Pari päivää linnan päivälliskutsujen jälkeen melkein
jokainen englantilainen, joka vähänkin luki sanomalehtiä, tunsi
Dorincourtin romanttiset tapahtumat. Ne olivat kovin jännittäviä,
kun ne kerrottiin kaikkine yksityiskohtineen. Ensiksikin pieni
amerikkalainen poika, joka tuotiin Englantiin, jotta hänestä tulisi
lordi Fauntleroy ja joka oli niin soma ja sievä, että hän oli
valloittanut ihmisten sydämet. Sitten vanha kreivi, hänen isoisänsä,
joka ylpeili perillisestään, ja kaunis nuori äiti, jonka naimista
kapteeni Errolin kanssa kreivi ei voinut antaa anteeksi, sekä
vihdoin Bevisin, lordi Fauntleroy-vainajan kummallinen avioliitto ja
tuntematon vieras nainen, joka nyt äkkiä ilmestyi poikansa kanssa
sanoen, että tämä oli oikea lordi Fauntleroy ja että hänen pitäisi
saada oikeutensa. Kaikista näistä asioista puhuttiin ja kirjoitettiin
ja ne saivat aikaan tavattoman kohun. Ja sitten huhu kertoi, ettei
Dorincourtin kreivi ollut tyytyväinen asioiden käänteeseen ja
mahdollisesti aikoi oikeuden avulla tehdä tyhjäksi vaatimukset,
jolloin asia siis päättyisi kummalliseen oikeudenkäyntiin.
Siinä kreivikunnassa, jossa Erleboro sijaitsee, ei sellaista hälinää
ollut milloinkaan nähty. Toripäivinä ihmiset seisoivat ryhmissä
keskustellen ja ihmetellen. Vuokramiesten vaimot kutsuivat toisiaan
teelle, jotta saisivat kertoa, mitä kukin oli kuullut ja ajatteli
tai mitä arveli toisten ajattelevan. He kertoivat ihmeellisiä
juttuja kreivin raivosta ja hänen päätöksestään olla tunnustamatta
uutta lordi Fauntleroyta ja hänen vihastaan kilpailijan äitiä
kohtaan. Mutta tietysti mrs Dibble tunsi asian parhaiten ja häneltä
tiedusteltiin asioita entistä enemmän.
"Pahalta näyttää", hän sanoi. "Ja jos minun mielipidettäni kysytään,
niin luulen, että tämä kaikki tulee rangaistukseksi hänelle, koska
hän saattoi kohdella niin pahasti tuota suloista, nuorta olentoa ja
erotti hänet lapsestaan -- ja kreivi on niin ihastunut lapseen ja
ylpeä hänestä, että on vähällä menettää järkensä sen johdosta, mitä
on tapahtunut. Ja mikä vielä pahempaa, tämä uusi ihminen ei ole hieno
nainen niin kuin pikku lordin äiti. Hän on hävytön, mustasilmäinen
olento, ja mr Thomas sanoo, ettei kukaan kunniallinen livreepukuinen
herra alistuisi hänen käskettäväkseen. Jos hän tulee taloon, niin
Thomas lähtee sieltä. Kun Jane ensiksi kertoi minulle uutisen,
olisitte voineet lyödä minut maahan vaikka höyhenellä."
Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa,
kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja
keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas,
pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja
päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli
ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia
huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei
hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa
ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään
ratsasti oikein mielikseen.
Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi
aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy,
josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia
kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja
levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.
Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla
kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän
kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän
näytti aivan levolliselta.
"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti
kummalliselta!"
Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta
-- kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin
kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen
pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.
"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon -- ja hänen vaununsa?" Cedrik
kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.
"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti -- ja kovalla äänellä. "He eivät
voi ottaa häneltä mitään."
"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he
tosiaankaan voi?"
Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään
surullinen ilme.
"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai -- sinun omaksi
pojaksesi -- niinkuin minä olin -- vai kuinka?"
"Ei!" kreivi vastasi -- ja hän sanoi sen niin ankarasti ja kovasti,
että Cedrik säpsähti.
"Eikö", hän huudahti ihmetellen. "Eikö hänestä tule? Minä luulin..."
Hän nousi äkkiä tuoliltaan.
"Saanko minä olla sinun poikasi, vaikka minusta ei tulisikaan
kreiviä?" hän sanoi. "Saanko olla sinun poikasi aivan kuin ennenkin?"
Ja hänen ruusuiset, pienet kasvonsa hehkuivat innosta.
Kuinka vanha kreivi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ollakseen
varma! Kuinka hänen suuret, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen
ja kuinka kummallisesti hänen syvät silmänsä loistivat niiden alta!
"Minun poikani!" hän sanoi -- ja uskokaa minua, hänen äänensä sointui
niin merkillisesti, se värähteli ja tuntui hiukan sortuneelta ja
karhealta, ei lainkaan siltä kuin olisi luullut kreivin äänen
tuntuvan, vaikka hän puhui entistä varmemmin ja vakavammin, "niin,
sinä olet minun poikani niin kauan kuin elän; ja totta tosiaan,
välistä tuntuu kuin sinä olisit minun ainoa poikani."
Cedrik punastui hiuksia myöten -- ilosta ja helpotuksesta, pisti
molemmat kätensä syvälle taskuihin ja katsahti suoraan jalon
sukulaisensa silmiin.
"Niinkö?" hän sanoi. "No sitten minä en välitä koko kreiviydestä.
Mitä minä siitä piittaan, olenko kreivi vai en! Minä luulin --
katsopas minä luulin, että siitä, joka tulee kreiviksi, tulee myös
sinun poikasi, enkä minä siis enää olisikaan sinun poikasi. Tämä
saattoi minut niin kummalliseen mielentilaan."
Kreivi laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet lähemmäksi
itseään.
"He eivät saa ottaa sinulta mitään, minkä minä voin sinulle
pidättää", hän sanoi hengähtäen syvään. "En minä vielä usko heidän
voivan ottaa sinulta mitään. Sinä olet kuin luotu tähän asemaan ja --
sinä täytät sen vielä. Mutta tulkoon mitä tahansa, sinä saat kaiken,
mitä minä voin sinulle antaa -- kaiken!"
Hän ei lainkaan tuntunut puhuvan lapselle, sillä hänen kasvoistaan ja
äänestään kuvastui erityinen varmuus, tuntui melkein kuin hän olisi
tehnyt lupauksen itselleen -- ja ehkä niin olikin.
Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka syvälle hänen rakkautensa poikaan
oli juurtunut ja kuinka hän ylpeili hänestä. Pojan reippaus, hyvät
ominaisuudet ja kauneus ilmenivät nyt entistä selvemmin. Kreivin
itsepäisen luonteen oli melkein mahdoton luopua siitä, mitä hän
sydämessään oli päättänyt. Ja hän oli päättänyt, ettei hän väistyisi
ilman ankaraa taistelua.
Pari päivää sen jälkeen kun nainen, joka väitti olevansa lady
Fauntleroy, oli käynyt mr Havishamin luona, hän saapui lapsineen
linnaan. Mutta hänet ajettiin pois. Kreivi ei tahtonut nähdä häntä,
sen sanoi palvelija ovella; hänen asianajajansa sai hoitaa hänen
juttunsa. Thomas saattoi sanan perille, ja myöhemmin hän palvelijain
hallissa ilmaisi suoraan ajatuksensa naisesta. Hän sanoi, että
hän oli ylhäisissä perheissä käyttänyt livreetä tarpeeksi kauan
osatakseen tuntea hienon naisen, kun sellaisen näki. Jos tämä oli
hieno nainen, niin se oli ihme!
"Mutta tuo nainen, joka asuu Court Lodgessa", Thomas lisäsi hienolla
tyylillään, "olipa hän amerikkalainen tai ei, on arvokas ihminen,
sen voi jokainen huomata puolellakin silmällä. Tämän minä sanoin
Henrylle, kun ensi kertaa kävimme siellä."
Nainen lähti pois. Hänen kauniit, arkiset kasvonsa näyttivät puoliksi
pelästyneiltä, puoliksi hurjistuneilta. Havisham oli huomannut
kohdatessaan hänet, että vaikka hänellä oli kiihkeä luonne ja
epähieno, julkea käytös, hän ei ollut niin viekas ja rohkea kuin
antoi ymmärtää. Toisinaan tuntui siltä, että kreivin asenne oli
tykkänään masentanut hänet. Tuntui siltä, ettei hän ollut odottanut
kohtaavansa tällaista vastarintaa.
"Hän on luultavasti", sanoi asianajaja mrs Errolille, "lähtenyt
kansan alimmasta luokasta. Hän on kaikessa aivan sivistymätön
ja tietämätön ja tottumaton kohtelemaan meidän kaltaisiamme
vertaisinaan. Hän ei tiedä mitä tehdä. Käynti linnassa masensi hänet
kokonaan. Kreivi ei ottanut häntä vastaan, mutta minä neuvoin kreiviä
tulemaan kanssani Dorincourt Armsiin, jossa hän asuu. Kun rouva
näki kreivin astuvan huoneeseen, hän kalpeni, joutui sitten vihan
vimmoihin ja esitti samassa hengenvedossa uhkauksia ja vaatimuksia."
Kreivi oli astunut ylpeänä huoneeseen, seisoi naisen edessä
kunnioitusta herättävän kookkaana aatelismiehenä ja tarkasteli
häntä tuuheitten kulmakarvojensa alta sanaakaan sanomatta. Hän
ainoastaan katseli naista kiireestä kantapäähän ikään kuin jotakin
epämiellyttävää, merkillistä olentoa. Sanaakaan sanomatta hän antoi
naisen puhua ja uhkailla kunnes tämä väsyi, ja sitten hän sanoi:
"Te sanotte olevanne vanhimman poikani vaimo. Jos se on totta emmekä
voi tehdä tyhjäksi teidän vaatimuksianne, niin laki on teidän
puolellanne. Siinä tapauksessa poikanne on lordi Fauntleroy. Mutta
olkaa varma siitä, että asia tulee perinpohjaisesti tutkittavaksi.
Jos teidän vaatimuksenne ovat oikeutetut, niin teistä pidetään
huolta. Mutta niin kauan kuin minä elän, en halua nähdä teitä
enkä teidän lastanne. Kuolemani jälkeen tila tulee kaikeksi
onnettomuudeksi saamaan teistä tarpeekseen. Te olette juuri sellainen
henkilö, jommoisen poikani Bevisin saattoi odottaa valitsevan."
Sitten hän käänsi selkänsä hänelle ja lähti huoneesta yhtä ylpeänä
kuin oli sinne astunutkin.
Pari päivää sen jälkeen ilmoitettiin mrs Errolille, joka kirjoitti
pienessä työhuoneessaan, että eräs vieras oli saapunut. Tyttö,
joka toi sanan, näytti hämmästyneeltä, silmät olivat pyöreinä
kummastuksesta, ja koska hän oli nuori ja tottumaton, hän katseli
emäntäänsä levottoman osaaottavasti.
"Se on kreivi itse!" hän sanoi vavisten pelosta.
Kun mrs Errol astui vierashuoneeseen, niin tiikerintaljalla seisoi
pitkä, juhlallisen näköinen vanha mies.
"Arvatenkin mrs Errol?" hän sanoi.
"Mrs Errol", puhuteltu vastasi.
"Minä olen Dorincourtin kreivi."
Kreivi oli hetken vaistomaisesti ääneti ja katsoi mrs Errolin
kohotettuihin silmiin. Ne olivat aivan samanlaiset kuin ne suuret,
herttaiset lapsen silmät, jotka joka päivä viime kuukausien kuluessa
olivat katsoneet häneen itseensä, ja tämä teki häneen omituisen
vaikutuksen.
"Poika on hyvin teidän näköisenne", hän sanoi äkkiä.
"Niin on usein sanottu, herra kreivi", mrs Errol vastasi, "mutta olen
iloinen siitä, että hän on isänsäkin kaltainen."
Niinkuin lady Lorridaile oli sanonut, hänen äänensä oli suloinen ja
hänen käytöksensä yksinkertainen ja vakava. Kreivin äkillinen tulo ei
näyttänyt häntä lainkaan hämmästyttävän.
"Niin", kreivi sanoi, "hän on myös poikani kaltainen." Hän kohotti
kättänsä ja kiersi kiihkeästi valkoisia viiksiään. "Tiedättekö", hän
sanoi, "miksi olen tullut tänne?"
"Olen tavannut mr Havishamin", alkoi mrs Errol puhua, "ja hän kertoi
minulle niistä vaatimuksista, joita on..."
"Minä olen tullut sanomaan teille", kreivi sanoi, "että niitä
on tarkasti tutkittava ja ne on osoitettava vääriksi, jos se
vain on mahdollista. Olen tullut sanomaan teille, että poikaa on
puolustettava lain voimalla. Hänen oikeuksiaan..."
Hellä ääni keskeytti hänet.
"Pojan ei tarvitse saada mitään, mikä oikeudenmukaisesti ei kuulu
hänelle, vaikka laki sen hänelle voisikin antaa", mrs Errol sanoi.
"Onnettomuudeksi laki ei sitä voi", kreivi sanoi. "Jos se voisi, se
sen tekisikin. Tuo inhottava nainen ja hänen lapsensa..."
"Ehkä hän on yhtä kiintynyt poikaansa kuin minä Cedrikiin, kreivi",
mrs Errol sanoi. "Ja jos hän on teidän vanhimman poikanne vaimo, niin
hänen poikansa on lordi Fauntleroy, ei minun."
Ei hän pelännyt kreiviä sen enempää kuin Cedrikkään ja hän katseli
häntä samoin kuin Cedrikkin olisi katsonut, ja tämä huvitti suuresti
tuota vanhaa tyrannia. Ihmiset uskalsivat niin harvoin olla eri
mieltä hänen kanssaan, että hän tunsi siinä uutuuden viehätystä.
"Luulenpa", hän sanoi rypistäen hiukan kulmiaan, "teidän tahtovan
mieluummin, ettei pojastanne tulisikaan Dorincourtin kreiviä."
Mrs Errolin kauniit nuorekkaat kasvot tulivat punaisiksi.
"On hienoa olla Dorincourtin kreivi, herra kreivi", hän sanoi.
"Sen kyllä tiedän, mutta ennen kaikkea tahtoisin, että hän tulisi
isänsä kaltaiseksi -- yhtä urhoolliseksi, oikeutta ja totuutta
harrastavaksi."
"Sattuvaksi vastakohdaksi isoisälleen, vai mitä?" kreivi sanoi
ivallisesti.
"Minulle ei ole suotu onnea tuntea hänen isoisäänsä", mrs Errol
vastasi, "mutta minä tiedän pienen poikani mielipiteet..." Hän
vaikeni hetkeksi katsahtaen levollisesti kreivin kasvoihin, ja sitten
hän lisäsi: "Tiedän, että Cedrik rakastaa teitä."
"Olisiko hän rakastanut minua", kreivi sanoi kuivasti, "jos olisitte
sanonut hänelle, miksi minä en ottanut teitä vastaan linnaan?"
"Ei", mrs Errol vastasi, "en luule. Senpä tähden en tahtonut hänen
saavan tietää sitä."
"Niin", kreivi sanoi äkkiä, "harva nainen olisi ollut sitä sanomatta."
Hän rupesi kiihkeästi kävelemään edestakaisin huoneessa kiertäen
pitkiä viiksiään yhä innokkaammin.
"Niin, hän pitää minusta", kreivi sanoi, "ja minä hänestä. En voi
sanoa ennen pitäneeni kenestäkään. Olen kiintynyt häneen. Heti alussa
hän oli minulle mieleen. Olen vanha mies ja olin väsynyt elämään.
Hän on antanut minulle jotakin, minkä hyväksi voin elää. Hän on
minun ylpeyteni. Minua ilahdutti ajatella, että hänestä kerran tulee
perheen päämies."
Hän seisahtui mrs Errolin eteen.
"Minä olen onneton", sanoi hän, "onneton!"
Siltä hän näyttikin. Ei hänen ylpeytensäkään voinut estää hänen
ääntänsä tuntumasta epävarmalta ja hänen käsiänsä vapisemasta.
Hetken aikaa näytti siltä kuin hänen syvissä, ankarissa silmissään
olisi ollut kyyneliä. "Ehkä minä tulin teidän luoksenne sen tähden,
että olen onneton", hän sanoi tuijottaen mrs Erroliin. "Vihasin
teitä, sillä olin teille mustasukkainen. Tämä surkea, onneton asia
on muuttanut kaiken. Nähtyäni tuon inhottavan naisen, joka sanoo
olevansa poikani Bevisin vaimo, minusta tuntui helpotukselta saada
nähdä teidät. Olen ollut itsepäinen vanha hupsu ja luulen, että
olen kohdellut teitä pahoin. Te olette poikanne kaltainen ja poika
on minun elämässäni kaikki kaikessa. Minä olen onneton ja olen
tullut teidän luoksenne ainoastaan sen tähden, että te olette pojan
kaltainen, ja hän rakastaa teitä ja minä rakastan poikaa. Kohdelkaa
minua pojan tähden niin hyvin kuin voitte."
Hän sanoi kaiken tämän karhealla äänellään ja jyrkästi, mutta
samalla hän näytti niin masentuneelta, että mrs Errolin kävi häntä
sydämestään sääliksi. Hän nousi ja veti nojatuolin esiin.
"Ettekö tahtoisi istua", hän sanoi hellällä, miellyttävällä
tavallaan. "Teillä on ollut niin paljon ikävyyksiä, että olette aivan
uupunut ja te tarvitsette kaikki voimanne."
Yhtä oudolta kuin häntä vastustettaessa tuntui kreivistä, kun häntä
puhuteltiin ja hellittiin tähän ystävälliseen ja suopeaan tapaan.
Hänelle johtui "poika" taas mieleen, ja hän noudatti mrs Errolin
kehotusta. Ehkäpä hänen pettymyksensä ja onnettomuutensa oli hänelle
hyväksi opiksi. Jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä, hän
varmaan yhä edelleen olisi vihannut mrs Errolia, mutta nyt hän sai
lohdutusta tämän seurasta. Lady Fauntleroyhin verrattuna kuka tahansa
olisi tuntunut miellyttävältä, ja Cedrikin äidillä oli suloiset
kasvot ja miellyttävä ääni ja hän puhui ja liikkui arvokkaasti. Pian
tämä ihmeellinen vaikutus poisti kreivin masennuksen ja hän rupesi
puhumaan enemmän.
"Tapahtuipa mitä tahansa", hän sanoi, "kyllä pojasta pidetään huolta.
Hänestä pidetään huolta sekä nyt että vastakin."
Ennen lähtöään hän katsahti ympärilleen.
"Pidättekö asunnostanne?" hän kysyi.
"Hyvin paljon", mrs Errol vastasi.
"Tämä on hauska huone", kreivi sanoi. "Saanko tulla toistekin
keskustelemaan teidän kanssanne tästä asiasta?"
"Niin usein kuin haluatte, kreivi", mrs Errol vastasi.
Sitten kreivi meni ulos, astui vaunuihinsa ja ajoi pois.
Kuskipenkillä Thomas ja Henry olivat melkein mykkiä hämmästyksestä
asiain äkillisen käänteen johdosta.