Seuraavan viikon kuluessa Cedrikin hyvät odotukset kreivinä-olemisen
eduista yhä lisääntyivät. Hänen oli vaikea käsittää, että oli tuskin
mitään toivetta, jota hän ei voisi saada täytetyksi; eikä tämä
tosiaankaan hänelle koskaan oikein selvinnyt. Mutta keskusteltuaan
mr Havishamin kanssa hän vihdoin käsitti, että hän saattoi toteuttaa
tärkeimmät toiveensa ja hän ryhtyi puuhaan niin lapsellisen
ihastuneena, että se huvitti suuresti mr Havishamia. Lähtöä
edeltäneellä viikolla Cedrik puuhasi yhtä ja toista salaperäistä.
Kauan jälkeenpäin asianajaja muisti sen aamun, jolloin he yhdessä
menivät tapaamaan Dickiä, ja iltapäivän, jolloin he hämmästyttivät
vanhaa sukuperää olevaa omenamummoa pysähtymällä hänen pöytänsä
ääreen ja kertomalla, että hän saa teltan, kaminan, huivin ja
rahasumman, joka hänestä tuntui aivan uskomattomalta.
"Sillä minä lähden Englantiin ja minusta tulee lordi", Cedrik selitti
ystävällisesti. "Minusta olisi ikävä ajatella teidän sääriänne aina
kun sataa. Minun jalkani eivät ole koskaan kipeät, joten en tiedä,
miten kamalalta se tuntuu, mutta minä säälin teitä ja toivoisin
teidän paranevan."
"Hän on kiltti omenamummo", hän sanoi mr Havishamille heidän
poistuessaan ja jättäessään pöydän omistajan hengästyneenä suurta
onneaan siunailemaan. "Kerran kun kaaduin ja satutin polveni,
hän antoi minulle omenan ilmaiseksi", poika sanoi. "Siksi en ole
unohtanut häntä. Tiedättehän, että niitä ihmisiä aina muistaa, jotka
ovat olleet ystävällisiä."
Hänen pieneen luottavaiseen sydämeensä ei koskaan ollut juolahtanut,
että on ihmisiä, jotka voivat unohtaa ystävällisyyden.
Kohtaus Dickin kanssa oli liikuttava. Viime aikoina Dickillä oli
ollut paljon ikävyyksiä Jaken takia ja hän oli kovin allapäin, kun
he tapasivat hänet. Kun Cedrik levollisesti kertoi, että he olivat
tulleet auttamaan häntä ja poistamaan häneltä kaikki vaikeudet, hän
aivan mykistyi hämmästyksestä. Lordi Fauntleroy kertoi suoraan ja
mutkattomasti käyntinsä tarkoituksen. Mr Havisham seisoi vieressä ja
kuunteli, ja Cedrikin suora tapa teki häneen syvän vaikutuksen. Dick
seisoi suu auki ja silmät suurina ja kuunteli niin hartaasti, että
lakki putosi hänen päästänsä, kun hänelle kerrottiin suuri uutinen:
hänen vanhasta ystävästään oli tullut lordi, ja jos ikää riittäisi,
olisi vaara jopa kreivin arvon saamisesta. Dick koppasi lakkinsa ylös
ja sanoi jotakin kummallista. Ainakin mr Havishamin mielestä poika
puhui oudosti, mutta Cedrik oli kuullut moista puhetapaa ennenkin.
"Katos kummaa", hän sanoi, "mitä sä meinaat antaa meille?" Pikku
lordi meni hiukan hämilleen, mutta jatkoi urheasti:
"Aluksi kukaan ei tahtonut uskoa sitä", hän sanoi. "Mr Hobbs luuli,
että olin saanut auringonpistoksen. Aluksi se tuntui minusta
itsestänikin melko pahalta, mutta nyt alan tottua ajatukseen. Tällä
hetkellä kreivinä on isoisä, ja hän haluaa antaa minulle kaiken, mitä
ikinä tahdon. Vaikka hän onkin kreivi, hän on oikein kiltti, ja hän
antoi mr Havishamille paljon rahaa mukaan minua varten, ja nyt olen
tuonut sinulle sen verran, että voimme ostaa Jaken osuuden."
Ja loppujen lopuksi Dick tosiaankin lunasti Jaken osuuden ja pääsi
siis niin muodoin liikkeen omistajaksi, ja hän hankki muhkean
liikekilven ja paremmat vaatteet itselleen sekä uusia harjoja. Hänen
oli yhtä vaikea uskoa tapahtunutta todeksi kuin äskeisen vanhaa
sukuperää olevan omenamummon. Hän asteli tyrmistyneenä edestakaisin
tuijottaen nuorta hyväntekijäänsä ja peläten joka hetki havahtuvansa
onnellisesta unesta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitään,
kunnes Cedrik tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen ystävänsä.
"No niin, näkemiin sitten", hän sanoi, ja vaikka hän koetti puhua
vakavasti, hänen äänensä värähteli ja hänen suuret ruskeat silmänsä
liikkuivat levottomasti. "Toivon, että kauppa käy hyvin. Minusta
on ikävää, että täytyy lähteä ja jättää sinut, mutta ehkäpä palaan
sitten joskus kreivinä. Ja minusta olisi hauska, jos kirjoittaisit
meille, koska kerran olemme ystäviä. Jos kirjoitat, niin tässä on
osoitteeni." Cedrik antoi hänelle paperiliuskan. "Minun nimeni ei
sitten enää ole Cedrik Errol, vaan Lordi Fauntleroy, ja -- ja hyvästi
sitten, Dick."
Myös Dick räpytteli silmiään, ja ne näyttivät myös kostuvan. Hän
oli vain yksinkertainen kengänkiillottaja, eikä hän olisi pystynyt
kuvaamaan tunteitaan, vaikka olisi yrittänytkin. Ehkä juuri siksi
hän ei yrittänyt, vaan räpytteli silmiään ja nieleskeli ikään kuin
kurkussa olisi ollut pala, jota hän ei saanut alas.
"Olis kiva, kun et lähtis", hän sanoi käheällä äänellä. Sitten hän
taas räpytteli silmiään. Sitten hän katsoi mr Havishamiin ja kosketti
lakkiaan. "Kiitos teille, herra, siitä että toitte pojan tänne, ja
kiitos kanssa siitä, mitä te teitte mulle. Tämä poika on, -- on aika
erikoinen kaveri", hän lisäsi. "Mä olen aina tykännyt siitä paljon.
Se on semmonen kiva pikku kaveri ja, -- ja niin erikoinen kaveri."
Kun he olivat kääntyneet pois, Dick seisoi vielä pitkään paikallaan
ja katseli heidän jälkeensä hämmästyneenä. Hänen silmänsä olivat yhä
sumeina ja edelleen hänellä oli pala kurkussa, kun hän katseellaan
seurasi jaloa pikku miestä, joka marssi iloisena kookkaan ja
ryhdikkään seuralaisensa sivulla.
Aina lähtöpäiväänsä saakka pikku lordi oleskeli niin paljon kuin
mahdollista mr Hobbsin puodissa. Mr Hobbs oli käynyt alakuloiseksi,
hänen mielensä oli masennuksissa. Kun hänen nuori ystävänsä riemuiten
toi hänelle lähtölahjaksi kultakellon ja vitjat mr Hobbsin oli vaikea
tajuta asiaa. Hän pani kellon laatikkoineen polvelleen ja niisti
voimakkaasti.
"Siihen on kirjoitettu jotakin", Cedrik sanoi, "rasian sisään.
Määräsin itse, mitä siihen pantaisiin. 'Mr Hobbsille hänen
vanhimmalta ystävältään, lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi,
muista vanhaa ystävääsi.'"
Mr Hobbs niisti jälleen nenäänsä hyvin kuuluvasti. "Minä en unohda
sinua", hän sanoi äänellä, joka oli melkein yhtä itkuinen kuin
Dickinkin, "älä sinäkään unohda minua keskellä Englannin aatelistoa".
"En unohda teitä, vaikka minne joutuisin", lordi vastasi.
"Onnellisimmat hetkeni olen viettänyt teidän seurassanne, ainakin
muutamat onnellisimmista hetkistäni. Toivottavasti tulette joskus
tervehtimään minua. Isoisä olisi varmaan hyvin mielissään. Ehkä
hän kirjoittaa teille ja pyytää teitä tulemaan, kun kerron hänelle
teistä. Ettehän pane pahaksenne, että hän on kreivi? Tarkoitan, että
jos hän kutsuisi teitä, niin ettehän jätä tulematta sen vuoksi, että
hän on kreivi?"
"Kyllä minä tulisin sinua tervehtimään", mr Hobbs vastasi
jalomielisesti.
Sitten he päättivät, että jos mr Hobbs saisi kreiviltä suoranaisen
pyynnön tulla viettämään muutamia kuukausia Dorincourtin linnassa,
hänen pitäisi antaa tasavaltalaisten ennakkoluulojensa väistyä ja
heti panna matkalaukkunsa kuntoon.
Vihdoin valmistelut olivat päättyneet, oli valjennut päivä, jolloin
tavarat vietiin laivaan ja vaunut odottivat oven edessä. Omituinen
yksinäisyyden tunne valtasi pojan. Äiti oli hetkeksi sulkeutunut
omaan huoneeseensa, ja kun hän tuli alas, hänen silmänsä olivat
kosteat ja hänen huulensa vapisivat. Cedrik lähestyi häntä, kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa ja he suutelivat toisiansa. Hän tiesi,
että jokin suretti heitä molempia, vaikkei hän tiennyt mikä se oli.
"Mehän pidimme niin paljon tästä pienestä talosta, lemmikkini, eikö
niin?" hän sanoi. "Ja pidämme siitä aina, vai kuinka?"
"Pidämme varmasti", äiti vastasi hellällä äänellä. "Varmasti
kultaseni."
He astuivat vaunuihin ja Cedrik istui hyvin lähelle äitiä, ja kun
mrs Errol katsahti taaksensa vaunujen ikkunasta, Cedrik käänsi
silmänsä häneen, silitti hänen kättänsä ja piti sitä lujasti käteensä
suljettuna.
Ja hetken kuluttua he olivat laivassa keskellä pahinta kiirettä
ja hälinää. Vaunuja tuli tuoden matkustajia, matkustajat olivat
huolissaan tavaroistaan, jotka eivät vielä olleet saapuneet ja
luultavasti myöhästyisivät; suuria matka-arkkuja ja laatikoita
viskeltiin rattaille ja kuljetettiin ympäriinsä. Merimiehet
kierittelivät köysikääröjä auki juosten edestakaisin, upseerit
jakelivat käskyjä; naisia, miehiä, lapsia ja lastenhoitajia tuli
laivaan -- muutamat nauroivat ja näyttivät iloisilta, toiset olivat
hiljaisia ja surullisia, jotkut itkivät ja pyyhkivät silmiänsä
nenäliinoillaan.
Kaikkialla Cedrik näki sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan,
hän tarkasteli isoja köysikasoja, kokoon käärittyjä purjeita,
korkeita mastoja, jotka näyttivät koskettavan sinertävää
taivaankantta; hän mietti, kuinka hän parhaiten voisi ruveta
keskustelemaan merimiesten kanssa ja kuulla jotakin aiheesta
merirosvot.
Viime hetkessä, nojautuessaan yläkannen kaiteeseen seurataksensa
viimeisiä valmisteluja ja kuunnellakseen merimiesten ja
telakkamiesten huutoja, hän huomasi lähimmässä ihmisjoukossa syntyvän
hämmennystä. Joku yritti kiireesti tunkeutua joukon läpi ja suuntasi
kulkunsa häntä kohden. Se oli poika, jolla oli jotakin punaista
kädessään. Se oli Dick. Hengästyneenä hän tuli Cedrikin luo.
"Tulin katsomaan kun sä lähdet. Liike luistaa mahtavasti! Tän mä
ostin eilen tienaamillani rahoilla. Pidä sitä sitten kun tulet
aavalle. Paperi putos sen päältä kun mä tulin ton joukon läpi. Ne ei
tahtoneet päästää mua. Tää on kaulaliina."
Kaiken tämän hän sanoi yhdessä hengenvedossa. Kello kilahti ja hän
oli poissa ennen kuin Cedrik ehti sanoa sanaakaan.
"Hyvästi!" hän huusi. "Käytä sitä kun joudut aavalle." Ja hän syöksyi
pois.
Parin sekunnin kuluttua Cedrik näki hänen tunkeutuvan alakannella
olevan väkijoukon läpi ja hyppäävän maalle samassa kun laskusilta
nostettiin pois. Hän seisoi laiturilla ja heilutti hattuaan. Cedrik
piti kaulaliinaa kädessään. Se oli loistavan punaista silkkiä, johon
oli kudottu purppuraisia hevosenkenkiä ja hevosenpäitä.
Kaikkialla vallitsi melu ja hälinä. Kansa huusi laiturilta
ystävilleen ja laivasta ihmiset huusivat takaisin.
"Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi, vanha ystävä!" Tuntui siltä kuin jokainen
olisi sanonut: "Älä unohda meitä! Kirjoita saavuttuasi Liverpooliin.
Hyvästi! Hyvästi!"
Pikku lordi Fauntleroy kumartui eteenpäin ja heilutti punaista
liinaansa.
"Hyvästi, Dick!" hän huusi sydämensä pohjasta. "Kiitos! Hyvästi,
Dick!"
Suuri laiva lähti liikkeelle, ja ihmiset huusivat jälleen. Cedrikin
äiti veti harson silmilleen. Rannalla oli kauhea hälinä, mutta Dick
ei nähnyt muuta kuin loistavat lapsenkasvot ja vaaleat hiukset, joita
aurinko kultasi säteillään ja tuuli heilutteli, eikä hän kuullut
muuta kuin sydämeen käyvän lapsenäänen huutavan: "Hyvästi, Dick!" Ja
lordi poistui hitaasti syntymäseudultaan esi-isiensä tuntemattomaan
maahan.