
peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja
kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit
viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät
pois häiritsijää.
Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin
parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu
vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.
Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on
kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin
puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.
Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme
järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan
vaihtelevat.
Umpijärvet ja suot, -- ne antavat maisemalle leimansa.
Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa.
Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä
naavakuusten juurilla, -- kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena
pohjavetenä mättäiden välitse.
Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä,
päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.
Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja
pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa
kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.
Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt,
Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan
ja meni.
Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.
Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta
työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi,
huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.
Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille
tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän
tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.
"Äh, -- mitäs nyt, -- johan nyt..."
Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä
piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.
Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit
nenälleen ja availi kirkonkirjaa.
"Minä olisin tullut, -- tuota -- vaimoni ja tyttäreni kanssa..."
Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät
hajamielisyydestään.
"Mäe Priidu?" hän kysyi.
"Niin, oikein."
Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta
vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.
Sitten hän kirjoitti, -- itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:
"Mäe Priidu Allik, -- hänen vaimonsa Viiu, -- tyttäret Leeni ja Liisa
Vilhelmine..."
"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.
"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen,
kuitenkaan häntä katsomatta.
Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten
nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.
Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.
"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.
Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli
uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä
rintapielestä.
Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään
ilmaista.
Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat
hämillään.
"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai
sanotuksi hiki otsalla.
Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut
kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon
kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten
vaatteet paikkasi.
Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän
naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.
Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko
kierros oli tarkoittanut.
"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa,
jolla kysymys häntä kouristi.
"Lapsivuoteeseenhan se..." vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti,
tapulia katsellen.
Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja
käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.
Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka
urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt
virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.
Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien
välitse huivipää tyttö.
Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan
valmistuneena.
"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.
Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi
tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.
Viimeinen aamen kajahti kirkossa.
Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi,
jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.
Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:
"Enkeli taivaan lausui näin."
Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.
Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellen
penkeissään.
"Ma suuren ilon ilmoitan."
Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen
kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.
Ja kun hän veisasi:
"Üks laps on meile sündinud -- -- --" niin yhtyi siihen koko
kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä
suvisunnuntaina.
2.
Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla
hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät
vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli
koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.
Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään
oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen
päivineen.
Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli
eroittanut Itämeren maakunnat.
Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja
arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli
saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja
pani pöydälle hyrränä kieppumaan.
Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja
tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat
neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea,
mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja
huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja,
"hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin
loppumattomiin.
Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä
kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".
Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko,
jonka kansikirjoitus kuului:
"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen
lapsilleen ja jälkeläisilleen."
Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.
Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja
ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka
harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.
"Isä, mitä sinä kirjoitat?"
"Tulehan tänne!"
Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin
paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun
tyveä.
"Mitäs tässä on?"