Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta
hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa,
sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin
pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi
Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä,
kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja
hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua
yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta
ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle,
joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas
mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen
vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen -- vaikka
kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa,
joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve
ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka
se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä
heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen,
sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja
niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä
ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy,
ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen
ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi
ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin
vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi
pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin
kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun
hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka
lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin
vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä
häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta
osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt
Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa
puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti
alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin
kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen
ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku
pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta
käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan.
Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään,
ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää
maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka
kunniakkaasti täytti paikkansa.
Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin
mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos
sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja
pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui
kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai
ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko
poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt
lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.
Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan
ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins,
tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen
ikkunan alla.
"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa.
"Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies
olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi:
'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat
suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko,
lordi' -- ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi:
'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"
Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin
taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka
katseli häntä:
"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla,
jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"
"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.
"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.
Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen
selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.
"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."
Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle.
Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä
kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.
"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö
t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"
"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten.
Kohottakaa itseänne jalustimissa."
"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.
Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti
kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen
kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin
pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä
ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan
hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen
poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut,
mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.
"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"
Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi
iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."
"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.
"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä
arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä
ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."
"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"
"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja
vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas.
Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen
hakemaan hattuni."
Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle,
kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi
voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni
ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot
hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät
mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea.
Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi
kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä
rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti
sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen
hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.
"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin
n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi
Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"
Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät.
Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti
ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset
juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä
olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin
oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa:
"Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja
kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä
tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja
väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.
"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun
laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen
selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko,
jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja
pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet
taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin
ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos
katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi:
'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja
minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän,
että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika
kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta
pudonnut!"
Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli
puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti,
lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta
loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari
päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle,
jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle
pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs
Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:
"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne,
jonka me toivomme paranevan."
"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan
vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut.
Teinhän oikein, vai kuinka?"
Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat
tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä
Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja
hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä
oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet
täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle
sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui
aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja
sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi
ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä.
Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto
kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä
luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä
tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä
Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin
yksinkertaisia, yleviä sanoja.
Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän
mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen
äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas
moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika
oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä,
miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan.
Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi
ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän
lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai
mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin
joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs
jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden
kukkuloille.
Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään
käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen
ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.
"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun
äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies,
joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."
Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä
kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi
ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.
"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo,
että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit
ajaa minne tahdot!"
Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut
pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka
se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli
pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja
Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä.
Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan
nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli
häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli
niin vähän ystäviä.
Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän
kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän
vei sen isoisälle tarkastettavaksi.
"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma.
Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan
uudestaan."
Näin hän oli kirjoittanut:
'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän
on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että
kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias
minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin
hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja
se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen
minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla
rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa
minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä
vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole
koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja
vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja
kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja
te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että
voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini
ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista
puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja
lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei
ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen
mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja
ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat
välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan
ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä
antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei
voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen
sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että
lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en
liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee
kirjoittakaa pian.
Uskollinen vanha ystävä
CEDRIK ERROL
J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänyt
ketään sinne.
J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetään
niin paljon.'
"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.
"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".
Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.
"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.
"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.
"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän
kielsi minua kysymästä mitään -- enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan
en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista.
Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani
ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse.
Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina
kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se
merkitsee."
"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.
"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri
samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä.
Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala
siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."
"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja
katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen
miettivää tarkasteluaan.