Linnassa

Myöhään iltapuolella vaunut, joissa pikku lordi Fauntleroy ja mr

Havisham istuivat, vierivät pitkää puistokujaa linnaa kohti.

Kreivi oli määrännyt, että hänen pojanpoikansa tuli saapua hyvissä

ajoin syömään päivällistä hänen kanssaan, ja samaten hän oli

määrännyt, syistä, jotka hän itse parhaiten tunsi, että pojan pitää

tulla yksin siihen huoneeseen, jossa hän oli aikonut ottaa hänet

vastaan. Vaunujen vieriessä pitkin kujaa lordi Fauntleroy istui

mukavasti nojautuneena komeihin tyynyihin ja katseli innokkaasti

ympärilleen. Häntä todellakin kiinnosti kaikki, mitä hän näki. Vaunut

ja suuret komeat hevoset välkkyvine valjaineen kiehtoivat hänen

mieltään, samaten kookas ajuri ja palvelija, jotka olivat pukeutuneet

loistaviin livreihin; mutta etenkin vaakuna vaunun ovessa kiinnitti

hänen huomiotaan, ja saadakseen tietää, mitä se merkitsi, hän teki

heti tuttavuutta palvelijan kanssa.

Kun vaunut saapuivat puiston isolle portille, hän katseli ikkunasta

nähdäkseen paremmin suuret kivileijonat, jotka koristivat porttia.

Nuori verevä nainen, joka tuli ulos sievästä muratin peittämästä

asunnosta, avasi portin. Kaksi lasta juoksi ulos ovesta ja katseli

suurin silmin vaunuissa istuvaa pikku poikaa, joka myös katseli

heitä. Heidän äitinsä niiasi ja hymyili ja hänen viittauksestaan

lapsetkin koettivat niiata.

"Tunteeko hän minut?" lordi Fauntleroy kysyi. "Kaipa hän luulee

tuntevansa minut." Ja hän nosti mustaa samettihattuansa ja hymyili.

"Hyvää päivää!" hän sanoi ystävällisesti.

Nainen näytti hänen mielestään iloiselta, hymyili vieläkin

herttaisemmin ja hänen sinisiin silmiinsä tuli ystävällinen ilme.

"Jumala teidän armoanne siunatkoon!" hän sanoi. "Jumala siunatkoon

teidän kauniita kasvojanne! Onnea ja menestystä teidän armollenne!

Tervetuloa tänne!"

Lordi Fauntleroy heilutti hattuansa ja nyökäytti hänelle päätänsä

vaunujen vieriessä ohi.

"Minä pidän tästä naisesta", hän sanoi. "Näyttää siltä kuin hän

pitäisi pienistä pojista. Minä tahtoisin mielelläni tulla tänne

leikkimään hänen lastensa kanssa. Onkohan hänellä varaa kutsua

vieraita?"

Mr Havisham ei pitänyt tarpeellisena sanoa pojalle, että hänen tuskin

sallittaisiin leikkiä portinvartijan lasten kanssa. Asianajaja

arveli, ettei ollut vielä aika selittää hänelle sitä.

Vaunut vierivät eteenpäin suurten, kauniiden puitten lävitse, jotka

kasvoivat molemmin puolin tietä ja joiden oksat muodostivat tiheän

lehväkatoksen sen ylle. Cedrik ei ollut koskaan nähnyt sellaisia

puita, ne olivat niin korkeita ja komeita ja niiden oksat kasvoivat

aina alas asti pitkin mahtavaa runkoa. Hän ei vielä silloin tiennyt,

että Dorincourtin linna oli Englannin kauneimpia, että sen puisto

oli valtavan suuri ja komea ja sen puut ja käytävät verrattomat.

Mutta sen hän näki, että kaikki oli hyvin kaunista. Hän piti näistä

suurista tuuheista puista, joitten lehviä ilta-auringon viimeiset

säteet kultasivat. Hän nautti juhlallisesta hiljaisuudesta, joka

kaikkialla vallitsi. Hän iloitsi kaikesta ihanuudesta, joka siinsi

puiden riippuvien oksien välistä -- laajasta puistosta, jonka

puut paikoin seisoivat yksitellen, paikoin muodostivat ryhmiä.

Silloin tällöin he kulkivat sellaisten paikkojen ohitse, joissa

kasvoi joukoittain korkeita sananjalkoja, ja toisin paikoin maa oli

taivaansininen sinikelloista, joita vieno tuuli tuuditteli. Useat

kerrat hän hypähti pystyyn ilosta nauraen, kun kaniini puikahti esiin

pensaan alta ja laukkasi pois niin että lyhyt valkoinen häntä vain

vilahti ohi. Äkkiä hän näki peltopyyparven kohoavan siivilleen ja

lentävän pois, ja silloin hän huusi ilosta ja taputti käsiänsä.

"Eikö tämä olekin kaunis paikka?" hän sanoi mr Havishamille. "En

ole ennen nähnyt näin kaunista paikkaa. Se on vielä kauniimpi kuin

Central Park New Yorkissa."

Mutta häntä hämmästytti pitkä aika, jonka he matkaansa tarvitsivat.

"Kuinka pitkä matka portilta on linnan pääovelle?" hän kysyi vihdoin.

"Kolme, neljä mailia", asianajaja selitti.

Joka hetki Cedrik näki jotakin uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Hänen ilonsa oli ylimmillään, kun hän huomasi muutamia metsäkauriita,

joista toiset lepäsivät ruohikossa, toiset seisoivat säikähtyneen

näköisinä, kauniit sarvekkaat päät kujalle päin käännettyinä vaunujen

ratinaa säikkyen.

"Onko täällä ollut sirkus?" hän huudahti, "vai elävätkö ne aina

täällä? Kenen ne ovat?"

"Ne asuvat täällä", mr Havisham kertoi, "ja ne ovat kreivin, sinun

isoisäsi."

Vähän tämän jälkeen linna tuli näkyviin. Se kohosi heidän eteensä

mahtavana, kauniina ja harmaantuneena. Auringon viimeiset säteet

leikkivät sen ikkunaruuduissa. Siinä oli sekä suuria että pieniä

torneja, ja muureja peitti muratti. Muurin vierustat oli pengerretty,

kaikkialla oli nurmikenttiä ja kukkaistutuksia.

"Tämä on ihanin paikka, minkä koskaan olen nähnyt!" Cedrik sanoi,

ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. "Se on aivan niin kuin

kuninkaan linna. Olen kerran nähnyt sellaisen eräässä satukirjassa."

Hän näki linnan suuren portin olevan selkosen selällään ja

palvelijoitten seisovan kahdessa rivissä katseet kohdistettuina

häneen. Hän ihmetteli, miksi he siinä seisoivat, ja heidän

livreensä herättivät hänessä suurta ihastusta. Hän ei tiennyt,

että he seisoivat siinä osoittaakseen kunniaa pikku pojalle, joka

kerran omistaisi kaiken tämän loiston -- kauniin linnan, joka oli

kuninkaan palatsin vertainen, komean puiston, suuret vanhat puut,

notkelmat, joissa kasvoi sananjalkoja ja sinikelloja ja jotka olivat

jänisten ja kaniinien leikkitantereina, ja täplikkäät suurisilmäiset

metsäkauriit, jotka lepäsivät korkeassa ruohikossa. Vain pari viikkoa

sitten hän oli istunut mr Hobbsin kanssa perunoiden ja persikoiden

keskellä, pienet jalat riippuen korkealta tuolilta, ja hänen oli

vaikea käsittää, että hänellä oli mitään tekemistä kaiken tämän

loiston kanssa. Palvelijoiden etunenässä seisoi vanhanpuoleinen

nainen sileässä mustassa silkkipuvussa; hänen hiuksensa olivat

harmaat ja päässä hänellä oli myssy. Kun Cedrik tuli eteiseen, nainen

seisoi lähempänä kuin muut ja hänen katseestaan saattoi huomata,

että hän aikoi puhutella Cedrikiä. Mr Havisham, joka talutti poikaa

kädestä, pysähtyi hetkeksi.

"Tämä on lordi Fauntleroy, mrs Mellon", hän sanoi. "Lordi Fauntleroy,

tässä on taloudenhoitaja, mrs Mellon."

Cedrik ojensi hänelle kätensä ilosta loistaen.

"Tekö lähetitte kissan?" hän sanoi. "Olen hyvin kiitollinen siitä,

hyvä rouva."

Mrs Mellonin kauniit, vanhat kasvot näyttivät yhtä tyytyväisiltä kuin

portinvartijan vaimon.

"Minä tuntisin lordin missä tahansa", hän sanoi mr Havishamille.

"Hänellä on kapteenin ulkomuoto ja käytöstapa. Tämä on suuri päivä,

herra."

Cedrik ihmetteli, miksi se oli suuri. Hän katsoi uteliaasti mrs

Melloniin. Hänestä näytti kuin tämän silmät olisivat kyyneltyneet,

eikä hän kuitenkaan näyttänyt onnettomalta, vaan hymyili.

"Kissalla on täällä kaksi kaunista poikasta", mrs Mellon sanoi, "minä

lähetän ne lordin huoneeseen".

Mr Havisham sanoi hänelle pari sanaa matalalla äänellä.

"Kirjastossa, herra", mrs Mellon vastasi. "Lordi otetaan siellä yksin

vastaan."

Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin

kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä:

"Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija,

hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen

tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka

arvonimen hän kerran oli perivä.

Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu

tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot

niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja

seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone

teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut

ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli

iso lepotuoli ja siinä istui joku -- joku, joka ei ensin ollut häntä

huomaavinaan.

Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla

nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka

ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi

juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku

poikaa.

Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn

sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä -- koko ikänsä

hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran

kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat

yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.

Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan

miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja

jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä.

Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja

pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat

kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos

linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä

satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta,

tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta.

Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän

näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja

kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa

koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se,

ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä

itseäänkään.

Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja

taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.

"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka

mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."

Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta

myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi

herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."

Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin

tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää

pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä

kiireestä kantapäähän.

"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.

"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."

Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli

korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen

jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä,

että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän

tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.

"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän

huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella,

olisitko isäni näköinen."

"No olenko minä?" kreivi kysyi.

"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä

oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman

näköinen."

"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.

"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa,

että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää

isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin

isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."

Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut

sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan.

Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin

sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen

heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.

"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi,

"varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan

niinkuin sinä."

Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.

"Vai niin", hän sanoi, "olenko minä ollut sinulle ystävällinen?"

"Olet kyllä", lordi Fauntleroy vastasi iloisesti, "minä olen sinulle

niin kiitollinen Bridgetin puolesta ja omenamummon sekä Dickin

puolesta!"

"Bridget!" kreivi huudahti. "Dick! Omenamummo!"

"Niin", Cedrik selitti, "he saivat ne rahat, jotka sinä minulle

annoit -- ne rahat, jotka käskit mr Havishamin antaa minulle, jos

minä tarvitsisin."

"Niistäkö", kreivi sanoi, "niistäkö sinä puhut? Niistä rahoista,

joita saisit käyttää oman mielesi mukaan. Mitä sinä niillä ostit?

Tahtoisinpa tosiaankin tietää."

Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katsoi terävästi lapseen.

Hän oli hyvin utelias tietämään, miten poika oli toteuttanut

mielitekojansa.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi, "ehkä sinä et ole kuullut puhuttavan

Dickistä, omenamummosta ja Bridgetistä. Unohdin aivan, että asut niin

kaukana heistä. He ovat minun erityisen hyviä ystäviäni. Mikaelilla

oli kuumetta..."

"Kuka on Mikael?" kreivi kysyi.

"Mikael on Bridgetin mies ja heillä on paljon suruja. Kun mies on

sairas eikä voi tehdä työtä ja hänellä on kaksitoista lasta, niin

voit arvata millaista eläminen on. Ja Mikael on aina ollut kelpo

mies. Bridget tuli usein meidän luoksemme ja itki. Sinä iltana,

jolloin mr Havisham oli meillä, Bridget oli keittiössä ja itki,

sillä heillä ei ollut mitään syötävää eivätkä he pystyneet maksamaan

vuokraa. Minä menin katsomaan häntä ja mr Havisham lähetti noutamaan

minua ja sanoi, että sinä olit antanut hänelle rahaa minua varten. Ja

minä juoksin minkä jaksoin keittiöön ja annoin rahat Bridgetille ja

kaikki tuli hyväksi ja Bridget tuskin saattoi uskoa silmiänsä. Sen

tähden minä olen niin kiitollinen."

"Vai niin", kreivi sanoi syvällä äänellään, "tämä on siis yksi

toiveesi, jonka sait tyydytetyksi. Entä muut?"

Dougal oli asettunut ison tuolin viereen, kun Cedrik istahti siihen.

Usein se kääntyi ja katseli poikaa ikäänkuin keskustelu olisi

kiinnostanut sitä. Dougal oli totinen koira, joka tajusi olevansa

aivan liian iso ottamaan elämän kevyesti. Vanha kreivi tunsi koiransa

ja seurasi sitä hiljaisen kiinnostuneena. Dougalin tapoihin ei

kuulunut ystävystyä kenenkään kanssa päätä pahkaa, ja siksi kreivi

hämmästelikin koiran levollisuutta pojan sitä silitellessä. Samassa

koira loi lordi Fauntleroyhin arvokkaan katseen ja laski uljaan

päänsä pojan sametin verhoamalle polvelle.

Cedrik silitteli yhä pikku kädellänsä uutta ystäväänsä ja sanoi:

"Niin, sitten tulee Dick. Kyllä sinäkin pitäisit Dickistä, hän on

niin reilu sälli."

"Mitä tuo merkitsee?" kreivi kysyi.

Lordi Fauntleroy mietti hetken. Hän ei ollut itsekään oikein selvillä

siitä, mitä se merkitsi. Hänen mielestään se merkitsi jotakin oikein

hyvää, koska Dick käytti sitä mielellään.

"Luulen sen merkitsevän, ettei hän tahdo puijata ketään", hän

selitti, "eikä lyödä ketään pienempäänsä ja että hän harjaa ihmisten

kengät niin huolellisesti, että ne tulevat hyvin kiiltäviksi. Hän on

ammatiltaan kengänkiillottaja."

"Ja onko hän sinun tuttaviasi?" kreivi sanoi.

"Hän on minun vanha ystäväni", Cedrik vastasi. "Ei aivan yhtä vanha

kuin mr Hobbs, mutta kuitenkin hyvin vanha. Hän antoi minulle lahjan

juuri ennen laivan lähtöä."

Poika pisti kätensä taskuunsa, veti sieltä esiin sievästi kokoon

käärityn punaisen esineen ja avasi sen ylpeänä. Se oli punainen

silkkiliina isoine purppuranvärisine hevosenkenkineen ja -päineen.

"Tämän hän antoi minulle", nuori lordi sanoi. "Minä säilytän sen

aina. Sen voi sitoa kaulaansa tai pitää taskussansa. Hän osti sen

ensimmäisillä rahoillaan, jotka hän ansaitsi sen jälkeen kun olin

lunastanut Jaken osuuden ja antanut hänelle uudet harjat. Se on

muistolahja. Mr Hobbsin kelloon minä annoin kaivertaa tällaisen

muistorunon: 'Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi'. Ja kun

minä näen tämän liinan, muistan aina Dickiä."

On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita.

Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon

maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se

saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan

välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin

paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä.

Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä

-- vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli

ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät

uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut

tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän

voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset

ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut

vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se

ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat

alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän

ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä

ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut,

että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku

Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä

siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos

se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa

perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi

narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä

ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli,

että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi

jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin

poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei

hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija

ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska

hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut.

Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen

luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi

hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä

oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden,

pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan

hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko

todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt

nähdä -- sen naisen lapsi, jota hän vihasi -- tämä pieni poika, joka

näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton

hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.

Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli

yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset

pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi

hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka.

Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut

röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt

että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi,

että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena

vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui

isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen

mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies

voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään

hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen

tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi

olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla

tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei

ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut

häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta

joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin -- vaikka se olikin

vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.

Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan

lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa.

Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä

ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja

Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan

kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja

raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun

neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä,

kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.

"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"

Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi,

että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.

"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi.

"Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet

englantilainen."

"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä

vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"

"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"

"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi

oli englantilainen."

Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut.

Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi

punastuvansa korviaan myöten.

"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt

Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi

kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi

minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla -- olla

amerikkalainen."

"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.

Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä,

kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että

näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä

englantilainen.

Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen -- sitä

paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta -- kun jo ilmoitettiin

päivällisen olevan valmis.

Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän

katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.

"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata

minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin,

hänen oli tapana nojata minuun."

Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa

että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen

palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä,

eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä

tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana

ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin

epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea

hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin

pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi

hilpeytensä.

Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.

"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.

"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan

seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella

minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja taivutti käsivarttansa, jotta kreivi

voisi nähdä lihakset, jotka Dick oli armollisesti hyväksynyt, ja

hänen kasvonsa olivat niin juhlalliset ja vakavat, että palli ja piti

tarpeellisena katsella tarkasti rumaa taulua.

"No", kreivi sanoi, "voithan koettaa."

Cedrik ojensi hänelle kepin ja auttoi hänet ylös. Tavallisesti

palvelija oli apuna, ja kun kreivillä oli erityisen vaikea

luuvalokohtaus, hän kiroili vihoissaan. Kreivi ei ollut tavallisesti

erikoisen kohtelias, ja usein kookkaat palvelijat vapisivat koreissa

puvuissaan.

Tänä iltana hän ei kiroillut, vaikka hänen jalkansa vaivasi häntä

tavallista enemmän. Hän tahtoi tehdä kokeen. Hän nousi hitaasti ja

nojasi kädellään pieneen olkapäähän, jota hänelle niin rohkeasti oli

tarjottu. Pikku lordi Fauntleroy astui varovasti askeleen eteenpäin

ja katsoen kipeää jalkaa.

"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."

Jos palvelija olisi tukenut kreiviä, tämä olisi nojannut vähemmän

keppiinsä ja enemmän apulaisensa käsivarteen. Nyt hän tahtoi kokeilla

pojanpoikaansa ja antoi hänen tuntea taakkansa painon. Raskas

kuorma se todellakin oli, sillä muutaman askeleen jälkeen nuoren

lordin kasvot kävivät tulipunaisiksi ja sydän löi kiivaasti, mutta

hän kokosi kaikki voimansa muistaen lihaksia ja Dickiltä saamaansa

tunnustusta.

"Älä pelkää nojata minuun", hän läähätti. "Minä kyllä jaksan -- jos

-- jos matka ei ole kovin pitkä."

Ruokasali ei tosiaankaan ollut kaukana, vaikka Cedrikin mielestä

matka tuolin luo pöydän päähän tuntui pitkältä. Joka askeleella

käsi hänen olkapäällään tuntui tulevan raskaammaksi, hänen kasvonsa

kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen hengityksensä nopeammaksi, mutta

hän ei hellittänyt; hän pingotti lihaksiaan, piti päänsä pystyssä ja

rohkaisi kreiviä tämän nilkuttaessa eteenpäin.

"Koskeeko sinun jalkaasi, kun seisot sillä?" hän kysyi. "Haudotko

sitä koskaan kuumalla vedellä ja sinapilla? Mr Hobbs piti omaansa

kuumassa vedessä."

Iso koira astui hitaasti heidän vierellään ja pitkä palvelija

seurasi heitä; hän näytti vaivaantuneelta nähdessään pienen olennon

ponnistelevan ja kantavan hyväntahtoisesti taakkaansa. Kreivikin

näytti mietteliäältä katsoessaan sivulta pieniä punaisia kasvoja.

Kun he astuivat ruokasaliin, Cedrik näki että se oli iso komea huone,

ja palvelija, joka seisoi tuolin takana pöydän päässä, tarkasteli

heitä kiinteästi heidän astuessaan sisään. Vihdoin he pääsivät tuolin

luo. Kun kreivi kävi istumaan, hän otti kätensä pojan olkapäältä.

Cedrik otti Dickin liinan esiin ja pyyhkäisi otsaansa.

"Eikö olekin lämmin ilta?" hän sanoi. "Sinä ehkä tarvitset

takkavalkeaa jalkasi vuoksi, mutta minusta on kovin lämmin."

Hän kunnioitti jalon sukulaisensa tunteita siinä määrin, ettei

tahtonut osoittaa minkään hänen määräyksistään olevan turha.

"Sinulla oli ehkä liian rasittava työ", kreivi sanoi.

"Ei laisinkaan!" lordi Fauntleroy sanoi, "ei se ollut rasittava,

minun tuli vain hiukan kuuma. Kesällä voi helposti tulla kuuma."

Ja hän hieroi lujasti hikisiä kiharoitansa kirjavalla liinallaan.

Hänen tuolinsa oli pöydän toisessa päässä, vastapäätä isoisää. Se

oli nojatuoli ja aiottu paljon isompaa ihmistä varten kuin hän.

Todellakin kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt -- isot huoneet

korkeine kattoineen, jykevät huonekalut, kookas palvelija, iso koira,

kreivi itse -- kaikki oli omiansa vaikuttamaan, että pikkupoika tunsi

itsensä hyvin pieneksi. Mutta se ei häntä häirinnyt; hän ei ollut

koskaan pitänyt itseään suurena tai tärkeänä ja hän sopeutui hyvin

kaikkiin olosuhteisiin, niin erilaisilta kuin ne saattoivatkin tuntua.

Hän ei varmaan ollut milloinkaan näyttänyt niin pieneltä kuin

nyt istuessaan isossa tuolissa pöydän päässä. Vaikka asuikin

yksin, kreivi eli mielellään suuressa komeudessa. Hän piti

paljon päivällisestään, joka oli tarkasti sääntöjen mukainen.

Cedrik tarkasteli häntä kirkkaiden, kimaltelevien lasien ja

lautasten lomitse. Hänen tottumattomissa silmissään ne vaikuttivat

häikäiseviltä. Joku vieras katselija olisi varmaan hymyillyt tämän

näyn johdosta -- iso komea huone, kookkaat livreepukuiset palvelijat,

loistavat valot, kimaltelevat hopeat ja lasit, ankarannäköinen vanha

aatelismies pöydän yläpäässä ja pieni poika alapäässä. Päivällinen

oli kreiville tavallisesti hyvin vakava toimitus -- ja keittäjällekin

se oli vakava asia, jos kreivi ei ollut tyytyväinen tai jos hänellä

ei ollut ruokahalua. Tänään kuitenkin hänen ruokahalunsa oli

tavallista parempi, ehkä sen tähden, että hänellä oli jotakin muuta

ajateltavaa kuin alkuruokien hienous ja kastikkeiden maukkuus. Hänen

pojanpoikansa antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Lakkaamatta

hän katseli yli pöydän Cedrikiin. Itse hän ei paljon puhunut,

vaan kehoitti poikaa juttelemaan. Hän ei ollut koskaan luullut

löytävänsä huvia lapsen puhelusta, mutta lordi Fauntleroy samalla

sekä hämmästytti että huvitti häntä, ja hän muisti antaneensa lapsen

tuntea koko hänen painonsa koetellakseen kuinka pitkälle pojan

rohkeus ja kestävyys riitti ja hän oli mielissänsä siitä, ettei hänen

pojanpoikansa valittanut eikä näyttänyt hetkeksikään aikovan luopua

yrityksestään.

"Etkö sinä aina käytä kruunuasi?" lordi Fauntleroy kysyi

kunnioittavasti.

"En", kreivi vastasi tuimasti hymyillen: "se ei sovi minulle

lainkaan."

"Mr Hobbs sanoi, että sinä käytät sitä aina", Cedrik sanoi, "mutta

hetken ajateltuaan hän arveli, että sinä joskus otat sen pois

pannaksesi hatun päähäsi."

"Niin", kreivi vastasi, "toisinaan otan sen pois."

Toinen palvelijoista kääntyi pois ja rykäisi kätensä takana.

Cedrik lopetti ensin syömisensä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja

katseli huonetta tarkasti.

"Olet varmaan hyvin ylpeä talostasi", hän sanoi, "tämä on niin

kaunis talo. En ole ennen nähnyt mitään tällaista. Tosin olen vasta

seitsemänvuotias, enkä siis ole vielä nähnyt paljoa."

"Ja luuletko, että olen ylpeä siitä?" kreivi sanoi.

"Luulen, että kuka tahansa olisi ylpeä siitä", lordi Fauntleroy

vastasi. "Minä ylpeilisin siitä, jos se olisi minun taloni. Kaikki

täällä on niin kaunista. Ja puisto ja puut ovat niin kauniit ja

lehdet kahisevat jännittävästi!"

Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi huolestuneena pöydän toiseen

päähän.

"Eikö tämä ole kovin iso talo kahden asuttavaksi?" hän sanoi.

"Onhan tässä tilaa kahdelle", kreivi vastasi. "Onko se sinusta liian

iso?"

Pikku lordi epäröi hiukan.

"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä,

jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus

yksinäiseltä."

"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.

"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä

ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."

Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.

"Kuka on lemmikki?"

"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.

Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa

oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut

viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä

yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi

nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa.

He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen

nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä

enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja

kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan

alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät

takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan

olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki

herransa toisella puolella.

Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan

edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti

silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.

Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja

suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse

kiintyneenä poikaan.

"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"

Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.

"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja -- ja ajattelin että

olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."

Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään

edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat

yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli

vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi

sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti.

Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään

päälle.

"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän

ymmärtää miltä minusta tuntuu."

"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.

Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä

tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti

koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.

"Tulehan tänne", hän sanoi.

Fauntleroy meni hänen luoksensa.

"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton

ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy

olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi

kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski

minua muistamaan sen -- mutta -- mutta minä olen vasta seitsenvuotias

-- ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."

Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän

samettirasian.

"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja

siinä hän on!"

Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän

nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti

kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.

"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen

ylös.

Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa,

mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä

nuoret kauniit kasvot -- kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan

kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.

"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.

"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan

suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos,

mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös

ystäviäni; mutta lemmikkini -- niin, hän on minun paras ystäväni

ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta

pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja

ansaitsen hänelle rahaa."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.

Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti

vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.

"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi,

"mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."

"Sitten meidän kai täytyy sen sijaan lähettää sinut ylähuoneeseen",

isoisä sanoi.

"No niin", lordi Fauntleroy myönsi, "jollei minusta voi tulla

presidenttiä, ja jos ylähuonekin on hyvä työpaikka, ei minulla ole

mitään sitä vastaan. Sekatavarakauppa käy kai ikäväksi ajan pitkään."

Ehkäpä hän harkitsi asiaa mielessään, sillä tämän jälkeen hän istui

hyvin hiljaa, joskus vain katsahti takkavalkeaan.

Kreivi ei puhunut sen enempää. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan

ja piti poikaa silmällä. Koko joukko uusia tuumia liikkui vanhan

aatelismiehen mielessä. Dougal oli oikaissut itsensä ja paneutunut

makaamaan pää isojen käpälien varassa. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin mr Havisham. Hänen

astuessaan sisään oli isossa huoneessa varsin hiljaista. Kreivi oli

yhä nojautuneena taaksepäin tuolissaan. Hän liikahti mr Havishamin

lähestyessä ja kohotti kätensä varoittavasti, ikäänkuin tahtomattaan

ja vaistomaisesti. Dougal nukkui yhä, ja aivan koiran vieressä myös

nukkuen lepäsi pikku lordi Fauntleroy, pää käsien varassa.