Kun mr Hobbsin nuori ystävä oli jättänyt hänet lähteäkseen
Dorincourtin linnaan ja tullakseen lordi Fauntleroyksi,
sekatavarakauppias tajusi, että valtameri erotti hänet entisestä
kumppanista. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja
siksi hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä. Asia oli nimittäin niin,
ettei mr Hobbs ollut kovin teräväpäinen. -- Hän oli pikemminkin
hidas ja pitkäveteinen eikä hänellä ollut paljon tuttavia. Hän
ei ollut tarpeeksi nokkela keksimään itselleen huvituksia, eikä
hän tosiaankaan tiennyt muista huvituksista kuin sanomalehtien
lukemisesta ja laskujen laskemisesta. Hänen ei ollut aivan helppo
suoriutua laskuistaan ja välistä hän tarvitsi paljon aikaa ennen
kuin sai ne kuntoon. Entisinä aikoina pikku lordi Fauntleroy,
joka oli oppinut näppärästi laskemaan sormiensa sekä taulun ja
rihvelin avulla, oli joskus koettanut auttaa häntä. Sitä paitsi
hän oli ollut tarkkaavainen kuuntelija ja oli hyvin kiinnostuneena
seurannut sanomalehtiä. Usein he olivat pitkään keskustelleet
vallankumouksesta, englantilaisista, vaaleista ja tasavallan
kaartista, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hänen
lähdettyään tuntui sekatavarakaupassa tyhjältä. Ensin mr Hobbsista
tuntui kuin Cedrik ei olisi kaukana poissa, vaan palaisi pian.
Jonakin päivänä, kun hän katsahtaisi ylös sanomalehdestään, hän
näkisi pojan seisovan ovella valkoisessa puvussaan, punaisissa
sukissaan, olkihattu niskassa ja kuulisi hänen sanovan herttaisella
äänellään: "Päivää, mr Hobbs! Kuuma päivä, eikö olekin?" Mutta kun
päivät menivät menojaan, eikä mitään kuulunut, mr Hobbs tuli hyvin
surulliseksi ja tuskastuneeksi. Sanomalehdetkään eivät huvittaneet
häntä yhtä paljon kuin ennen. Luettuansa hän toisinaan laski lehden
polvelleen sekä istui ja tuijotti pitkän aikaa korkeaan tuoliin.
Tuolin jaloissa oli merkkejä, jotka tekivät hänet alakuloiseksi ja
surulliseksi. Tulevan Dorincourtin kreivin korot olivat jättäneet ne
merkit, kun hän jutellessaan oli potkinut. Katseltuaan näitä merkkejä
mr Hobbs otti esiin kultakellonsa, avasi sen ja katsoi kirjoitusta:
"Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään lordi Fauntleroylta.
Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi." Hetken aikaa sitä
katseltuaan hän napautti sen kiinni ja huokasi, nousi sitten ylös ja
asettui ovensuuhun seisomaan -- perunatynnyrien ja omenanelikkojen
väliin -- ja katseli kadulle. Illalla, kun kauppa oli suljettu, hän
sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen pitkin katuviertä, kunnes
saapui talolle, jossa Cedrik oli asunut; nyt siinä oli ilmoitus:
"Vuokrattavana." Siihen hän pysähtyi, katsahti ylös pudistaen
päätään, veti pari pitkää sauhua piipustaan ja kääntyi hetken
kuluttua synkkänä takaisin.
Niin kului pari kolme viikkoa, eikä hänelle muuta juolahtanut
mieleen. Koska hän oli hidas ja miettiväinen, hän tarvitsi paljon
aikaa keksiäkseen uuden ajatuksen. Yleensä hän ei pitänyt uusista
ajatuksista, vaan piti vanhoja parempina. Kun tilanne ei kuitenkaan
parin kolmen viikon kuluessa parantunut, vaan päinvastoin paheni,
hänessä heräsi vähitellen ja varovasti uusi tuuma. Hän aikoi lähteä
tervehtimään Dickiä. Hän poltti monta piipullista ennen kuin teki
päätöksensä, mutta vihdoin kuitenkin niin kävi. Hän päätti lähteä
tervehtimään Dickiä. Hän tunsi Dickin elämänvaiheet. Cedrik oli
hänelle ne kertonut, ja hänen tuumansa oli se, että hän saisi
lohdutusta jutellessaan Dickin kanssa.
Eräänä päivänä, kun Dick oli juuri puhdistamassa erään kävelijän
saappaita, pysähtyi lyhyt, vankka, synkännäköinen ja kaljupäinen
mies katuvierelle ja tarkasteli parin kolmen minuutin ajan
kengänkiillottajan kilpeä, jossa oli:
"PROFESSORI DICK TIPTON
VOITTAMATON".
Hän tuijotti siihen niin kauan, että Dickin huomio kiintyi häneen, ja
lopetettuaan urakkansa Dick sanoi:
"Tarvitsetteko kenkien kiilloittamista, herra?"
Lyhyenläntä mies eteni varovasti ja pani jalkansa telineelle.
"Tarvitsen", hän sanoi.
Kun Dick rupesi työhön, niin mies katsahti Dickistä kilpeen ja
kilvestä Dickiin.
"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.
"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi
minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä
koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja
rupesi lordiksi."
"Lordi -- lordi --", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordi
Fauntleroy -- josta tulee Dorincourtin kreivi!"
Dick oli pudottaa harjansa.
"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"
"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina
hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja -- niin
me tosiaankin olimme."
Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean
kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta
Dickille.
"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä
oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte
minut' -- ne olivat hänen sanansa -- ja minä olisin muistanut häntä",
hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle
mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli
sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."
"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi.
"Ja niin rohkea -- en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa.
Tosiaankin hyvä poika -- ja melkein olimme ystävät -- jo alusta
alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä
sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä
koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa
kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi
ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui
heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni
iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska
puhella hänen kanssaan."
"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että
hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen
sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti
päätänsä entistä surullisempana.
He huomasivat, että heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen,
ettei ollut mahdollista sanoa kaikkea yhdellä istumalla, ja niin
he päättivät, että Dick tulisi seuraavana iltana kauppaan pitämään
mr Hobbsille seuraa. Se tuuma oli Dickin mieleen. Kaiken ikänsä
hän oli ollut katujen kuljeskelija, mutta aina salaisesti toivonut
kunnioitettavampaa elämäntapaa. Siitä asti kun hänellä oli ollut
itsenäinen toimi, hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että saattoi
nukkua katon alla sen sijaan että hänen ennen oli täytynyt olla
ulkona kadulla. Hän olisi ruvennut toivomaan, että hän aikaa voittaen
pääsisi vielä parempiin tuloksiin. Hänelle oli oikein tärkeä tapaus
se, että hänet oli kutsuttu varakkaan, kunnioitettavan miehen luo,
jolla oli myymälä kadun kulmassa sekä hevonen ja vaunut.
"Tiedättekö te mitään kreiveistä ja linnoista?" mr Hobbs kysyi.
"Tahtoisin mielelläni tietää enemmän tuosta herrasväestä."
"Heistä on kertomus 'Penny Story Gazettessa'", Dick sanoi. "Sen nimi
on 'Aatelismiehen rikos eli kreivitär Mayn kosto'. Se on koko lysti
juttu. Eräs pojista lainasi mulle lehden luettavaksi."
"Ottakaa se mukaanne kun tulette", mr Hobbs sanoi, "niin minä maksan
sen. Tuokaa kaikki kirjat mitä löydätte, joissa puhutaan kreiveistä,
ja jollei niissä puhuta kreiveistä, niin markiisitkin kelpaavat,
tai herttuat -- vaikkei hän koskaan puhunut herttuoista eikä
markiiseista. Me moitimme joskus aatelismiehiä, mutta en milloinkaan
ole nähnyt heitä. Luulen, ettei heitä ole täällä päin."
"Tiffanyn luona niitä kai on jos jossakin", Dick sanoi, "mutta en
tiedä osaisinko erottaa heidät jos näkisinkin."
Mr Hobbs ei viitsinyt tunnustaa, ettei hänkään tavatessaan olisi
voinut heitä erottaa toisista. Hän pudisti vain miettivästi päätään.
"Luulen, ettei heitä täällä juuri tarvita", hän sanoi, ja siihenhän
se juttu päättyi.
Siten alkoi heidän luja ystävyytensä. Kun Dick tuli puotiin, mr Hobbs
otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Hän asetti hänelle tuolin
lähelle ovea omenanelikon viereen, ja kun nuori vieras oli käynyt
istumaan, hän osoitti nelikkoa sillä kädellä, jossa hänellä oli
piippu, sanoen:
"Tehkää hyvin ja ottakaa."
Sitten hän katseli sanomalehteä ja he lukivat yhdessä ja
keskustelivat Englannin aatelistosta; mr Hobbs poltti ahkerasti
piippuaan ja pudisti usein päätään. Varsinkin hän pudisti sitä
silloin, kun hän osoitti korkean tuolin jaloissa olevia merkkejä.
"Nuo hän on potkinut", hän sanoi painokkaasti, "ne ovat hänen
potkimiansa. Aika ajoin minä istun ja katselen niitä. Onni on niin
vaihteleva tässä maailmassa. Tässä hänen oli tapana istua ja syödä
leivoksia laatikosta ja omenoita tynnyreistä ja heitellä siemenet
kadulle; ja nyt hän on lordi ja istuu linnassa. Nämä ovat lordin
potkimia ja kerran ne vielä tulevat kreivin potkimiksi. Joskus minä
sanon itsekseni: 'no hyvä, kirppu minua purkoon!'"
Hänellä näytti olevan paljon huvia omista mietteistään ja Dickin
käynneistä. Ennen kuin Dick lähti kotiin, he söivät illallista
pienessä takahuoneessa. Heillä oli leivoksia, juustoa ja sardiineja
sekä muita säilykkeitä, joita kaupassa myytiin, ja mr Hobbs avasi
juhlallisesti kaksi pulloa inkivääriolutta, kaatoi kumpaisellekin
lasin ja esitti maljan.
"Hänen maljansa!" hän sanoi kohottaen lasiaan, "ja läksyttäköön hän
heitä -- kaikkia kreivejä, markiiseja, herttuoita ja koko joukkoa!"
Tämän illan jälkeen he tapasivat toisensa usein, ja mr Hobbs oli
paljoa tyytyväisempi ja vähemmän huolestunut. He lukivat "Penny
Story Gazettea" ja paljon muutakin hauskaa ja tutustuivat siten
aateliston ja ylhäisön tapoihin. Se olisi suuresti hämmästyttänyt
tätä halveksittua luokkaa, jos se olisi kuullut siitä. Eräänä päivänä
mr Hobbs teki pyhiinvaellusretken kaupungille erääseen kirjakauppaan
aikoen lisätä kirjastoaan. Hän lähestyi kauppiasta ja kumartui pöydän
yli puhutellakseen häntä.
"Minä haluaisin", hän sanoi, "kirjan, jossa puhutaan kreiveistä."
"Mitä haluatte!" kirjakauppias huudahti.
"Kirjan, jossa puhutaan kreiveistä", toisti sekatavarakauppias.
"Pelkäänpä", kauppias sanoi veitikkamaisesti, "ettei meillä ole sitä,
mitä haluatte."
"Eikö ole?" mr Hobbs sanoi levottomana. "No sitten markiiseista --
tai herttuoista."
"En ole kuullut sellaisesta kirjasta", kauppias vastasi.
Mr Hobbs oli hyvin alakuloinen. Hän loi katseensa maahan -- ja sitten
taas ylös.
"Eikö naiskreiveistäkään?" hän kysyi.
"Pelkäänpä ettei ole", kauppias sanoi hymyillen.
"No", mr Hobbs huudahti, "kirppu minua purkoon!"
Hän oli juuri poistumassa myymälästä, kun kauppias kutsui hänet
takaisin ja kysyi kelpaisiko romaani, jossa päähenkilöt ovat
aatelisia. Mr Hobbs sanoi sen kelpaavan -- koska hän ei voinut
saada sellaista kirjaa, joka käsitteli kreivejä. Niin kauppias myi
hänelle mr Harrison Ainsworthin kirjoittaman kirjan nimeltä "Linna
Lontoossa", ja mr Hobbs vei sen kotiinsa.
Kun Dick tuli, he rupesivat lukemaan sitä. Se oli hyvin merkillinen
ja jännittävä kirja ja sen toiminta tapahtui Englannin kuuluisan
kuningattaren Maria Verisen aikana. Ja kun mr Hobbs kuuli kuningatar
Marian hirmutöistä ja siitä, kuinka hänen oli tapana katkaista
ihmisten päitä, kiduttaa heitä kauheasti tai polttaa heitä elävältä,
hän joutui pois suunniltaan. Hän otti piipun suustaan ja tuijotti
Dickiin ja vihdoin hänen täytyi pyyhkiä punaisella nenäliinallaan
hikeä otsaltaan.
"No, sittenhän poika ei ole turvassa!" hän sanoi. "Hän ei ole
turvassa! Jos vaimoväki saa istua valtaistuimella ja tehdä
tuommoisia, niin kuka tietää mitä hänelle vaikka juuri tällä hetkellä
voi tapahtua? Hän ei tosiaankaan ole turvassa. Kun nainen kerran
suuttuu, ei kukaan ole turvassa!"
"Mutta", Dick sanoi, vaikka hänkin näytti levottomalta, "katsokaas,
se josta tässä on puhe, ei ole sama, joka nyt hallitsee. Tiedän
hänen nimensä olevan Viktoria, ja tämä, josta kirjassa puhutaan, on
nimeltään Maria."
"Niinhän se on", mr Hobbs sanoi yhä pyyhkien otsaansa, "niinpä niin.
Eiväthän sanomalehdet kerro mitään kidutuspenkeistä, peukaloruuveista
eikä polttorovioista -- mutta kuitenkaan ei voi olla oikein
levollinen hänestä noiden kummallisten ihmisten joukossa. Olen
kuullut, etteivät he vietä edes heinäkuun neljättä!"
Hän oli monta päivää kovin alakuloinen ja vasta saatuaan Fauntleroyn
kirjeen ja luettuaan sen useaan kertaan sekä itsekseen että Dickille
ja samoin Dickin samaan aikaan saaman kirjeen, hän rauhoittui jälleen.
Molemmat iloitsivat suuresti kirjeistänsä. Yhä uudelleen he lukivat
niitä, juttelivat niiden johdosta ja iloitsivat joka ainoasta
sanasta. He kuluttivat päiväkausia laatiessaan vastauksia ja lukivat
niitä yhtä moneen kertaan kuin saamiaan kirjeitä.
Dickillä oli täysi työ kirjoittaessaan omaansa. Hänen luku- ja
kirjoitustaitonsa oli peräisin iltakoulusta, jossa hän oli käynyt
muutaman kuukauden ajan asuessaan vanhemman veljensä luona. Mutta
koska hän oli teräväpäinen poika, hän käytti hyväkseen tätä lyhyttä
oppiaikaa ja sen jälkeen hän oli oppinut sanomalehdistä kirjoittamaan
sanoja oikein ja harjoitteli kirjoitusta tuhrimalla katukivitystä,
muureja ja aitoja liidunpalasella. Hän kertoi mr Hobbsille koko
elämäkertansa ja puhui hänelle vanhemmasta veljestään, siitä kuinka
hyvä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen, kun Dick oli vielä aivan
pieni poika. Veljen nimi oli Ben ja hän oli pitänyt huolta Dickistä
parhaan taitonsa mukaan, kunnes poika tuli niin suureksi, että osasi
myydä sanomalehtiä ja juosta asioilla. He olivat asuneet yhdessä,
ja sitten isompana Ben onnistui saamaan sopivan työpaikan eräässä
kaupassa.
"Ja sitten", Dick huudahti inhoten, "Jumala paratkoon, hän nai
erään tytönheilakan! Rakastui äkkiä ja menetti kaiken järkensä!
Nai hänet ja rupesi pitämään taloutta kahdessa pienessä huoneessa.
Ja hurja tuo nainen oli -- oikea tiikerikissa. Hän rikkoi kaikki
tavarat, kun hän oli raivoissaan -- ja raivoissaan hän oli koko
ajan. Hän sai pojan, joka oli ihan niin kuin äitinsä -- ulvoi yöt
päivät! Ja jollen minä tahtonut hoitaa lasta, kun se kirkui, niin
äiti heitteli minua esineillä. Kerran hän viskasi lautasen, mutta
se osui lapseen ja haavoitti sitä leukaan. Lääkäri sanoi, että
siitä jää arpi kuolemaan saakka. Oli se kaunis äiti! Voi juutas,
oli meillä silloin aika -- Benillä, minulla ja poikaraukalla! Hän
oli kiukkuinen Benille, kun tämä ei voinut hankkia enemmän rahaa.
Vihdoin Ben lähti länteen erään miehen kanssa perustaakseen farmin.
Ja tuskin hän oli ollut viikon poissa, kun tullessani kotiin eräänä
iltana sanomalehtiä myymästä löysin huoneet lukittuina ja tyhjinä, ja
talonmiehen vaimo kertoi minulle, että Minna oli lähtenyt tiehensä.
Joku toinen sanoi, että hän oli lähtenyt meren poikki ruvetakseen
hoitajaksi eräälle rouvalle, jolla myös oli pieni lapsi. En ole
kuullut sanaakaan hänestä sen jälkeen eikä Benkään ole. Jos olisin
ollut Benin asemassa, en olisi piitannut siitä ensinkään, eikä
hänkään sitä ihmeemmin surrut. Mutta alussa hän ajatteli sitä paljon.
Ajatelkaapas, kun hän oli oikein rakastunut häneen. Tyttö kun oli
sievän näköinen, varsinkin kun hän oli siististi pukeutunut eikä
hänellä ollut raivokohtausta. Hänellä oli suuret mustat silmät ja
musta tukka, joka ulottui polviin saakka. Hän palmikoi sen teidän
käsivartenne paksuiseksi ja kietoi sen useaan kertaan päänsä ympäri.
Ja tiedättekö, hänen silmänsä saattoivat salamoida! Ihmiset sanoivat,
että hän oli italialaista sukua -- joko hänen isänsä tai äitinsä
oli ollut sieltä, ja siksi hän oli niin kummallinen. Niin, sen minä
teille sanon, että hän oli oikullinen tyyppi!"
Dick kertoi usein mr Hobbsille juttuja hänestä ja veljestään Benistä,
joka lähdettyään länteen oli kirjoittanut Dickille kerran tai kaksi.
Benillä ei ollut onnea, hän oli kiertänyt paikasta toiseen. Mutta
viimein hän oli asettunut eräälle farmille Kaliforniaan, jossa hän
työskenteli siihen aikaan, jolloin Dick oli tutustunut mr Hobbsiin.
"Tuo tyttö", sanoi Dick eräänä päivänä, "vei kaiken sisun häneltä.
Joskus tuntuu aika keljulta, kun ajattelen häntä."
He istuivat yhdessä puodin ovella ja mr Hobbs täytti piippuaan.
"Hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin", hän sanoi juhlallisesti
nousten ottamaan tulitikkuja. "Naisväki -- minä puolestani en koskaan
ole huomannut heistä olevan hyötyä."
Kun hän aikoi ottaa tulitikun laatikosta, hänen katseensa pysähtyi
pöytään.
"No, tässähän on kirje!" hän sanoi. "En huomannut sitä ennemmin.
Posti laski sen kai siihen minun huomaamattani tai ehkä se oli jonkun
sanomalehden alla."
Hän otti kirjeen käteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Se on häneltä!" hän huudahti. "Juuri häneltä se on!"
Hän unohti kokonaan piippunsa, meni innostuneena takaisin tuolilleen,
otti taskuveitsensä ja avasi kuoren.
"Mitähän sieltä nyt kuuluu", hän sanoi jännittyneenä.
Sitten hän käänsi kirjeen auki ja luki seuraavaa:
'DORINCOURTIN LINNASSA.
Rakas Mr Hobbs.
Tänään minulla on julma kiire, sillä minulla on jotain niin
merkillistä kerrottavaa ja minä tiedän että te hämmästytte
suuresti kun saatte sen kuulla rakas ystäväni. Se on ollut vaan
suuri erehdys ja minä en ole lordi eikä minusta kreiviä tule
täällä on eräs nainen joka oli naimisissa minun setäni beviksen
kanssa joka on kuollut ja hänellä on pieni poika ja hän on lordi
Fauntleroy sillä eglannissa on tapana että kreivijen vanhimman
pojan pieni poika on kreivi jos kaikki muut ovat kuolleet minä
tarkoitan jos hänen isänsä ja isoisänsä ovat kuolleet mutta
minun isoisäni ei ole kuollut vaan bevis setä on kuollut ja
niin hänen poikansa on lordi fauntleroy ja minä en ole sillä
minun isäni oli nuorin poika ja minun nimeni on Cedrik Errol
niin kuin se oli New Yorkissa ja toinen poika saa kaikki tavarat
ensiksi minä luulin että minun pitäisi antaa hänelle ponini ja
vaunut vaan isoisä sanoi ettei minun tarvitse isoisä on hyvin
suruissaan ja minä luulen ettei hän pidä siitä naisesta vaan
ehkä hän luulee että lemmikki ja minä olemme pahoillamme koska
minusta ei tule kreiviä ja nyt minä mielemmin tulisin kreiviksi
kuin mitä ensiksi luulin sillä tämä on kaunis linna ja minä pidän
kaikista niin paljon ja kun on rikas niin voi tehdä niin paljon
nyt minä en ole rikas koska isäni joka oli nuorin poika ei ollut
rikas mutta minä opin tekemään työtä jotta voisin pitää huolta
lemmikistä minä olen tiedustellut Wilkinsiltä miltä tuntuu olla
tallirenkinä ehkä minusta voisi tulla tallirenki tai ajuri. Rouva
toi pienen poikansa linnaan ja isoisä ja mr Havisham juttelivat
hänen kanssansa luullakseni hän oli pahoilla mielin hän puhui
niin kovalla äänellä ja isoisä oli myöskin vihainen en ole
ennen nähnyt häntä niin vihaisena toivon etteivät kaikki tule
vihaisiksi minä tahdon heti kertoa teille ja Dickille kaikki
sillä se huvittaa teitä ei nyt muuta tällä kertaa terveisiä
vanhalta ystävältänne
CEDRIK ERROLILTA
(ei lordi Fauntleroylta).'
Mr Hobbs vaipui tuolilleen, kirje putosi hänen polvellensa, veitsi ja
kuori liukuivat maahan.
"No!" hän huudahti, "kirppu minua puree!"
Hän oli niin hämmästynyt, että tuli muuttaneeksi huudahdustaan. Hän
oli aina tavannut sanoa: "kirppu minua purkoon", mutta tällä kertaa
hän sanoi: "kirppu minua puree". Ehkä kirppu häntä purikin. Mene
tiedä!
"No", Dick sanoi, "nyt se juttu on selvä, vai mitä?"
"Selvä!" mr Hobbs sanoi. "Minun mielipiteeni on se, että
englantilaiset aatelismiehet ovat keksineet tämän jutun riistääkseen
häneltä oikeudet, koska hän on amerikkalainen. He ovat kantaneet
kaunaa meitä kohtaan aina vallankumouksesta asti ja nyt he kostavat
hänelle. Sanoinhan teille, ettei hän ole siellä turvassa, ja
katsokaas mitä nyt on tapahtunut! Niin, hallitus on kai päättänyt
riistää häneltä hänen lailliset oikeutensa."
Hän oli hyvin kiihtynyt. Ensiksi hän ei voinut lainkaan mukautua
nuoren ystävänsä oloissa tapahtuneeseen muutokseen, mutta vähitellen
hän sopeutui siihen, ja saatuaan Cedrikin kirjeen hän tunsi
salaista ylpeyttä nuoren ystävänsä asemasta. Hän ei ajatellut hyvää
kreiveistä, mutta hän tiesi, että Amerikassakin osattiin antaa arvoa
rahalle, ja jos valta ja mahti katoaisi nimen keralla, niin varmasti
menetys tuntuisi kovalta.
"He koettavat ryöstää hänet!" hän sanoi. "Niin he juuri tekevät,
mutta ihmisten, joilla on rahaa, pitäisi puolustaa häntä."
Dick viipyi hänen luonaan myöhään iltaan asti jutellakseen asiasta,
ja kun nuorukainen lähti, mr Hobbs saattoi häntä kadunkulmaan;
ja palatessaan hän pysähtyi hetkeksi aution asunnon eteen
tarkastellakseen ilmoitusta "Vuokrattavana" ja polttaen levottomana
piippuaan.