Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia
tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku
lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja
poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta
elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma
tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän
näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei
tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman
voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän
teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti
toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon
olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi
häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä
pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta
saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi
kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että
poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten
takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen
jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä
olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää
kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin
kipunsa ja vaivansa.
Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi
Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun
tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla
hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin
keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli
huokaissut haikeasti isoisälleen:
"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin
ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain
voisit ratsastaa meidän kanssamme."
Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että
Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin
joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä
kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot,
ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan
vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat
ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon
"lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti
ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan
vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän
se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli
ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti
pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen
suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä
mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin
heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen
isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.
Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta
elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan
keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä,
pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.
"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala
teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin
iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän
sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa
puutteenalaisia."
Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli
kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta
naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan
kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien
keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka
äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen
kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman
kilpailijaa.
Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti
piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.
"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.
"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen
yhden oma, ja miten kaunis!"
"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi -- tämä alue
ja vielä paljon sen lisäksi?"
"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin
sitten?"
"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.
"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit
aina."
"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa,
"kuitenkin sinä sen kerran saat -- sinusta tulee kerran Dorincourtin
kreivi."
Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi
laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä
olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata,
juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.
"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.
"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen!
Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."
"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.
"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on
niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen
ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa
hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja
hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta.
Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan
kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen.
Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo -- ja kansaa on niin paljon,
että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen
näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden
asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan
heidät?"
Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten
kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien
häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle
kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin",
hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta
siitä, että sinusta tulee minua parempi!"
Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein
uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut
rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan
-- sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut
Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta
nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän
yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli
kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka
hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti
toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.
"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan
ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei
siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden,
hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka
häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten -- suora,
luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei
koskaan voinut ajatella pahaa.
Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään
äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä.
Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut
tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi
katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi
Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi:
"Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"
"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin
puutteellisuuksia?"
Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt
kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei
ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä,
että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan
kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.
"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin,
kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa
päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä
saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa.
Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa
ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa.
He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade
valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen
luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut
kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän
kertoi siitä."
Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.
"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa
sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin.
"Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit
Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä
sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on
unohtanut kertoa siitä sinulle."
Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick
ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran
ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin
Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja
huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot
vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt
oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut
kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli
sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan,
sitä parempi -- ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli
pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä,
vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.
"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin
oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä
lapsen kädelle ja silitti sitä.
"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin
lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee
niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet
auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.
Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle.
"Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin
voimme jutella asiasta."
Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan
edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän
tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän
mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa
olkapäällä.