On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa ihmeellisiä asioita voi
tapahtua. Tarvittiin ainoastaan muutamia minuutteja, jotta tuon
pienen, punaisia sääriään korkealla tuolilla mr Hobbsin kaupassa
heiluttaneen pojan kohtalo muuttui, ja pienestä pojasta, joka vietti
hiljaista elämää rauhallisen kadun varrella, tuli englantilainen
aatelismies, kreivikunnan ja äärettömien rikkauksien perillinen.
Kului vain muutamia hetkiä, niin hänet muutettiin englantilaisesta
aatelismiehestä köyhäksi anastajaksi, ilman vähintäkään oikeutta
niihin etuihin, joita hän oli saanut nauttia. Ja kuinka ihmeelliseltä
tuntuukin, ei kulunut niinkään pitkää aikaa kuin olisi luullut,
asianhaarojen muuttumiseen ja kaiken sen takaisin saamiseen, minkä
hän oli ollut vähällä menettää.
Siihen tarvittiin varsin vähän aikaa, sillä nainen, joka sanoi
itseään lady Fauntleroyksi, ei ollut likimainkaan yhtä ovela kuin
ilkeä. Ja kun mr Havisham ahdisti häntä ankarasti hänen avioliittoaan
ja poikaansa koskevilla kysymyksillä, niin hän oli pari kertaa
puhunut ristiin, minkä johdosta heräsi epäilyksiä. Sitten hän kadotti
kokonaan mielenmalttinsa ja kiihkossaan ja tuskassaan hän sotkeutui
yhä pahemmin. Kaikki hänen erehdyksensä koskivat lasta. Ei näyttänyt
epäilyttävältä, että hän oli ollut naimisissa Bevisin, lordi
Fauntleroyn kanssa ja riidellyt hänen kanssaan sekä että hänelle oli
maksettu, jotta hän pysyisi poissa Bevisin luota, mutta mr Havisham
huomasi vääräksi ilmoituksen, että poika muka oli syntynyt jossakin
osassa Lontoota, ja keskellä tämän havainnon aiheuttamaa hämmästystä
saapuivat New Yorkista nuoren lakimiehen sekä mr Hobbsin kirjeet.
Millaisen illan mr Havisham ja kreivi viettivät istuessaan
kirjastohuoneessa kirjeitten saavuttua ja keskustellessaan aikeistaan!
"Tavattuani hänet kolme kertaa", mr Havisham sanoi, "rupesin
epäilemään häntä suuresti. Minusta lapsi tuntui vanhemmalta kuin hän
sanoi, ja hän erehtyi puhuessaan hänen syntymäpäivästään ja koetti
sitten parannella asiaa. Se selitys, jonka nämä kirjeet antavat,
pitää yhtä minun epäilysteni kanssa. Parasta, mitä voimme tehdä,
on heti sähkösanomalla kutsua tänne molemmat Tiptonit, tietysti
kertomatta mitään naiselle, ja äkkiä saattaa heidät yhteen, kun
nainen ei aavista mitään. Huono vehkeilijä hän on. Minä puolestani
luulen, että hän säikähdyksestä kadottaa mielenmalttinsa ja antaa
itsensä heti ilmi."
Ja niin tosiaankin kävi. Hänelle ei kerrottu mitään ja mr Havisham
esti häntä epäilemästä mitään jatkamalla kuulustelua ja vakuuttamalla
tutkivansa hänen antamiaan tietoja. Nainen tulikin niin varmaksi
asiastansa, että hänen rohkeutensa suuresti lisääntyi, ja hän tuli
niin röyhkeäksi kuin suinkin saattoi ajatella.
Mutta eräänä aamuna hänen istuessaan Dorincourt Armsin ravintolassa
ja itsekseen rakennellessaan tuulentupia hänelle ilmoitettiin mr
Havishamin tulo. Tämä astui sisään seurassaan kolme henkilöä --
poika, jolla oli hyvin kulmikkaat kasvot, kookas nuori mies ja
Dorincourtin kreivi.
Nainen hypähti pystyyn ja päästi kauhunhuudahduksen. Se pääsi häneltä
ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Hän oli luullut tulijoiden
olevan tuhansien peninkulmien päässä, mikäli hän heitä ylipäänsä oli
ajatellutkaan moniin vuosiin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä heitä
uudelleen. Täytyy tunnustaa, että Dick hiukan irvisteli nähdessään
hänet.
"Hei Minna!" hän sanoi.
Kookas nuori mies -- joka oli Ben -- seisoi hetken ääneti
tarkastellen häntä.
"Tunnetteko hänet!" mr Havisham kysyi katsoen toisesta toiseen.
"Tunnen", sanoi Ben. "Minä tunnen hänet ja hän minut." Ben kääntyi
selin naiseen ja katsahti ulos ikkunasta ikäänkuin tuo näkeminen
olisi häntä inhoittanut. Sitten nainen ilmisaatuna ja yllätettynä
kadotti kaiken mielenmalttinsa ja joutui vihanvimmoihin, jollaisessa
tilassa Ben ja Dick olivat usein nähneet hänet. Dick irvisteli
yhä enemmän nähdessään hänet sellaisena ja kuullessaan soimauksia
ja kauheita uhkauksia, joita heille kaikille sateli, mutta Ben ei
kääntynyt katsomaan häntä.
"Minä voin todistaa häntä vastaan minkä maan oikeuden edessä
tahansa", Ben sanoi mr Havishamille, "ja voin hankkia tusinan muita
todistajia lisäksi. Hänen isänsä on kunnioitettava mies, vaikka hän
on alhaista säätyä. Hänen äitinsä oli aivan hänen kaltaisensa. Äiti
on kuollut, mutta isä elää ja on niin kunniallinen, että häpeää
tyttärensä tähden. Isä voi sanoa kuka hän on ja onko hän minun
kanssani naimisissa vai eikö."
Sitten Ben puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi naisen puoleen.
"Missä on lapsi?" hän kysyi. "Lapsi tulee minun luokseni! Hän on
saanut tarpeekseen sinusta niinkuin minäkin."
Ja juuri kun hän oli tämän sanonut, viereisen makuuhuoneen
ovi avautui hiukan ja poika, luultavasti kiihkeän keskustelun
houkuttelemana, kurkisti sisään. Poika ei ollut kaunis, mutta
kuitenkin jollakin tavoin sievä, ja jokainen saattoi huomata,
että hän oli aivan isänsä Benin näköinen, ja leuassa hänellä oli
kolmikulmainen arpi.
Ben meni pojan luokse ja tarttui hänen käteensä, ja silloin Benin
käsi hiukan vapisi.
"Niin", hän sanoi, "minäkin voin hänestä todistaa. Tom", hän sanoi
pienelle pojalle, "minä olen sinun isäsi, olen tullut hakemaan sinua.
Missä on hattusi?"
Poika osoitti tuolia, jolla se oli. Hän näytti todella haluavan
päästä pois. Hän oli niin tottunut omituisiin tapahtumiin, ettei
häntä kummastuttanut, kun vieras sanoi olevansa hänen isänsä. Pari
kuukautta sitten tämä nainen oli tullut sille paikalle, jossa poika
oli viettänyt koko lapsuutensa ajan, ja sanonut olevansa hänen
äitinsä. Sinä aikana poika ei ollut oppinut pitämään hänestä, joten
hän oli valmis muutokseen. Ben otti hatun ja astui ovelle.
"Jos te tarvitsette minua uudelleen", hän sanoi mr Havishamille,
"niin tiedätte, mistä minut tavoittaa."
Hän astui ulos huoneesta taluttaen lasta, lainkaan katsomatta
naiseen, joka oli yhä raivoissaan ja jota kreivi tarkasteli
levollisesti silmälasiensa läpi juuri asetettuaan ne aateliselle
kotkannenälleen.
"Jo riittää, nuori rouva", mr Havisham sanoi. "Ei tämä käy laatuun.
Jollette halua joutua lukkojen taakse, teidän täytyy rauhoittua."
Hänen äänessään oli jotakin niin liikemiesmäistä, että nainen
luultavasti huomasi parhaaksi väistyä tieltä, ja katsahtaen tuimasti
asianajajaan hän kiiruhti viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven.
"Ei meillä enää ole harmia hänestä", mr Havisham sanoi.
Ja hän oli oikeassa, sillä jo samana iltana nainen lähti Dorincourt
Armsista junalla Lontooseen eikä häntä sen koommin enää nähty.
* * * * *
Kun kreivi tämän kohtauksen jälkeen lähti huoneesta, hän meni suoraan
vaunujensa luo.
"Court Lodgeen", hän sanoi Thomasille.
"Court Lodgeen", Thomas sanoi ajurille noustessaan kuskipukille, "ja
uskokaa minua, asia on saanut arvaamattoman käänteen."
Kun vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, oli Cedrik äiteineen
vierashuoneessa.
Kreivi astui sisään ilmoittautumatta. Hän näytti paljon pitemmältä ja
monta vuotta nuoremmalta. Hänen syvät silmänsä loistivat.
"Missä on lordi Fauntleroy?" hän kysyi.
Mrs Errol tuli lähemmäksi ja hänen poskiinsa nousi puna.
"Onko hän lordi Fauntleroy?" hän kysyi. "Onko hän todellakin?"
Kreivi tarttui hänen käteensä sanoen:
"On, hän se on."
Sitten hän laski toisen kätensä Cedrikin olkapäälle.
"Fauntleroy", hän sanoi suoraan, arvokkaaseen tapaansa, "kysy
äidiltäsi, milloin hän tahtoo tulla luoksemme linnaan."
Fauntleroy kietoi käsivartensa äidin kaulaan.
"Asumaan meidän kanssamme!" poika huudahti. "Asumaan ainiaaksi meidän
kanssamme!"
Kreivi katsoi mrs Erroliin ja mrs Errol kreiviin. Kreivi näytti aivan
totiselta. Hän oli päättänyt järjestää tämän asian niin pian kuin
mahdollista. Hän oli nyt huomannut parhaaksi olla ystävällisessä
suhteessa perillisensä äitiin.
"Oletteko aivan varma, että toivotte minun tulevan?" mrs Errol sanoi
suloisesti hymyillen.
"Aivan varma", kreivi sanoi jyrkästi. "Me olemme aina kaivanneet
teitä, vaikka emme ole sitä huomanneet. Me toivomme, että olette
halukas tulemaan."