Ben lähti poikansa kanssa takaisin maatilalleen Kaliforniaan hyvin
onnellisena. Juuri ennen hänen lähtöään mr Havisham kävi hänen
luonaan ja sanoi, että Dorincourtin kreivi tahtoi tehdä jotakin sen
pojan hyväksi, josta oli vähällä tulla lordi Fauntleroy. Hän päätti
ostaa Amerikasta itsellensä tilan ja nimittää Benin sen hoitajaksi
hyvin edullisin ehdoin, jotka turvaisivat myös pojan tulevaisuuden.
Lähtiessään Ben oli siis tuleva tilanhoitaja. Tila oli nyt jo melkein
hänen omansa, ja aikaa myöten se oli todella tuleva hänen omakseen.
Tom kasvoi siellä kelpo nuorukaiseksi ja oli erityisen kiintynyt
isäänsä. He olivat niin onnellisia ja menestyivät niin hyvin, että
Benin oli tapana sanoa Tomin korvaavan hänelle kaikki surut, joita
hänellä elämässään oli ollut.
Mutta Dick ja mr Hobbs, jotka vartavasten olivat tulleet pitämään
huolta siitä, että kaikki taas tulisi entiselleen, eivät palanneet
niinkään pian. Oli näet päätetty, että kreivi pitäisi huolta
Dickistä ja hankkisi hänelle hyvän kasvatuksen, ja mr Hobbs, joka
oli jättänyt puotinsa luotettavan apulaisen huostaan, arveli
voivansa jäädä niihin juhlallisuuksiin, joita aiottiin viettää lordi
Fauntleroyn kahdeksantena syntymäpäivänä. Niihin oli kutsuttu kaikki
alustalaiset, ja puistossa aiottiin tanssia ja leikkiä ja illalla
pitää ilotulitus.
"Aivan kuin heinäkuun neljäntenä", lordi Fauntleroy sanoi. "Sääli,
ettei syntymäpäiväni ole neljäntenä, sillä silloin olisimme voineet
viettää kumpaakin päivää yhdessä."
Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin
tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei
liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr
Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin,
ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat
toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen
siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille
näyttää.
Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa
hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet,
terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean
porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan
ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.
"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä
ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.
"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se
on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."
"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.
Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy
koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi
kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen
maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja
ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta
perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut
ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein
hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti
puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle
ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja
pudisteli päätään melkein koko ajan.
"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja
hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"
Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja
kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi
koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput
liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka
vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku
lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä
kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä
hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin
paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin,
koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt
oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä
kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen
ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen
muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki
tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.
Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle,
telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan
sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen,
iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja,
jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka
olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville
sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat
siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham;
sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan
valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko
ihailijoita -- vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän
kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi
hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin
kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin
tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:
"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen
iloinen! Niin tavattoman iloinen!"
Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea.
Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle:
"Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on
minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille,
kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät,
jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille
kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan,
tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa
Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen
häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen
huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.
"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö,
mitä koskaan olen nähnyt! Hän on -- niin, hän on tosiaankin suloinen,
se on varma!"
Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi
Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja
tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut
loppuun, pikku lordi säteili onnesta.
Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.
Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen -- vanha mies, joka, vaikka
olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut
usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä
onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei
heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta
hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa
myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin -- ja sehän oli hyvä
alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta
se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän
kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia
kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun
hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka
olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika,
joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut
sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli
hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei
tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen
kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.
Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia -- hän oli kasvanut hellän,
ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan
ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia,
mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä
linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta
hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen
ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi
syntyminen.
Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen
liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja
kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä
Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin
vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli
hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään,
kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten
huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.
He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla
innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn
maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan
suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat
poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen
huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin,
että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja,
jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä
melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä
poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä
kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:
"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"
Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen,
kumarsi ja punastui ilosta.
"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö
todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"
Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:
"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."
Fauntleroy loi silmänsä häneen ja sitten äitiinsä.
"Täytyykö minun?" hän kysyi hiukan arastellen ja nyökäytti päätään.
Hän astui askelen eteenpäin jokaisen luodessa katseensa häneen,
sievään, viattomaan lapseen, jonka kasvoista kuvastui avoin, luottava
ilme -- ja hän puhui niin lujaa kuin suinkin jaksoi ja hänen
lapsellisessa äänessään oli kirkas ja selvä sointu.
"Olen niin sanomattoman kiitollinen teille!" hän sanoi, "ja -- minä
toivon, että teilläkin on ollut hauskaa syntymäpäivilläni -- sillä
minulla on ollut niin hauskaa -- ja minä rakastan niin paljon tätä
paikkaa, sillä se on minusta niin kaunis -- ja -- ja -- ja kun
minusta tulee kreivi, niin toivon että minusta tulee yhtä hyvä kuin
isoisä on."
Ihastuksenhuutojen raikuessa hän vetäytyi taaksepäin huoahtaen
helpotuksesta, pisti kätensä kreivin käteen ja seisoi aivan hänen
vieressään hymyillen ja nojautuen häneen.