Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään
köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin
ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli
tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi
voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua
hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä
osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan
ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa.
Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan,
eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta.
Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta,
ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.
Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle
rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja
kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla,
sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja
kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui
siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän
näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita
ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma
poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä
vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen
toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella
ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä.
Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli
ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä
pojalta mitään.
"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän
kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä
voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."
Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti
eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis
tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää
pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen
ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai
väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko
ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut
katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen
kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt
mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen
köyhästä väestöstä" -- tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä
määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin
tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon.
Ja vähän mietittyään -- vaikka hän nauroikin itseänsä -- hän lähetti
noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's
Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli
revittävä ja uusia rakennettava sijaan.
"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee
siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni,
että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin,
joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira
oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko
juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään
kun hän ratsasti tai ajoi.
Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin
ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui
paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä,
niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli
puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä
johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi
tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja
hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä!
Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista
lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa,
lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa,
luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi
uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja
mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän
rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin
poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän
huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta
hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.
"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin.
"Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että
he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua
hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä
siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen
pojanpoika.
Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana
ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin
innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään
tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista
koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen
keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa
kreiville muuraamisesta.
"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi,
"sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."
Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat
hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat
häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli
kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän
on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas,
juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä
sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä
vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen
jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja
vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt
jotakin, josta hän saattoi pitää -- jotakin, joka oli liikuttanut ja
lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.
Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka
vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta
olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta,
jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään,
mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi
hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin
tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa,
joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean
leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa
punoittivat.
"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"
Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan
hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy
huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään
läheisyyteensä -- lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa,
vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat
tai iltaisin kävelivät terassilla.
"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan
loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä
iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia
ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"
"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi.
"Tulehan tänne."
Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.
"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä
sinulla ei vielä ole?"
Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.
"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.
"Mikä se on?" kreivi kysyi.
Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut
sitä.
"Mikä se on?" kreivi toisti.
Fauntleroy vastasi:
"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.
Kreivi säpsähti hiukan.
"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole
kylliksi?"
"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen
oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti
minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta
tapaamista."
Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat.
Sitten kreivi rypisti kulmiaan.
"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.
"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda
milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka
en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."
"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että
tekisit niin!"
Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen
-- suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.
Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä,
niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa.
Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri
ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri
päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa
oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir
Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet
vierailulle -- tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja
pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan
hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran
naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli
kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho.
Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut
yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen
nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut
monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt
veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.
Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa,
jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän
oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka
välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat
vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä
tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä
ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran
Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen,
joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli
poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä
päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä.
Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi
luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti.
Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän
lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä
jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi
Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä
enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli
pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin,
että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon,
hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä
edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen
kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa.
Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa
amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda
kotiin lordi Fauntleroyna.
"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen,
"jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen,
että voi hänet pelastaa."
Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei
löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.
"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni
lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan
kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka
hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä
vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."
"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.
"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin;
mutta se on kauhistuttavaa."
Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi
Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin
niin paljon kaikenlaisia juttuja -- hänen kauneudestaan, hyvästä
luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta
vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin -- että huhu hänestä levisi
aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin
kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset
surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli
niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja
hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin
pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa
asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi
kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen
kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen
kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta,
"vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan
sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en
koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin
poninsa selässä!"
Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta;
hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's
Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta -- ja hän halusi
nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän
suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi
häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.
"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että
lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että
veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän
on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää
poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.
Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen
ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä.
Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen.
Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta,
ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja
upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat
niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin
kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja
hämmästyksestä.
Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän
ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.
"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"
"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy,
tässä on tätisi, lady Lorridaile."
"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.
Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken
aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.
"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun
isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."
"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen
näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että
kaikki ovat pitäneet hänestä -- aivan niinkuin lemmikkini --
Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon
jälkeen.
Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan
poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.
"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin
olisi voinut käydä!"
"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika.
Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja
helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa
sinulle, Constantia -- sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen
huomaamaan -- että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi
narriksi!"
"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan
tapaansa.
"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.
"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua
kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion
käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos
tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen
heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen
tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen
kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät
alustalaisesi ihailevat häntä."
"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin
päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen
kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle
paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua
haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä
sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti
jälleen vihaiselta.
"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää
minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut
aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin,
Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta
viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa
häntä -- nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat
olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin
turviin."
Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän
sanoi veljelleen:
"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt!
Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä,
mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja
sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja
pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."
"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.
"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.
Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä
päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat
kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo,
toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän
lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä
luottamuksella ja uskollisuudella.
Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se,
että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä
ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin
paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli
tiennyt kertoa.
"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady
Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan
vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen."
Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana
ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi
näkyviin.
Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.
"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään
haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia -- minun
olivat kumpaakin -- mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin
olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."
Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin
sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset
hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät
minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat
matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin.
Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen
vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset
nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää
ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat
valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten
puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan
kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri
oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin
ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli
pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen
silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa
väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen
pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti
Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat
kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan
oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan
vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi
puhuttelemaan häntä.
"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano
minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"
"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.
Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili
ja puna hänen poskissaan tummeni.
"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut,
"käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole
rohkeutta sanoa sellaista."
"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti.
"Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"
"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja
toiset nauroivat vieläkin enemmän.
Mutta kaunis nuori nainen -- hän oli miss Vivian Herbert -- ojensi
kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin
ihanammalta.
"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä
olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän
sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.
"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni",
Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi
lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä
kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko
maailmassa."
"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja
suuteli jälleen häntä poskelle.
Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka
keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka
juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille
Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi
hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan -- punaisen
silkkiliinan.
"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi.
"Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."
Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan
silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.
"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun
ystäväni."
Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana
aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella
kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen
kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan
isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä
katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka
tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen
poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin
huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja
tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä
ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän
kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.
Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli
myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa,
joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin
myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan.
Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän
näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen
kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.
"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville,
"eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."
Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä
edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi
hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari
kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin
hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan
aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa
levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli
hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä
suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.
Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.
Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka
hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana -- ihmeelliset
uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan
muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita
ja loistavaa seuraa -- ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet
katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa -- kun hän
tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää
pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka
olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku,
joka hänen piti ilmoittaa heille!
Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän
istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan
häneen hämmästyneen katseen.
Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia
vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss
Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä
olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti
seurasta.
"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän
sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut
oikein hauskaa!"
Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät
miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella
ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät
yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta
sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen
ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma
siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen
silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet
painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan,
kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli
miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä
ystävällisesti.
"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."
Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista
silmänsä ja unisena hokenut:
"Hyvää yötä -- olen niin -- iloinen -- että näin teidät -- te olette
niin -- kaunis --"
Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja
että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.
Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham
nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen
seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy
lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli
ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen
rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat
kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti
kuvan, jota maksoi vaivan katsella.
Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua
leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.
"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä
tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen
tapahtuma on, jos saan kysyä?"
Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.
"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi -- mitä
pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."
Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa
oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina
myös vihoissaan.
"Miksi te katselette poikaa noin!" hän huudahti äreästi. "Te olette
kaiken iltaa katsonut häntä. Kuulkaa mr Havisham, miksi te katselette
poikaa ja tähystelette häntä kuin mikäkin pahanilman lintu? Mitä
teidän uutisillanne on tekemistä lordi Fauntleroyn kanssa?"
"Kreivi hyvä", mr Havisham sanoi, "en tahdo haaskata sanoja. Juuri
lordi Fauntleroyta uutiseni koskevat. Ja jos meidän on uskottava
niitä -- niin tässä meidän edessämme ei lepää lordi Fauntleroy, vaan
ainoastaan kapteeni Errolin poika. Todellinen lordi Fauntleroy on
teidän poikanne Bevisin poika ja oleskelee tällä hetkellä eräässä
ravintolassa Lontoossa."
Kreivi tarttui molemmin käsin tuolin käsinojaan niin lujasti, että
käsien suonet äkkiä paisuivat. Samaten hänen otsasuonensa kohosivat
ja hänen ankarat, vanhat kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi.
"Mitä te tarkoitatte?" hän huudahti. "Te olette mieletön! Kuka
sellaista on valehdellut?"
"Jos se on valhe", mr Havisham vastasi, "niin se on tuskastuttavasti
totuuden kaltainen. Eräs nainen tuli tänä aamuna asuntooni. Hän
sanoi, että teidän poikanne Bevis meni naimisiin hänen kanssaan
Lontoossa kuusi vuotta sitten. Hän näytti minulle vihkitodistuksen.
Vuoden naimisissa oltuaan he joutuivat riitaan ja Bevis maksoi
hänelle, jotta sai hänet pois luotaan. Hänellä on viiden vuoden
ikäinen poika. Hän itse on amerikkalainen, alhaisesta säädystä
-- oppimaton ihminen -- ja vasta äskettäin hän on älynnyt, mitä
oikeuksia hänen pojallaan on. Hän kysyi eräältä lakimieheltä neuvoa
ja sai siten tietää, että hänen poikansa todella on lordi Fauntleroy
ja Dorincourtin kreivikunnan perillinen, ja nyt hän tietysti tahtoo,
että hänen vaatimuksensa otetaan huomioon."
Kiharapää keltaisella silkkityynyllä liikahti. Syvä uninen huokaus
pääsi avonaisilta huulilta ja pikku poika kääntyi unissaan, mutta
levottomuudesta tai epämukavuudesta se ei tapahtunut. Ei näyttänyt
lainkaan siltä kuin hänen untansa olisi häirinnyt se tosiasia, että
häntä pidettiin pienenä anastajana tai ettei hän ollutkaan lordi
Fauntleroy eikä koskaan tulisikaan Dorincourtin kreiviksi. Hän
käänsi vain punoittavia kasvojaan ikäänkuin antaen vanhukselle, joka
vakavana niihin tuijotti, tilaisuuden paremmin nähdä ne.
Kauniit, ankarat, vanhat kasvot olivat kalman kalpeat. Katkera hymy
kuvastui niistä.
"Minä en uskoisi sanaakaan tästä", hän sanoi "jollei koko asia
olisi niin halpamainen ja hävytön, että se on aivan mahdollinen
poikani Bevisin nimen yhteydessä. Se on aivan Bevisin tapaista.
Hänestä meillä oli aina häpeää. Heikko, epäluotettava, rietas konna
halpamaisine haluineen hän oli -- minun poikani ja perilliseni,
Bevis, lordi Fauntleroy. Sanoittehan, että nainen on oppimaton, raaka
ihminen?"
"Minun täytyy tunnustaa, että hän tuskin osasi kirjoittaa omaa
nimeään", asianajaja vastasi. "Hän on täydellisesti sivistymätön ja
ilmeisesti voitonhimoinen. Ei hän muusta välitäkään kuin rahasta.
Hänen karkeat piirteensä ovat tavallaan kauniit, mutta --"
Asianajaja keskeytti puheensa inhoa ilmaisevalla liikkeellä.
Kreivin otsasuonet paisuivat tulipunaisiksi ja kylmät hikipisarat
juoksivat pitkin kasvoja. Hän hymyili yhä katkerammin.
"Ja minä", hän sanoi, "minä en tahtonut tietää tuosta toisesta
naisesta, tämän lapsen äidistä." Hän osoitti sohvalla uinailevaa
olentoa: "Minä en tahtonut tunnustaa häntä. Ja kuitenkin hän osasi
kirjoittaa oman nimensä. Luulenpa, että nyt saan maksaa siitä."
Äkkiä hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.
Ankaria, kauheita sanoja pääsi hänen huuliltaan. Viha, raivo ja
katkera pettymys vapisuttivat häntä niinkuin myrsky ravistaa puuta.
Hänen raivonsa oli kauhea, ja kuitenkin mr Havisham huomasi, ettei
hän vihan vimmoissaan näyttänyt unohtavan pientä, keltaisella
silkkityynyllä nukkuvaa olentoa, eikä hän kertaakaan puhunut niin
kovalla äänellä, että poika olisi voinut herätä.
"Minun olisi pitänyt se aavistaa", hän sanoi. "Jo ensi hetkestä
asti minulla oli häpeää heistä! Minä vihasin heitä kumpaakin ja he
vihasivat minua! Bevis oli heistä pahempi. Kuitenkaan en tahdo uskoa
sitä! Tahdon taistella sitä vastaan viimeiseen saakka. Mutta se on
Bevisin tapaista -- hänen tapaistaan!"
Sitten hän raivosi jälleen ja kyseli naisesta ja hänen todisteistaan,
käveli edestakaisin vuoroin vaaleten ja käyden punaiseksi ja koettaen
hillitä raivoaan.
Kun hän vihdoin oli saanut tietää kaiken, mitä oli kerrottavaa,
yksin pahimmankin, niin mr Havisham katsoi levottomana häneen. Hän
näytti masentuneelta, hämmentyneeltä ja muuttuneelta. Hänen raivonsa
oli aina vaikuttanut häneen pahasti, mutta tämä oli entistä pahempi
tapaus, sillä siinä oli jotain muutakin kuin raivoa.
Vihdoin hän hiljakseen lähestyi sohvaa ja seisahtui aivan sen viereen.
"Jos joku olisi sanonut minulle, että minä voin kiintyä lapseen", hän
sanoi matalalla ja värähtelevällä äänellä, "en olisi uskonut sitä.
Olen aina inhonnut lapsia -- omiani enemmän kuin muita. Ainoastaan
tähän yhteen olen kiintynyt ja hän on kiintynyt minuun." Hän hymyili
katkerasti. "Minusta ei yleisesti pidetä, mutta hän rakastaa minua.
Hän ei milloinkaan ole pelännyt minua -- aina hän on vain luottanut
minuun. Hän olisi täyttänyt paikkani paremmin kuin minä itse. Sen
kyllä tiedän. Hänestä olisi tullut kunniaa nimellemme."
Kreivi kumartui alas ja tarkasteli hetken aikaa onnellisia, uinuvia
kasvoja. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat ankarasti pystyssä, eikä
hän kuitenkaan näyttänyt ankaralta. Hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi
vaaleat kutrit otsalta, kääntyi sitten pois ja soitti kelloa.
Kun pisin palvelijoista tuli sisään, hän viittasi sohvaan ja sanoi
hiukan muuttuneella äänellä: "Kantakaa lordi Fauntleroy omaan
huoneeseensa."