Vasta matkalla Cedrik sai tietää, ettei hän tulisi asumaan yhdessä
äitinsä kanssa. Hänen surunsa siitä oli niin valtava, että mr
Havisham huomasi kreivin menetelleen viisaasti salliessaan äidin asua
niin lähellä poikaansa, että heillä olisi usein tilaisuus tavata
toisensa; selvästi saattoi huomata, ettei Cedrik olisi voinut kestää
täydellistä eroa. Mutta äiti hoivasi poikaansa niin hellästi ja
sydämellisesti ja selitti hänelle aikovansa kyllä olla lähellä häntä,
ja hetken kuluttua poika jätti murheensa, koska todellisesta erosta
ei ollut puhetta.
"Minun taloni ei ole kaukana linnasta, Ceddi", hän selitti joka
kerta, kun asia tuli puheeksi, "ainoastaan vähän matkan päässä, ja
sinä voit joka päivä pujahtaa sisään ja silloin sinulla aina on niin
paljon kerrottavaa! Kuinka onnellisia me sitten olemme yhdessä!
Paikka on hyvin kaunis. Isäsi kertoi minulle siitä usein. Hän rakasti
sitä paljon ja sinäkin pidät siitä varmaan kovasti."
"Minä pitäisin siitä enemmän, jos sinäkin olisit siellä", pikku lordi
sanoi syvästi huoaten.
Hän ei saattanut olla ihmettelemättä tätä kummallista järjestelyä,
joka vei hänen lemmikkinsä asumaan toiseen taloon kuin hän. Äiti piti
näet parempana olla kertomatta hänelle asian todellista syytä.
"Mieluummin tahtoisin, ettei sitä kerrottaisi hänelle", hän sanoi mr
Havishamille. "Ei hän sitä oikein ymmärtäisi, olisi vain ihmeissään
ja loukkaantunut. Olen varma siitä, että hänen on paljon helpompi
kiintyä kreiviin, jollei hän tiedä, kuinka katkerasti hän minua
vihaa. Hän ei ole koskaan kokenut kovuutta eikä epäystävällisyyttä,
ja hänelle olisi kova isku jos hän saisi tietää, että joku minua
vihaa. Hän on niin herkkätunteinen ja rakastaa minua sanomattoman
paljon. Siksi on parasta, ettei hän saa tietää sitä ennen kuin joskus
paljon vanhempana, ja se on myös kreiville parasta. Se vieroittaisi
heidät toisistansa, vaikka Ceddi vielä onkin lapsi."
Siten Cedrik sai tietää ainoastaan, että asia riippuu jostakin
salaperäisestä syystä, jota ymmärtääkseen hän ei vielä ollut
tarpeeksi vanha ja että vartuttuaan suuremmaksi hän saisi tietää
sen. Hän oli aivan ymmällä; kuitenkaan hän ei juuri välittänyt itse
syystä. Kun hän oli monesti keskustellut äitinsä kanssa, ja äiti
lohdutti häntä ja kuvaili hänelle asian valoisat puolet, alkoivat
synkät puolet vähitellen hälvetä. Joskus kuitenkin mr Havisham
huomasi pojan istuvan omituisessa aikuisen asennossa ja tuijottavan
merta vakavin kasvoin, ja aika ajoin hänen huuliltaan pääsi huokaus,
joka oli kaikkea muuta kuin lapsellinen.
"Minä en pidä siitä", hän sanoi kerran vakavasti, keskustellessaan
asianajajan kanssa. "Te ette tiedä, kuinka se surettaa minua, mutta
onhan maailmassa niin paljon suruja, ja Mary sanoo, että täytyy
oppia kantamaan surunsa nurkumatta. Samaa on mr Hobbskin sanonut. Ja
lemmikkini tahtoo, että asuisin mielelläni isoisäni kanssa, koska
kaikki hänen omat lapsensa ovat kuolleet, ja se mahtaa olla hyvin
surkeata. Käy niin sääliksi miestä, jolta kaikki lapset ovat kuolleet
-- ja yksi heistä kuoli niin äkkiä."
Asia, joka erityisesti huvitti ihmisiä, kun he tekivät tuttavuutta
pikku lordin kanssa, oli hänen silmiinsä ilmestyvä viisas katse,
kun hän rupesi juttelemaan; tämä sekä samalla hänen pikkuvanhat
huomautuksensa ja viattomat, pyöreät kasvonsa tekivät hänet
vastustamattoman viehättäväksi. Hän oli niin sievä, kukoistava,
kiharapäinen poika, istuessaan palleroiset kädet kiedottuina polvien
ympärille ja vakavasti jutellessaan hän herätti suurta ihastusta.
Vähitellen mr Havishamkin alkoi viihtyä erityisen hyvin hänen
seurassaan.
"Sinun täytyy yrittää pitää kreivistä", hän sanoi.
"Niin", pikku lordi vastasi, "hän on minun sukulaiseni, ja tietysti
täytyy pitää sukulaisistaan. Sitä paitsi hän on ollut niin hyvä
minulle. Jos joku tekee niin paljon hyvää jollekin ja antaa hänelle
mitä ikinä hän vain toivoo, niin tietysti saajan täytyy pitää
hänestä, vaikkei hän olisikaan sukulainen; mutta kun hän sen lisäksi
vielä on sukulainen, niin häntä täytyy rakastaa aivan äärettömästi."
"Luuletko", mr Havisham kysäisi, "että hän pitää sinusta?"
"Luulen", Cedrik sanoi, "kyllä minä luulen, olenhan minä myös hänen
sukulaisensa ja sitä paitsi hänen poikansa pieni poika, ja sitten
-- hänen täytyy pitää minusta, sillä muuten hän ei olisi lähettänyt
teitä noutamaan minua."
"Niin", toinen huomautti, "siinähän se juuri onkin."
"Niin", Cedrik sanoi, "sepä se. Eikö asia ole teidänkin mielestänne
näin? Täytyyhän rakastaa pojanpoikaansa."
Matkustajat, jotka olivat juuri toipuneet meritaudista tulivat
kannelle virkistymään. He saivat heti kuulla pikku lordi Fauntleroyn
romanttisen tarinan, ja jokainen seurasi mielellään pikku poikaa,
joka juoksi pitkin laivaa jutellen merimiesten kanssa tai kulki
äitinsä tai kookkaan vanhan lakimiehen kanssa. Kaikki rakastivat
häntä ja kaikkialla hän sai ystäviä. Hän olikin aina valmis solmimaan
ystävyyssuhteita. Kun miesmatkustajat kävelivät edestakaisin kannella
ja hän sai kulkea heidän seurassansa, hän otti pitkiä, miehekkäitä
askelia ja vastaili iloisesti heidän pilailuunsa. Kun naiset
juttelivat hänen kanssansa, kuului joukosta aina naurua. Leikkiessään
lasten kanssa hän aina keksi kujeita. Merimiesten joukossa hänellä
oli vilpittömiä ystäviä, hän sai kuulla ihmeellisiä kertomuksia
merirosvoista ja haaksirikoista sekä asumattomista saarista. Hän oppi
jatkamaan köysiä ja veistämään leikkilaivoja sekä hämmästyttävän
nopeasti puhumaan merimieskieltä. Välistä hänen puheensa oli aivan
merimiesten tapaista ja kerran hän sai aikaan yleistä naurua
matkustajajoukossa, joka istui kannella huopiin ja päällystakkeihin
kääriytyneenä, sanoessaan äärettömän viattomalla ja suloisella
äänellä:
"Myrsky ja mylväys, että osasikin olla kylmä!"
Hän oli aivan ihmeissään, kun toiset nauroivat. Hän oli kuullut tämän
lauseen eräältä Jerry-nimiseltä merimieheltä, joka kertoi hänelle
juttuja, joissa tämä sanonta usein esiintyi. Sen mukaan mitä Jerry
omista seikkailuistansa kertoi, hän oli tehnyt kaksi tai kolme
tuhatta matkaa ja säännöllisesti joutunut haaksirikkoon ja joka kerta
joutunut saareen, jossa kuhisi ihmissyöjiä. Hänen kauhistuttavista
kertomuksistaan päättäen hänet oli monesti osittain paistettu ja
syöty sekä viisitoista tai kaksikymmentä kertaa skalpeerattu.
"Siksipä hän on kaljupäinen", lordi Fauntleroy selitteli äidillensä.
"Kun päänahka nyljetään muutamia kertoja, niin tukka ei enää kasva.
Jerryn tukka ei ruvennut enää kasvamaan sen kerran jälkeen, jolloin
Parromachaweekinsin kuningas nylki hänen päänahkansa veitsellä, joka
oli tehty Wopslemumpkien päällikön pääkallosta. Hän sanoi, että
se oli surullisin hetki hänen elämässänsä. Kuninkaan teroittaessa
veistään Jerryä pelotti niin kauheasti, että hänen hiuksensa nousivat
pystyyn eivätkä ne enää painuneet alas, vaan kuninkaan täytyi ottaa
päänahka semmoisena kuin se oli, vaikka se näyttikin hiusharjalta. En
ole koskaan kuullut mitään Jerryn elämänkerran tapaista! Kertoisin
siitä niin mielelläni mr Hobbsille."
Joskus kun sää oli hyvin huono ja matkustajien täytyi pysyä kannen
alla salongissa, jotkut Cedrikin vanhemmista ystävistä kehoittivat
häntä kertomaan Jerryn vaiheista, ja hän jutteli heille niistä
vilkkaasti ja innostuneena. Varmaankaan ei Atlantin laivoissa ollut
milloinkaan ollut ketään niin rakastettua matkustajaa kuin pikku
lordi Fauntleroy. Lapsenomaisella ja hyväntahtoisella tavallaan hän
oli aina valmis parhaan taitonsa mukaan pitämään hauskuutta yllä,
ja hänen suloisuutensa johtui nimenomaan siitä, että hän oli aivan
tietämätön omasta merkityksestään.
"Jerryn kertomukset huvittavat heitä kovasti", hän sanoi äidillensä.
"Minusta ne tuntuisivat uskomattomilta, jolleivät ne olisi kohdanneet
Jerryä itseään, mutta kun ne ovat tapahtuneet Jerrylle itselleen
-- niin, kummallisia ne ovat; ehkäpä hän kuitenkin joskus unohtaa
jotakin pois tai erehtyy hiukan, kun hänet on niin monta kertaa
skalpeerattu. Muisti heikkenee kovasti, kun joutuu niin usein
skalpeeratuksi."
Vasta yhdentoista päivän kuluttua siitä kun Cedrik sanoi jäähyväiset
Dick-ystävälleen, hän saapui Liverpooliin, ja kahdennentoista päivän
iltana pysähtyivät vaunut, joissa Cedrik, hänen äitinsä ja mr
Havisham ajoivat asemalta, Court Lodgen portille. Pimeässä he eivät
voineet nähdä paljon talosta. Cedrik näki ainoastaan, että porttia
varjostivat suuret puut, ja ajettuaan vähän matkaa eteenpäin hän näki
avonaisen oven, josta tulvi kirkasta valoa.
Mary oli seurannut heitä jäädäkseen emäntänsä luo, ja hän oli
saapunut taloon aikaisemmin. Hypätessään alas vaunuista Cedrik näki
parin palvelijan seisovan suuressa valoisassa eteisessä ja Maryn
ovensuussa.
Pikku lordi juoksi hänen luoksensa ilosta huutaen.
"Joko sinä olet täällä, Mary?" hän sanoi. "Lemmikkini, Mary on
täällä", ja hän suuteli palvelijan karheata punaista poskea.
"Olen niin iloissani siitä, että te olette täällä", mrs Errol sanoi
hänelle hiljaisella äänellä. "Tekee oikein hyvää nähdä teidät.
Oikein tuntuu kodikkaammalta, kun te olette täällä." Hän ojensi
pienen kätensä, jota Mary puristi rohkaisevasti. Mary tiesi, kuinka
oudolta kaikki tuntui nuoren äidin mielestä, joka oli luopunut omasta
maastaan ja jonka piti luopua omasta lapsestaankin.
Englantilaiset palvelijat katselivat uteliaina sekä poikaa että
hänen äitiänsä. He olivat kuulleet kaikenlaisia huhuja molemmista;
he tiesivät kuinka vihoissaan vanha kreivi oli ollut ja miksi mrs
Errolin piti asua täällä ja pojan linnassa. He tiesivät hyvin, kuinka
suuret rikkaudet pikkupoika kerran saisi periä, ja tunsivat vanhan
äreän isoisän, hänen luuvalonsa ja luonteensa.
"Sillä pikku raukalla ei tule olemaan helppoa", he sanoivat
toisilleen.
Mutta he eivät tienneet, millainen heidän pikku lordinsa olisi, he
eivät tunteneet tulevan Dorincourtin kreivin luonnetta.
Cedrik riisui päällystakkinsa, tottunut kun oli tulemaan toimeen
omin avuin, ja rupesi katselemaan ympärilleen. Hän tarkasteli suurta
eteistä, tauluja, hirvensarvia ja eriskummallisia kapineita, jotka
koristivat eteistä. Hänestä ne näyttivät eriskummallisilta, sillä hän
ei ollut ennen nähnyt sellaista yksityisasunnossa.
"Lemmikkini", hän sanoi, "eikö tämä ole kaunis talo? Hauskaa, että
sinä saat asua täällä. Tämähän on oikein iso talo."
Talo oli iso talo verrattuna heidän vanhaan New Yorkin kotiinsa,
ja se oli kaunis ja hauska. Mary vei heidät toiseen kerrokseen,
valoisaan makuuhuoneeseen, jossa takkavalkea leimusi ja iso
lumivalkoinen persialainen kissa nukkui mukavasti karvalankamatolla
uunin edessä.
"Taloudenhoitaja lähetti sen rouvalle", Mary selitti. "Hän on sitten
vasta ystävällinen ja on tehnyt kaikki, mitä vain voi, että rouvalla
olisi hyvä täällä. Hän käväisi täällä vasta pari minuuttia sitten,
ja hän piti kovasti kapteenista ja murehti kovasti häntä. Hän
sanoi kanssa, että tuo iso kissa tuossa varmastikin tekisi huoneen
jotensakin niin kuin kodikkaammaksi. Hän tunsi kapteeni Errolin
silloin kun kapteeni oli ihan pikkuinen, ja hän oli kuulemma ollut
kovasti kaunis pienenä, ja sitten vähän vanhempanakin kapteeni oli
kuulemma ollut kauhean kiltti kaikille, suurille ja pienille. Niin,
ja sitten minä sanoin hänelle näin, että kapteenin poika on justiinsa
niin kuin isänsä, sellainen poika, ettei sen parempaa ole ikinä nähty
eikä kuultu."
Hetken kuluttua he menivät alas erääseen suureen, kirkkaasti
valaistuun huoneeseen. Huone oli matala ja huonekalut olivat jykevän
kauniit, leikkauksin koristellut, tuolit olivat syviä ja niiden
selkänojat olivat vankkoja ja korkeita, oudon näköiset hyllyt ja
kaapit olivat täynnä erikoisia koristeita. Tulisijan edessä oli iso
tiikerintalja ja sen molemmin puolin nojatuolit. Komea valkoinen
kissa oli mieltynyt lordi Fauntleroyn silittelyihin ja seurannut
häntä alas. Kun poika viskautui matolle, kissa hiipi hänen viereensä
rakentelemaan ystävyyttä. Cedrik oli siitä niin mielissään, että hän
nojasi päänsä kissaan ja silitteli sitä toisten puheita kuuntelematta.
He keskustelivat hiljaisella äänellä. Mrs Errol oli hiukan kalvakka
ja kiihtyneen näköinen.
"Eihän hänen tarvitse lähteä vielä tänään?" hän sanoi. "Saahan hän
jäädä yöksi minun luokseni?"
"Kyllä hän saa jäädä", mr Havisham vastasi yhtä hiljaisella äänellä,
"ei hänen tänään vielä tarvitse lähteä. Minä menen linnaan heti
päivällisen jälkeen ja ilmoitan kreiville tulostanne."
Mrs Errol katsahti Cedrikiin. Poika makasi miellyttävässä,
huolettomassa asennossa mustankeltaisella taljalla. Takkatuli valaisi
hänen sieviä, rusottavia kasvojansa, ja hänen pörröiset kiharansa
valuivat matolle. Kissa kehräsi unisena ja tyytyväisenä, se oli
mielissään, kun ystävällinen pieni käsi hellästi silitteli sen
turkkia.
Mrs Errol hymyili surumielisesti.
"Kreivi ei tiedä, mitä hän minulta ottaa", hän sanoi surullisena.
Sitten hän katsahti asianajajaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle,
että mieluummin olisin vastaanottamatta rahoja."
"Rahojako!" mr Havisham huudahti. "Ette suinkaan tarkoita sitä
eläkettä, jonka hän teille on tarjonnut?"
"Sitä juuri", hän vastasi suoraan. "Mieluummin olisin ilman sitä.
Talo minun täytyy ottaa vastaan ja olen siitä hänelle kiitollinen,
sillä siten voin olla lapseni läheisyydessä. Mutta minulla on
hiukan omaa rahaa -- riittävästi yksinkertaiseen elämään, ja siksi
en tahtoisi ottaa vastaan eläkettä. Koska hän vihaa minua, minusta
tuntuu kuin olisin myynyt Cedrikin hänelle. Minä luovun hänestä vain
koska rakastan häntä niin paljon, että pystyn unohtamaan itseni hänen
tähtensä ja koska hänen isänsä toivoi näin käyvän."
Mr Havisham siveli leukaansa.
"Tämä on hyvin erikoista", hän sanoi. "Kreivi suuttuu hirveästi. Hän
ei voi käsittää sitä."
"Toivon hänen käsittävän tarkemmin mietittyään", mrs Errol sanoi.
"Minä en todellakaan tarvitse rahaa ja miksi ottaisin vastaan
ylellisyyttä mieheltä, joka vihaa minua siinä määrin, että ottaa
minulta pois lapseni -- oman pojanpoikansa?"
Mr Havisham vaipui hetkeksi mietteisiinsä.
"Minä toimitan teidän pyyntönne perille", hän sanoi vihdoin.
Päivällinen oli valmis ja he istuivat syömään. Kissa pääsi tuolille
Cedrikin viereen, ja se kehräsi lakkaamatta aterian ajan.
Kun mr Havisham myöhemmin illalla ilmoittautui linnassa, kreivi otti
hänet heti vastaan. Kreivi istui mukavassa lepotuolissa takkavalkean
ääressä ja hänen jalkansa lepäsivät jakkaralla. Hän loi tuuheitten
kulmakarvojensa alta terävän katseen lakimieheensä, mutta mr Havisham
huomasi, että salainen levottomuus vaivasi häntä, vaikka hän
yrittikin näyttää rauhalliselta.
"No, mr Havisham", hän sanoi. "Te olette palannut matkalta. Mitä
uutisia teillä on?"
"Lordi Fauntleroy on äitinsä kanssa Court Lodgessa", vastasi mr
Havisham. "Matka ei rasittanut heitä paljoa, ja he ovat erinomaisessa
kunnossa."
Kreivi ärähti kärsimättömästi ja liikautti levottomasti kättänsä.
"Hauska kuulla", hän sanoi karkeasti. "Tähän asti siis kaikki on
hyvin. Painakaa puuta, olkaa hyvä. Ottakaa ensin lasi viiniä ja
levähtäkää sitten. Mitä muuta kuuluu?"
"Lordi jäi täksi yöksi äitinsä luo. Huomenna tuon hänet linnaan."
Kreivi nojasi kyynärpäänsä tuolin kädennojaan, nosti kätensä ja
varjosti sillä silmiään.
"No, jatkakaa", hän sanoi. "Niinkuin tiedätte pyysin, ettette
kirjoittaisi minulle mitään itse asiasta, enkä minä siis tiedä
mitään. Millainen poika on? Äidistä minä en välitä, mutta poika,
millainen hän on?"
Mr Havisham maisteli hiukan portviiniä, jota hän oli kaatanut
lasiinsa ja piteli kädessänsä.
"On vaikea arvostella seitsenvuotiaan lapsen luonteen laatua", hän
sanoi varovasti.
Kreivin ennakkoluulot olivat syvälle juurtuneet. Hän katsahti äkkiä
ylös ja huudahti kiivaasti:
"Onko hän tyhmä ja kömpelö nulikka? Se on hänen amerikkalaisen
verensä vaikutusta."
"Minun luullakseni se ei ole häntä vahingoittanut, herra kreivi",
asianajaja vastasi kuivan miettiväiseen tapaansa. "En minä lapsista
paljon ymmärrä, mutta luulen, että hän on melko hieno poika."
Hänen puhetapansa oli aina miettiväinen ja kuivanlainen, mutta tällä
kertaa vielä tavallista suuremmassa määrässä. Hän arveli parhaaksi
antaa kreivin itsensä vetää johtopäätökset ja tavata pojanpoikansa
ilman ennakkotietoja.
"Onko hän terve ja sopusuhtainen?" kreivi kysyi.
"Minusta hän näyttää terveeltä ja reippaalta", asianajaja vastasi.
"Onko hänellä voimakas ruumiinrakenne ja onko hän jonkun
näköinenkin?" kreivi kysyi.
Mr Havishamin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. Hänen mieleensä
johtui kuva, jonka hän oli Court Lodgesta lähtiessään nähnyt --
lapsen kaunis, solakka vartalo, joka rennosti lepäsi tiikerintaljalla
-- vaaleat pörröiset hiukset, jotka valuivat matolle -- ja lapsekkaat
punertavat kasvot.
"Jokseenkin sievä poika, luullakseni, niin kuin pojat voivat
olla", hän sanoi, "mutta enhän minä semmoista osaa arvostella.
Joka tapauksessa tulette huomaamaan, että hän on erilainen kuin
englantilaiset lapset."
"En ole sitä epäillytkään", kreivi murisi kihdin vihlaistessa
jalkaa. "Amerikkalaiset lapsethan ovat kuin lauma häpeämättömiä
kerjäläisnulikoita; sen olen kuullut tarpeeksi usein."
"Hänestä puhuttaessa ei juuri voi olla kysymys häpeämättömyydestä",
mr Havisham sanoi. "Tuskin voin selittää, missä erilaisuus on. Hän on
elänyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa ja ero on ehkä siinä,
että hänessä on sekä lapsellisuutta että varhaista kypsymistä."
"Amerikkalaista hävyttömyyttä!" kreivi vastusti. "Olen kuullut siitä
ennenkin. He sanovat sitä varhaiskypsyydeksi ja luonnollisuudeksi.
Ilkeitä, häpeämättömiä tapoja, siinä kaikki!"
Mr Havisham maisteli portviiniänsä. Harvoin hän oli samaa mieltä kuin
hänen lordiutensa -- eikä koskaan silloin kun armollisen kreivin
jaloa jalkaa vaivasi kihti. Sellaisina hetkinä oli parasta antaa
hänen sanoa viimeinen sana. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Mr
Havisham katkaisi sen ensiksi puhumalla.
"Minulla olisi esitettävänä pyyntö mrs Errolilta", hän huomautti.
"Minä en välitä hänen pyynnöistään!" kreivi murisi. "Mitä vähemmän
hänestä kuulen, sitä parempi."
"Mutta tämä on tärkeätä", asianajaja selitti. "Hän ei halua ottaa
vastaan eläkettä, jonka olette hänelle tarjonnut."
Kreivi säpsähti silminnähtävästi.
"Mitä", hän huusi, "mitä se merkitsee?"
Mr Havisham toisti sanansa.
"Hän sanoo, ettei hän tarvitse sitä, ja koska teidän suhteenne eivät
ole lämpimät --"
"Eivät lämpimät!" kreivi huudahti vimmoissaan. "Kyllä minä tiedän
etteivät ne juuri lämpimät ole! Minä en siedä ajatellakaan häntä!
Rahanhimoinen, kimeä-ääninen amerikkalainen! En tahdo nähdä häntä!"
"Hyvä kreivi", mr Havisham sanoi, "ette juuri voi sanoa häntä
rahanhimoiseksi. Hän ei ole pyytänyt mitään eikä tahdo edes ottaa
vastaan sitä rahaa, jonka te tarjoatte."
"Sen hän tekee vain herättääkseen huomiota", jalo kreivi tarttui
puheeseen. "Hän tahtoo houkutella minut tapaamaan hänet. Hän luulee,
että minä ihailisin hänen luonnettaan. Minä en sitä ihaile! Se on
vain amerikkalaista riippumattomuutta! Minä en salli hänen elää
kerjäläisenä puistoni portilla. Koska hän on pojan äiti, hänen täytyy
tietää arvonsa, ja niin hän tuleekin tekemään. Hänen täytyy ottaa
rahat vastaan, tahtoipa taikka ei!"
"Hän ei tule käyttämään niitä", mr Havisham sanoi.
"Minua ei liikuta käyttääkö hän niitä vai ei!", kreivi pauhasi.
"Ne on lähetettävä hänelle. Hän ei saa kertoa ihmisille, että
hänen täytyy elää kerjäläisen tavoin siksi etten tee mitään hänen
hyväksensä! Hän koettaa ehkä saada pojan minua vastaan! Luulen, että
hän on jo yllyttänyt häntä minua vastaan!"
"Ei", mr Havisham sanoi. "Minulla on esitettävänä vielä toinenkin
pyyntö, joka osoittaa, ettei hän ole sitä tehnyt."
"En halua kuulla siitä!" kreivi ähkyi hengästyneenä tuskasta,
kiihtymyksestä ja kihdistä.
Mutta mr Havisham esitti pyynnön.
"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi
saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte
hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan
varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri
teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja
että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa
teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori
ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan.
Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä
kohtaamistanne."
Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat
silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.
"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa,
ettei äiti ole puhunut mitään?"
"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille
vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä
ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi
häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne.
Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin
tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."
"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.
"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi
Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi
rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette
puhu pilkallisesti hänen äidistään."
"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"
"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham
vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."