Kun lordi Fauntleroy aamulla heräsi -- illalla hän ei lainkaan
herännyt kun häntä kannettiin vuoteeseen -- hän ensimmäiseksi kuuli
tulen räiskyntää uunissa ja aivan hiljaista puhetta.
"Varohan, Dawson, ettet sano siitä mitään", hän kuuli jonkun sanovan.
"Hän ei tiedä, miksi äiti ei ole hänen luonansa, ja syy on salattava
häneltä."
"Jos kreivi on niin käskenyt, rouva", vastasi toinen ääni, "niin kai
minun täytyy olla siitä hiljaa. Mutta jos suotte anteeksi rohkeuteni,
rouva, niin tahtoisin näin meidän kesken, niin palvelijoita kuin
olemmekin, sanoa että on julmaa erottaa kaunis nuori leskiraukka
omasta lihastaan ja verestään, varsinkin kun tuo pienokainen on
niin kaunis. James ja Thomas sanoivat molemmat eilen illalla
palvelijoiden hallissa, etteivät he ikinä eläessään -- eikä kukaan
muukaan livreepukuinen ole nähnyt tällaista poikaa -- niin viaton,
kohtelias ja hauska hän on, ikäänkuin olisi syönyt päivällistä
parhaan ystävänsä, oikein enkelinluontoisen miehen kanssa, sen
sijaan että -- suokaa anteeksi, rouva -- mutta senhän jokainen
tietää, että hän välistä voi saada ihmisen veren hyytymään. Ja
sitten, rouva, kun soitettiin Jamesia ja minua kirjastohuoneeseen ja
käskettiin tuoda hänet ylös, ja James nosti hänet käsivarrelleen,
hän nojasi viattomat, ruusuiset kasvonsa Jamesin olkapäähän ja hänen
hiuksensa valuivat alas niin kiharaisina ja loistavina -- tosiaankin,
kauniimpaa ja herttaisempaa näkyä ette koskaan voi nähdä. Ja minun
mielipiteeni on se, ettei kreivikään ollut sitä huomaamatta, sillä
hän katseli häntä ja sanoi Jamesille: 'Varo, ettet herätä häntä.'"
Cedrik liikahti patjallaan, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.
Kaksi naista oli huoneessa, joka oli valoisa ja iloinen vaaleine
ikkunaverhoineen. Takassa paloi tuli ja päivänpaiste virtaili sisään
ikkunoista, joita muratti ympäröi. Molemmat naiset tulivat häntä
kohti, ja hän näki että toinen heistä oli taloudenhoitaja, mrs
Mellon, ja toinen sievä keski-ikäinen nainen, jonka kasvot olivat
ystävälliset ja hyväntahtoiset.
"Hyvää huomenta, lordi", mrs Mellon sanoi. "Oletteko nukkunut hyvin?"
Lordi hieroi silmiänsä ja hymyili.
"Hyvää huomenta", hän sanoi. "En tiennyt olevani täällä."
"Teidät kannettiin tänne nukkuessanne", taloudenhoitaja sanoi. "Tämä
on teidän makuuhuoneenne ja tässä on Dawson, joka on tullut pitämään
teistä huolta."
Fauntleroy istui vuoteessaan ja ojensi kätensä Dawsonille samoin kuin
hän oli ojentanut sen kreiville.
"Hyvää päivää, hyvä rouva", hän sanoi. "Minusta on oikein hauska,
että te olette tullut pitämään minusta huolta."
"Voitte sanoa häntä Dawsoniksi, lordi", taloudenhoitaja sanoi
hymyillen. "Hän on tottunut siihen, että häntä kutsutaan Dawsoniksi."
"Neiti vai rouva Dawsoniksi?" lordi kysyi.
"Vain Dawsoniksi, lordi", sanoi Dawson itse aivan tyytyväisenä. "Ei
neidiksi eikä rouvaksi. Jumala siunatkoon teidän pientä sydäntänne!
Tahdotteko nyt nousta ja antaa Dawsonin pukea teidät ja sitten syödä
aamiaista lastenkamarissa?"
"Jo monta vuotta sitten opin itse pukeutumaan", Fauntleroy vastasi.
"Lemmikkini opetti minut. 'Lemmikki' on minun äitini. Meillä oli
vain Mary, joka suoritti kaikki työt -- pesut ja muut -- ja siksi
minä en tietenkään saanut häntä paljon vaivata. Voin aivan hyvin
itse kylpeäkin, jos te vain olette hyvä ja katsotte että teen sen
huolellisesti."
Dawson ja taloudenhoitaja katsahtivat toisiinsa.
"Kyllä Dawson tekee mitä te vain pyydätte", mrs Mellon sanoi.
"Niin, kyllä minä teen", Dawson sanoi ystävällisellä äänellä. "Jos
te haluatte, voitte itse pukeutua, ja minä seison vieressä valmiina
auttamaan, jos minua tarvitaan."
"Kiitos", lordi Fauntleroy vastasi; "nappeja on joskus vähän hankala
saada kiinni, ja silloin minun täytyy pyytää toisten apua."
Hänen mielestään Dawson oli hyvin kiltti ihminen, ja ennen kuin
kylpeminen ja pukeutuminen oli suoritettu loppuun, he olivat
mainioita ystäviä ja Cedrik oli saanut kuulla häneltä paljon.
Hän kertoi, että hänen miehensä oli ollut sotilas ja kaatunut
oikeassa taistelussa ja että hänen poikansa oli merimies, joka
nyt oli pitkällä merimatkalla ja joka oli nähnyt merirosvoja,
ihmissyöjiä, kiinalaisia ja turkkilaisia. Hän oli tuonut kotiin
kummallisia näkinkenkiä ja korallinpalasia, joita Dawson lupasi
näyttää milloin tahansa, sillä ne olivat hänen kirstussaan. Kaikki
tämä oli hyvin kiinnostavaa. Hän sai myös kuulla, että Dawson oli
hoitanut pieniä lapsia koko elämänsä ajan ja että hän oli tullut
suuresta talosta aivan toisesta osasta Englantia, jossa hän oli
hoitanut sievää pientä tyttöä, jonka nimi oli lady Gwyneth Vaughn.
"Hän oli hiukan sukua herra lordille", Dawson sanoi. "Ehkä te joskus
saatte nähdä hänet."
"Luuletteko todellakin?" Fauntleroy sanoi "Kyllä minä mielelläni
tahtoisin. En ole koskaan tuntenut ketään pientä tyttöä, mutta
minusta on aina niin hauska katsella heitä."
Kun hän meni viereiseen huoneeseen aamiaiselle ja näki kuinka iso
huone se oli ja sen vieressä oli vielä toinen, joka myös oli hänen,
niin oman pienuuden tunne jälleen valtasi hänet siinä määrin, että
hän puhui asiasta Dawsonillekin istuessaan maukkaan aamiaisen ääreen.
"Minä olen kovin pieni poika", hän sanoi huolestuneena, "elääkseni
näin suuressa linnassa ja omistaakseni näin monta isoa huonetta --"
"Hyvänen aika!" Dawson sanoi, "aluksi teistä tuntuu hiukan oudolta,
siinä kaikki; mutta pian se menee ohi ja sitten te miellytte tähän.
Tämä on niin ihana paikka."
"Kyllä paikka on hyvin kaunis", Fauntleroy sanoi huoahtaen, "mutta
pitäisin siitä enemmän, jollen niin kovasti kaipaisi lemmikkiäni.
Minä söin aina aamiaista hänen kanssaan ja panin sokeria ja kermaa
hänen teekuppiinsa ja ojensin sen hänelle. Se oli tietysti paljon
hauskempaa."
"Niin kyllä", Dawson sanoi lohduttavasti, "mutta saattehan tavata
hänet joka päivä, eikä silloin ole loppua kaikella sillä, mitä teillä
on kerrottavaa. Odottakaa vain kun käytte hiukan ulkona ja katselette
ympärillenne -- saatte nähdä koirat ja tallit hevosineen. Siellä on
varsinkin yksi, josta luulen teidän paljon pitävän."
"Onko siellä?" Fauntleroy huudahti, "minä pidän niin äärettömästi
hevosista. Olin niin ihastunut Jimiin. Se oli se hevonen, joka veti
mr Hobbsin kuormavaunuja. Se oli kaunis hevonen silloin kun se ei
ollut vikuroinut."
"Vai niin", Dawson sanoi, "odottakaa vain kunnes olette nähnyt mitä
tallissa on. Ja, taivaan vallat, ettehän ole käynyt viereisessä
huoneessannekaan."
"Mitä siellä on?" Fauntleroy kysyi.
"Syökää ensin aamiaisenne ja sitten saatte nähdä", Dawson sanoi.
Poika alkoi tulla uteliaaksi ja kävi innokkaasti käsiksi
aamiaiseensa. Hän arveli seuraavassa huoneessa olevan jotakin, jota
kannatti katsella. Dawson oli niin merkitsevän ja salaperäisen
näköinen.
"Kas niin!" hän sanoi muutamia minuutteja myöhemmin, liukuen alas
tuoliltaan. "Olen kylläinen. Saanko nyt mennä katsomaan?"
Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja
merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.
Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja
katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän
pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan
asti.
Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut.
Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista
tavallista poikaa.
Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä
se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei
ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa;
verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä
kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja -- kauniita, hauskoja
kapineita -- sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli
hämmästyen ja ihastuen katsellut.
"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä.
"Kenen ne ovat?"
"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"
"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on
antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki
näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä.
"Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet.
"Tiedän, että se on isoisä!"
"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni
herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette
iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."
Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja
koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä
määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja
oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten
valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä
oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä
asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten
huvittaisivat.
"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä
isoisä?"
Dawsonin kasvoihin ilmestyi hetkeksi epävarma ilme. Hänellä ei ollut
erityisen ystävällisiä ajatuksia kreivistä. Hän ei ollut ollut
monta päivää talossa, mutta kuitenkin niin kauan, että oli kuullut
palvelijoiden vapaasti keskustelevan kreivin ominaisuuksista.
"Kaikista vanhoista, äreistä, pahaluontoisista ihmisistä, joita
minulla on ollut onnettomuus palvella", sanoi pisin palvelijoista,
"hän on kiukkuisin ja ilkein."
Ja se palvelija, jonka nimi oli Thomas, oli myös kertonut
alakerroksessa ystävilleen, mitä kreivi oli mr Havishamille sanonut,
kun he olivat keskustelleet valmistuksista.
"Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo ja täyttäkää hänen huoneensa
leluilla", oli kreivi sanonut. "Antakaa hänelle mikä häntä huvittaa,
niin hän pian unohtaa äitinsä. Huvittakaa häntä, täyttäkää hänen
mielensä muilla asioilla, niin meidän ei tarvitse huolehtia. Se on
pojan luonteen mukaista."
Koska kreivillä oli tämä tosiaan ystävällinen tarkoitusperä
silmiensä edessä, hän ei tainnut olla oikein hyvillään huomatessaan,
ettei ainakaan tämän pojan luonne ollut sellainen. Kreivi oli
viettänyt rauhattoman yön ja pysynyt koko aamun huoneessaan;
mutta keskipäivällä, syötyään lounasta, hän lähetti noutamaan
pojanpoikaansa.
Fauntleroy seurasi heti kutsua. Hän tuli hyppien alas leveätä
porraskäytävää. Kreivi kuuli hänen juoksevan eteisen poikki, sitten
ovi avautui ja poika astui sisään punaposkisena ja loistavin silmin.
"Minä odotin juuri, että lähettäisit hakemaan minua", hän sanoi.
"Olin jo kauan aikaa sitten valmis. Minä olen niin kiitollinen
kaikista leluista! Olen niin äärettömän kiitollinen! Minä olen
leikkinyt niillä koko aamun."
"Vai niin", kreivi sanoi, "sinä siis pidät niistä?"
"Minä pidän niistä niin kovasti -- en voi sanoa kuinka äärettömästi!"
Fauntleroy sanoi ilosta hehkuvin kasvoin. "Siellä on peli, joka
muistuttaa erästä pallopeliä, mutta tätä leikitään pöydällä
valkoisilla ja mustilla nappuloilla ja lasketaan kuulilla, jotka ovat
nauhassa. Minä koetin opettaa Dawsonia, mutta hän ei ensin oikein
ymmärtänyt -- katsos hän ei milloinkaan ole pelannut pesäpalloa,
koska hän on nainen ja pelkään etten oikein osannut selittää hänelle.
Mutta sinä kai tunnet sen, vai kuinka?"
"Pelkään etten tunne", kreivi vastasi. "Se on amerikkalainen peli,
eikö niin? Onko se kriketin tapaista?"
"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy
sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa.
Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä
noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja
saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"
"Häiritsevän paljon", oli vastaus.
"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena.
"Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se
huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"
"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta
huvia -- olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle
peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti
hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin
innostuneelta.
"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.
"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."
"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole
kovin raskas."
"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan
valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut
puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin
viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.
"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi.
"Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat
miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy
kotiin, ja siitä saa yhden pisteen -- ja tuossa on ulkokenttä -- ja
tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."
Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän
näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään
todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä
heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr
Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi
katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita
liikkeitä ja vilpitöntä iloa.
Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä
alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen
nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä
pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen
ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta
että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin
peliin tahansa.
Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän
tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan
valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla
pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt
hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti
vieraan.
Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan
kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että
otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.
Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat
käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti
tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän
inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan,
jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai
hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta
ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla
tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla
päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan
kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain
sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta
riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa,
ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin
sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman
raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin
mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei
muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen
kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän
joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.
Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä
asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä
pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että
luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut
niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään
asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen,
jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja,
puuvillakangasta, piparminttua ja -- juoruja hankkiakseen itselleen
kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt
linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai
kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui,
koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin
läheinen ystävä.
"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa,
"ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle
itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää
-- pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa
mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta
miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin
kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."
Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa
puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä
antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.
Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä
oli kerrottu hyvin innokkaasti.
Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen
kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa
ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka
kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli
rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa
ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta
vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei
tahtonut nähdä -- ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja
jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että
hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa
ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä
amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää
kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?
Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän
ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä
vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen
palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan,
huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat
niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan
erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle,
sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että
"vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin
poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa
perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on
hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu
köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"
Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän
muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana
ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta
mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus,
että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on
vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen
tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen
kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.
Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi
kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.
"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni.
"Näethän, että kaksi on ulkona!"
Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi,
lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena
hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka
kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.
"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut
onnea, vai kuinka?" -- Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku
oli astunut sisään.
Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli,
niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi
näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti
hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja
kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.
"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän
jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt.
Minulla on tässä uutta tehtävää."
Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle -- ehkäpä hän sydämensä
syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä
tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen
silmissään näkyi iloinen ilme.
"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mr
Mordaunt, seurakunnan kirkkoherra."
Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja
ojensi hänelle kätensä.
"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi,
muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa
käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa.
Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista
kohteliaampi.
Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan
lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän
ihastui pieneen poikaan -- niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti
pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut;
pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen
pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun
kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä.
Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän,
ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen
sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään
huoneeseen.
"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy",
kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän
luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."
"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki,
minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin
seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."
"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän
katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.
"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta
kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä
aiheesta.
"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että
hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä
tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"
Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut,
mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.
"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge
Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän
oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä
hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on
tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa
eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa,
hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku.
Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän
kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te
vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."
"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.
Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja
vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut
Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä
oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä
olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin
toisten jatkaessa keskustelua.
"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen
vahvistaa puhettansa.
"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina
retuperällä, on Newick sanonut."
"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa
vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan
kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota
he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon
jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita
Higgins ei voi hankkia."
Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.
"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.
Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi.
"Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?"
Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.
"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy
vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja
muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa
häntä."
Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mr
Mordauntiin.
"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee",
kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada
mitä tahtoi -- ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa
kerjäläisille."
"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on
mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."
"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita
muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."
Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet
herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista
vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne",
hän sanoi vihdoin.
Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta
kipeää jalkaa.
"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.
Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan.
Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta
Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat
että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin
kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että
pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi
siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa.
Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan
vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei
hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan
saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille,
vaan hänelle itselleenkin.
"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.
Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa,
katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.
"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä
sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä
he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä
hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö
niin?"
"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei
näyttänyt olevan pahoillaan.
"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy
sanoi. "Kuka on Newick?"
"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat
alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."
"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle
kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."
Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä
mielensä mukaan.
Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?"
hän kysyi.
"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."
"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo
kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."
Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä
näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä
olivat esillä.
"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."
"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.
"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa.
"Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan
oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua
neuvoo."
"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota
oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä.
Kasta kynäsi musteeseen."
Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän
asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.
"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"
"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet
allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.
Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän
rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko
hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje
oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan
levottomana.
"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen
suupielensä vavahtelivat.
"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja
hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan
kirjoituksen: --
'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin
olen kitolinen
kunnioituksella Fauntleroy.'
"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä
arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein
kirjoitettu?"
"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.
"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt
kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."
Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä
tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen
oikeinkirjoitusta.
Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin
muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa
kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään
Dorincourtin linnasta.
Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle,
tuli takaisin isoisän luo.
"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."
Kreivi oli hetken ääneti.
"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi.
"Soita kelloa."
"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin
kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän
odottaa minua koko ajan."
"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa."
Sitten hän lisäsi kuivasti:
"Se on poni."
Fauntleroy veti syvälle henkeään.
"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"
"Sinun", kreivi vastasi.
"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko -- niin kuin kaikki ne lelut
yläkerrassa?"
"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että
tuovat sen tänne ulkopuolelle?"
Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.
"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi.
"En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle
ihan kaikkea, eikö niin?"
"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.
Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi.
"Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään,
ettei enää ole aikaa."
"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi.
"Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"
"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä
olen ajatellut häntä!"
"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."
Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli
enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän
jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi
oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain
aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?
"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on
sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää,
että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani
sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän
ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa
ohitse nähdäksemme hänet."
Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti
kreiviä ihastuksen vallassa.
"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi
vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? -- ja ajattelet vain
muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla
ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet,
eikö totta?"
Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin
noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi
tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä
nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät
vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.
Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään --
suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:
"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi
Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon,
Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa
sekä mr Mordauntin -- sillä tietysti hänkin oli iloinen -- ja
lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin.
Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet
ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle.
Kahdellekymmenelleseitsemälle -- kauhean monelle!"
"Ja kuka heille oli ystävällinen -- minäkö?" kreivi sanoi.
"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki
onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset
joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr
Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."
"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.
"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut
heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli -- älä
vain pane pahaksesi -- että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei
hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos
hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä
kerron hänelle sinusta."
"Mitä sinä sitten kerrot?"
"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että
sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että
sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja -- ja minä
toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."
"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin
kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän
kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria
pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.
"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos
vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin
koettaa."
Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten
puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa.
Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat
korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden
seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä
vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta
ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden
pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki
näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi
ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha
kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos.
Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja
hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli
ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa,
voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja
aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki
tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä,
ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä,
jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät
ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä,
oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet
eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset,
jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt
-- kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka
paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi -- mitä Fauntleroy
ei liioin tiennyt -- ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut
ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai
pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet
kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta
hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.
Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä
vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä
tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli,
kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa
esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut
asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä
paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän
jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi
kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.
Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli
kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi
häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja
puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista
ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He
olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin
kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.
Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.
"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"
"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu
minuun astuessasi ulos."
"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.
"Etkö -- etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti
hämmästyneenä.
"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen
luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."
"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään
nähdä sinut."
"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. --
Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."
Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi
pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus -- niinkuin kerran mr Havishamilla
-- nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän
nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut
turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta
kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos.
Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku
olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento -- myös pienenlainen,
nuori ja solakka mustassa puvussa -- juoksi häntä vastaan. Näytti
siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi
äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.