Kirkossa

Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta.

Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi

ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin

tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli

väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä

vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat

päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa

lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä

kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka

valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka

asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble

istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen

ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin

nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen

lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.

Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku

lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut

palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä

neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa.

Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä

sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi

tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten,

mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli

odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli

pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä

kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän

iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut,

että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki

olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin

astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut

tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi

paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".

"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä

lapsi osaa pelätä -- niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan

ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet

ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas

sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan

kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin

paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei

ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos

kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."

Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli

kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut,

kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.

Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli

kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja

vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli

allekirjoitus "Fauntleroy".

Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa

ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia

mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat

sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan

uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.

Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä

ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne -- hänen päähänsä oli pistänyt

näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.

Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai

kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja

kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi

todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs

vaimo äkkiä:

"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa

naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat

nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka

hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.

Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja

tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä

hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen

suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli

pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli

herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen

vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa

perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän

ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen

tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän

punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti

"kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille,

joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa

kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan

uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan

hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi

siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan.

Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän

suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine

livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle

tielle.

"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.

Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni

poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi

ulos.

Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.

"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista,

jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"

Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun

Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän

ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi

ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei

Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa

rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.

"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on

iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"

"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät

sinua."

"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten

paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat

silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.

"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha

vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon

teille!"

"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon

ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin

suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin.

Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka

huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä

häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää

vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan,

molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen

kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä

kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo.

Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa

ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:

"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja

waimons Alisone Hildegard."

"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.

"Mitä sitten?" isoisä sanoi.

"Keitä nuo ovat?"

"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa

sitten."

"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti,

"kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän

rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös

ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän

lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten

lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana

kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti

kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen

peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi

iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea

säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston

sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan

nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja

viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut;

toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä

sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.

"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan

hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi

kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin

sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea,

ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin

kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun,

pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta

on, Ceddi -- kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän

kautta tullut hiukan paremmaksi -- vaikka vain hiukankin, kultaseni."

Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.

"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä

sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt

ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."

"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä

ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."

Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen

välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa

vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja,

jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät,

jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset.

Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja

vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.

Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä

jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he

lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui

ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen

vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.

"No, Higgins", sanoi kreivi.

Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"

"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan

läheltä uutta herraansa."

"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen

levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin

ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni

tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."

Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka

viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä

ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista

lapsistaan olisi tehnyt -- silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä

omaa merkitystään.

"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin

paljosta. Minä..."

"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen

teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt

terve?"

Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt

kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja

rakastettavaksi.

"Minä -- niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi,

kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."

"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin

suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin

olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen

poikansa pieni poika."

Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja

hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin

aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan

olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa,

ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen

lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin

hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat

tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä

tulirokkopotilaista.

"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te

olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos

tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää

hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."

Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä

tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta

valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.