Tuskin koskaan on kenelläkään pojalla ollut enemmän syytä
kummastukseen kuin Cedrikillä seuraavan viikon kuluessa. Se oli
merkillisin ja ihmeellisin viikko, minkä hän siihen asti oli elänyt.
Ensiksikin oli juttu, jonka äiti hänelle kertoi, perin kummallinen.
Se piti kertoa hänelle kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän ymmärsi
sen. Mitähän mr Hobbs ajattelisi siitä? Siinä puhuttiin kreiveistä.
Hänen isänsä isä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, oli kreivi.
Hänen vanhin setänsä olisi myös aikaa myöten tullut kreiviksi, jollei
hän olisi kuollut pudottuaan hevosen selästä. Sen jälkeen hänen
toinen setänsä olisi saanut kreivin arvon, jollei hän olisi äkkiä
joutunut kuumetaudin uhriksi Roomassa. Sitten hänen oma isänsä, jos
hän olisi elänyt, olisi tullut kreiviksi. Mutta koska he kaikki
olivat kuolleet ja Cedrik yksin oli elossa, niin näytti siltä kuin
hänestä isoisän kuoleman jälkeen tulisi kreivi -- ja nyt hän oli
lordi Fauntleroy.
Hän valahti aivan valkoiseksi kuullessaan tämän nyt ensimmäisen
kerran.
"Voi lemmikkini!" hän sanoi, "en minä tahtoisi kreiviksi. Ei kukaan
pojista ole kreivi. Enkö mitenkään pääsisi siitä?"
Mutta se näytti väistämättömältä. Illalla poika ja hänen äitinsä
istuivat avonaisen ikkunan ääressä keskustellen kauan yhdessä.
Cedrik istui penkillä mieliasennossaan, kädet polvilla, somat kasvot
ajatustyöstä punoittaen. Isoisä oli lähettänyt noutamaan häntä
Englantiin, ja äiti arveli että oli pakko lähteä.
"Sen tähden", äiti sanoi katsellen surullisesti ulos ikkunasta, "sen
tähden sinun pitää lähteä, että isä olisi tahtonut niin. Hän rakasti
kotiansa ja sitä paitsi on paljon asioita, joita pieni poika ei voi
käsittää. Minä olisin itsekäs äiti, jos en antaisi sinun lähteä. Kun
vartut vanhemmaksi, niin käsität sen itsekin."
Ceddi pudisti päätään surullisesti. "Minun tulee niin ikävä mr
Hobbsia", hän sanoi. "Ja pelkäänpä, että hänkin kaipaa minua niin
kuin minä häntä. Minun tulee ikävä heitä kaikkia."
Kun mr Havisham -- joka oli kreivi Dorincourtin asianajaja ja
lähetetty noutamaan lordi Fauntleroyta Englantiin -- tuli seuraavana
päivänä heille, niin Cedrik sai kuulla paljon asioita. Mutta häntä ei
juuri lohduttanut tieto, että hänestä suureksi tultuaan tulee rikas
mies, monien linnojen, suurten puistojen, rikkaiden kaivosten ja
laajojen tiluksien omistaja. Hän oli suruissaan ystävänsä, mr Hobbsin
tähden ja lähti syvästi masentuneena hänen luoksensa kauppaan heti
aamiaisen jälkeen.
Cedrik tapasi hänet lukemassa aamulehteä ja lähestyi häntä totisen
näköisenä. Hän tiesi, että mr Hobbs tulisi apealle mielelle
kuullessaan, mitä oli tapahtunut, ja matkalla hän oli miettinyt,
kuinka sen parhaiten kertoisi.
"Hei!" mr Hobbs sanoi. "Huomenta!"
"Huomenta!"
Cedrik ei kiivennyt korkealle tuolilleen niin kuin hänen tapansa oli
ollut, vaan hän istui puulaatikolle kädet ristissä polvien ympärillä
ja oli ääneti hetken aikaa. Vihdoin mr Hobbs katsahti häneen
tutkivasti sanomalehtensä yli.
"Hei!" hän sanoi uudelleen.
Cedrik koetti rohkaista mieltänsä.
"Mr Hobbs", hän sanoi "muistatteko mistä me eilen aamulla juttelimme?"
"Muistaakseni Englannista", mr Hobbs vastasi.
"Niin", Cedrik sanoi. "Mutta juuri kun Mary tuli minua hakemaan?"
Mr Hobbs raapi päätänsä.
"Me keskustelimme kuningatar Viktoriasta ja aatelistosta."
"Niin", Cedrik sanoi epäilevästi, "ja -- ja kreiveistä, muistattekos?"
"Kyllä, kyllä", mr Hobbs vastasi, "me maalasimme heidät mustiksi ja
kirjaviksi. Ja se oli oikein tehty!"
Cedrik punastui tukanrajaa myöten. Eläissään hän ei ollut joutunut
mistään asiasta näin hämilleen. Hiukan hän myös pelkäsi mr Hobbsin
puolesta.
"Te sanoitte", Cedrik jatkoi, "ettette sallisi kenenkään heistä istua
edes laatikollanne".
"Niinpä sanoinkin", mr Hobbs vastasi varmasti, "ja minä ajattelin
niinkuin sanoin. Yrittäköönpä vain joku niin --!"
"Mr Hobbs", Cedrik sanoi, "nyt yksi heistä istuu teidän
laatikollanne!"
Mr Hobbs hyökkäsi ylös tuolistansa.
"Mitä!" hän huudahti.
"Niin", Cedrik sanoi ujosti, "minä olen yksi heistä -- taikka tulen
siksi. En tahdo salata teiltä mitään."
Mr Hobbs näytti levottomalta ja meni tarkastamaan lämpömittaria.
"Kuumuus on kai noussut päähäsi!" hän huudahti ja kääntyi
tarkastamaan nuoren ystävänsä kasvoja. "On kuuma päivä! Kuinka sinä
jaksat? Tunnetko missään kipua? Kauanko sitä on kestänyt?"
Hän tunnusteli suurella kädellään pojan päätä -- ja tuli vielä
enemmän hämilleen.
"Kiitos", Cedrik sanoi, "minä voin hyvin. Ei minun päätäni mikään
vaivaa. Valitettavasti se, minkä olen teille sanonut, mr Hobbs, on
totta. Sen tähden Mary tuli noutamaan minua. Mr Havisham kertoi sen
äidille ja mr Havisham on asianajaja."
Mr Hobbs lysähti tuolilleen ja pyyhki nenäliinalla otsaansa.
"Toinen meistä on saanut auringonpistoksen!" hän huudahti.
"Ei kumpainenkaan", Cedrik sanoi. "Meidän pitää katsoa asiaa
parhaalta puolelta, mr Hobbs. Mr Havisham tuli Englannista asti
kertomaan sen meille. Isoisäni lähetti hänet."
Mr Hobbs loi tuijottavan katseen pojan viattomiin kasvoihin.
"Kuka on sinun isoisäsi?" hän kysyi.
Cedrik pisti kätensä taskuun ja veti varovasti esiin paperinpalasen,
johon hän oli kirjoittanut jotakin pyöreällä säännöttömällä
käsialallaan.
"Minun on niin vaikea muistaa sitä ja siksi kirjoitin sen tähän",
hän sanoi. Ja sitten hän luki hitaasti: "John Arthur Molyneux Errol,
Dorincourtin kreivi. Tämä on hänen nimensä ja hän asuu linnassa --
luullakseni kahdessa tai kolmessakin linnassa. Ja minun isäni oli
hänen nuorin poikansa. Ei minusta olisi tullut kreiviä, jollei isä
olisi kuollut, eikä isästäkään, jolleivät hänen molemmat veljensä
olisi kuolleet. Mutta he kuolivat kaikki eikä elossa ole muita
miespuolisia jälkeläisiä kuin minä, ja minusta tulee kreivi. Ja
isoisä on lähtenyt noutamaan minua Englantiin."
Mr Hobbsin tuli yhä kuumempi. Hän pyyhki otsaansa sekä paljasta
päälakeansa ja hengähti syvään. Vähitellen hän huomasi, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Mutta katsellessaan puulaatikolla istuvaa
poikaa, joka näytti viattomalta ja vakavalta, hän huomasi, ettei tämä
ollut lainkaan muuttunut, vaan oli aivan samanlainen kuin ennenkin.
Hän oli sama herttainen ja rohkea poika, musta takki yllä ja punainen
kaulaliina kaulassa. Mr Hobbs joutui aivan suunniltaan kuunnellessaan
pitkää sukuluetteloa. Häntä hämmensi vielä sekin seikka, että Cedrik
puhui tästä kaikesta aivan luonnollisena ja yksinkertaisena asiana
huomaamatta itse, miten ihmeellistä se oli.
"Mikä sinun nimesi taas olikaan?" mr Hobbs kysyi.
"Se on Cedrik Errol, lordi Fauntleroy", Cedrik vastasi. "Siksi mr
Havisham minua sanoi. Kun tulin huoneeseen, hän sanoi: 'Tämä siis on
pikku lordi Fauntleroy!'"
"Hyvä", mr Hobbs sanoi, "kirppu minua purkoon!"
Tätä huudahdusta hän käytti aina kun oli hyvin hämmästynyt tai
liikuttunut. Tällaisena tyrmistyksen hetkenä hänen oli mahdotonta
löytää mitään muuta sanottavaa.
Cedrikin mielestä se oli hyvin sopiva ja asianmukainen ilmaus.
Hänen kunnioituksensa mr Hobbsia kohtaan oli niin suuri, että hän
hyväksyi kaikki tämän mielenilmaukset ja suorastaan ihaili niitä. Hän
tunsi liian vähän maailmaa voidakseen huomata, ettei mr Hobbs aina
käyttäytynyt kovin hienosti. Tietysti hän huomasi, ettei kauppias
ollut äidin kaltainen, mutta olihan äiti nainen, ja hän tiesi
naisista sen, että he olivat hyvin erilaisia kuin miehet.
Hän katsahti huolestuneena mr Hobbsiin.
"Onko Englanti kaukana täältä?" hän kysyi.
"Se on Atlantin valtameren toisella puolen", mr Hobbs vastasi.
"Se siinä pahinta onkin", Cedrik sanoi. "Minä en ehkä tapaa teitä
pitkään aikaan, ja tällaista mahdollisuutta en mielelläni ajattele, mr
Hobbs."
"Parhaiden ystävien täytyy usein erota", mr Hobbs sanoi.
"Niin", Cedrik sanoi, "me olemme niin kauan olleet ystäviä, vai
kuinka?"
"Aina sinun syntymästäsi saakka", mr Hobbs vastasi. "Sinä olit kuuden
viikon ikäinen, kun sinut ensi kerran tuotiin kadulle."
"Niin", Cedrik huokasi, "silloin en tosiaan ajatellut, että minusta
tulee kreivi".
"Etkö luule", mr Hobbs sanoi, "että voisit välttää sen?"
"Pelkäänpä, ettei se käy päinsä", Cedrik vastasi. "Äiti sanoo, että
isäkin olisi toivonut sitä. Mutta jos minusta tulee kreivi, niin minä
voin ainakin tehdä yhden asian: voin koettaa tulla hyväksi kreiviksi.
En tahdo tulla itsevaltiaaksi. Ja jos vielä kerran uhkaisi sota
Amerikkaa vastaan, niin minä yrittäisin estää sen."
He keskustelivat kauan ja vakavasti. Kun mr Hobbs oli tyyntynyt ensi
hämmennyksestään, hän ei enää ollut niin levoton kuin olisi luullut.
Hän koetti mukautua asiain menoon ja ennen keskustelun loppua hän
kysyi yhtä ja toista. Koska Cedrik osasi vastata ainoastaan harvoihin
kysymyksiin, hän itse koetti vastata niihin ruveten laajasti
esittämään kreivien, markiisien ja lordien asioita ja selittäen niitä
tavalla, joka varmaan olisi hämmästyttänyt mr Havishamia, jos tämä
arvoisa herra olisi ollut kuulemassa.
Mutta muutenkin oli paljon asioita, jotka saivat mr Havishamin
hämmästymään. Hän oli aina elänyt Englannissa eikä ollut tottunut
Amerikan kansaan eikä sen tapoihin. Lähes neljäkymmentä vuotta hän
oli toimensa johdosta ollut tekemisissä kreivi Dorincourtin perheen
kanssa ja hän tunsi kaikki heidän laajat tiluksensa, omaisuutensa
ja mahtavuutensa. Kylmällä, käytännöllisellä tavallaan hän tunsi
mieltymystä poikaa kohtaan, josta kerran oli tuleva kaiken tämän
valtias ja omistaja -- tulevaa Dorincourtin kreiviä kohtaan. Hän
tiesi kuinka vanhan kreivin toiveet vanhempien poikien suhteen olivat
pettäneet ja kuinka hän oli joutunut vihan vimmoihin saadessaan
kuulla kapteeni Cedrikin avioliitosta amerikkalaisen naisen kanssa,
ja hän tiesi vanhuksen yhä edelleen vihaavan pientä kaunista
leskeä, josta puhuessaan hän käytti katkeria ja julmia sanoja.
Itsepintaisesti hän väitti, että tämä oli viekas amerikkalainen
tyttö, joka oli kietonut hänen poikansa pauloihinsa siksi, että
tämä oli kreivin poika. Vanha lakimies oli puoleksi uskonut, että
asianlaita olikin niin. Hän oli joutunut näkemään paljon itsekkäitä
ja voitonhimoisia ihmisiä, eikä hän ajatellut mitään hyvää
amerikkalaisista. Kun hän ajoi kapealle kadulle ja hänen vaununsa
pysähtyivät pienen, matalan talon eteen, se teki häneen ikävän
vaikutuksen. Tuntui hirvittävältä ajatella, että Dorincourtin linnan,
Wyndhamin ja Chorlworthin tuleva omistaja oli syntynyt ja kasvanut
tässä mitättömässä talossa tällaisen kadun varrella, jonka kulmassa
oli jonkinlainen vihanneskauppiaan puoti. Hän mietti, millainen lapsi
mahtoikaan olla ja minkälainen äiti hänellä olisi. Häntä oikein
värisytti ajatus, että hänen täytyy tavata heidät. Hän tavallansa
ylpeili, hienosta perheestä, jonka lakiasioita hän oli niin kauan
hoitanut, ja häntä suututti ajatus, että hänen ehkä täytyy joutua
tekemisiin sivistymättömän, rahanhimoisen naisen kanssa, joka ei
kunnioittanut kuolleen miehensä kotimaata eikä kuuluisaa nimeä. Tämä
nimi oli sekä vanha että maineikas, ja mr Havisham itsekin kunnioitti
sitä suuresti, vaikka hän olikin kylmä käytännöllinen asianajaja.
Kun Mary saattoi hänet pieneen saliin, hän tarkasteli sitä
arvostelevasti. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, mutta näytti
kodikkaalta. Siellä ei ollut halpoja, mauttomia koristeita eikä
arvottomia koreita tauluja; ne harvat seinäkoristeet, joita siellä
oli, olivat aistikkaita, ja huonetta somistamassa oli useita naisen
käden valmistamia sieviä esineitä.
"Eihän tämä näytä niinkään pahalta", hän ajatteli itsekseen,
"ilmeisesti kapteeni on itse suunnitellut sisustuksen". Mutta mrs
Errolin astuessa huoneeseen hän rupesi tuumimaan, että tälläkin
varmaan oli ollut asiassa osansa. Jollei asianajaja olisi ollut
niin vanha, jäykkä herra, hän varmaan olisi hämmästynyt nähdessään
mrs Errolin. Tämä näytti yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, joka
peitti hänen solakan vartalonsa, pikemmin nuorelta tytöltä kuin
seitsenvuotiaan pojan äidiltä. Hänellä oli kauniit surumieliset
kasvot, ja hänen suuret tummat silmänsä ilmaisivat hellyyttä
ja viattomuutta -- surumielinen katse ei ollut poistunut hänen
kasvoiltaan hänen miehensä kuoleman jälkeen. Cedrik oli tottunut
siihen, se katosi ainoastaan silloin kuin Cedrik leikki tai jutteli
hänen kanssaan sanoen jotakin pikkuvanhaa tai toistaen pitkän sanan,
joka oli peräisin sanomalehdistä tai keskusteluista mr Hobbsin
kanssa. Hän käytti mielellään pitkiä sanoja ja oli niin mielissään,
kun äiti nauroi niitä, vaikkei hän käsittänyt, mitä naurettavaa
niissä oli; hänen mielestään ne olivat perin vakavia. -- Kokeneena
asianajajana mr Havisham oli saavuttanut varman ihmisluonteiden
tuntemuksen, ja heti nähdessään Cedrikin äidin hän huomasi vanhan
kreivin suuresti erehtyneen luullessaan tätä alhaiseksi ja
rahanhimoiseksi naiseksi. Mr Havisham ei ollut naimisissa, hän ei
ollut edes milloinkaan rakastanut, mutta hän huomasi heti, että tämä
kaunis, nuori, suloääninen ja surusilmäinen olento oli mennyt syvästä
rakkaudesta naimisiin kapteeni Errolin kanssa toivomatta erityistä
etua siitä, että kapteeni oli kreivin poika. Asianajaja huomasi
tulevansa hyvin toimeen hänen kanssansa ja rupesi aavistamaan,
ettei pikku lordi Fauntleroysta lopulta varmaankaan koituisi häpeää
hienolle suvulle. Kapteeni oli ollut kaunis poika ja nuori äitikin
oli hyvin sievä, ja siksipä ei ollut mahdotonta, että pojastakin
tulisi aikoinaan komea nähtävyys.
Kun hän kertoi mrs Errolille, mitä oli tapahtunut, tämä kävi
kalpeaksi.
"Voi!" hän sanoi, "täytyykö minun luopua pojastani? Me pidämme niin
paljon toisistamme! Hän on ainoa iloni! Eihän minulla ole mitään
muuta. Olen koettanut olla hänelle hyvä äiti." Hänen suloinen äänensä
vapisi ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Te ette tiedä kuinka
rakas hän on minulle!"
Asianajaja rykäisi ja sanoi sitten:
"Minun täytyy tunnustaa teille, että Dorincourtin kreivi ei ole
-- ei ole erikoisen kiintynyt teihin. Hän on vanha mies ja hänen
ennakkoluulonsa ovat sangen jyrkät. Hän on aina erityisesti vihannut
Amerikkaa ja amerikkalaisia ja oli vimmoissansa poikansa avioliiton
johdosta. Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa teille näin
ikäviä asioita, mutta kreivi on lujasti päättänyt, ettei hän tahdo
nähdä teitä. Hän haluaa, että lordi Fauntleroy asuu hänen kanssaan
ja saa kasvatuksensa hänen valvonnassaan. Kreivi asuu Dorincourtin
linnassa ja viettää suurimman osan aikaansa siellä. Häntä vaivaa
luuvalo, eikä hän pidä Lontoosta. Siten lordi Fauntleroy tulisi
pääasiallisesti asumaan Dorincourtissa. Kreivi tarjoaa teille
asuinpaikaksi Court Lodgen, joka sijaitsee kauniilla paikalla
eikä ole kovin kaukana linnasta. Hän tarjoaa teille myös hyvät
tulot. Lordi Fauntleroy saa käydä teitä tervehtimässä, kuitenkin
sillä ehdolla, että te ette tule hänen luoksensa tai astu puiston
sisäpuolelle. Siten teitä ei kokonaan eristetä pojastanne, ja minä
vakuutan teille, hyvä rouva, etteivät ehdot ole niin ankarat kuin ne
olisivat voineet olla. Olen vakuuttunut siitä, että tekin huomaatte,
kuinka suuri etu lordi Fauntleroylle koituu tästä kaikesta sekä
hyvästä kasvatuksesta."
Hän pelkäsi mrs Errolin rupeavan naisten tapaan itkemään. Naisten
itku kiusasi ja suututti häntä.
Mutta mrs Errol ei itkenyt. Hän meni ikkunan luo, käänsi kasvonsa
hetkeksi poispäin, ja mr Havisham huomasi, että hän koetti hillitä
itseänsä. "Kapteeni Errol oli hyvin kiintynyt Dorincourtiin", hän
sanoi vihdoin. "Kapteeni suri aina sitä, että hänet oli erotettu
omaisistansa. Hän oli ylpeä kodistaan ja nimestään. Minä tiedän hänen
toivoneen, että hänen poikansa pääsisi tutustumaan noihin kauniisiin,
vanhoihin paikkoihin ja saisi tulevan asemansa mukaisen kasvatuksen."
Sitten mrs Errol tuli takaisin pöydän luo ja katsoi lempeästi mr
Havishamiin.
"Minun mieheni olisi toivonut sitä", hän sanoi, "ja varmaan se tulee
pienen poikani parhaaksi. Toivon, ettei kreivi ole niin julma, että
hän koettaisi vieroittaa poikaa minusta, ja olen varma siitä, että
vaikka hän yrittäisikin, niin minun pikku poikani on siksi isänsä
luontoinen, ettei se voi häntä vahingoittaa. Hän on uskollinen
ja lämmin luonteeltansa ja helläsydäminen. Hän rakastaisi minua,
vaikka hän ei minua näkisikään, ja niin kauan kuin me saamme tavata
toisemme, minulla ei ole syytä valittaa."
"Ei hän ajattele itseään laisinkaan", asianajaja totesi, "eikä aseta
minkäänlaisia ehtoja omasta puolestaan".
"Hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "minä kunnioitan teitä sen johdosta,
että pidätte niin hellää huolta pojastanne. Aikuiseksi vartuttuaan
hän on oleva teille kiitollinen. Olkaa huoleti, lordi Fauntleroysta
pidetään hyvää huolta ja koetetaan kaikin voimin edistää hänen
onneansa. Dorincourtin kreivi on valvova hänen hyvinvointiansa yhtä
huolellisesti kuin te itse."
"Toivon", vastasi hellä äiti sortuneella äänellä, "että isoisä
rakastaisi Ceddiä. Pojalla on hellä sydän ja hän on aina saanut
osakseen rakkautta ja hellyyttä."
Mr Havisham rykäisi uudelleen. Hänen oli vaikea uskoa, että luuvalon
runtelema, kiukkuinen vanha kreivi voisi rakastaa ketään. Mutta hän
tiesi, että tämä yrittäisi omalla äreällä tavallaan olla ystävällinen
pojalle, josta kerran tulisi hänen seuraajansa. Ja hän tiesi myös,
että jos Ceddi osoittaisi tuottavansa kunniaa hänen nimelleen, isoisä
olisi ylpeä hänestä.
"Olen varma siitä, että lordi Fauntleroy saa hyvät oltavat", hän
vastasi. "Juuri siksi, että poika voisi olla onnellinen, kreivi haluaa
teidätkin läheisyyteen. Näin voitte tavata poikaanne säännöllisesti."
Hienotunteisuudesta hän jätti käyttämättä kreivin omia sanoja, joita
ei tosiaankaan voinut pitää kohteliaina eikä kauniina. Mr Havisham
piti parempana ilmaista jalon herransa tarjoukset hienommin ja
valituimmin sanoin.
Vielä kerran hän hiukan säpsähti, kun mrs Errol pyysi Marya hakemaan
Ceddin ja kun Mary kertoi, missä poika oli.
"Kyllä minä hänet löydän, rouva", Mary sanoi, "sillä hän istuskelee
tähän aikaan mr Hobbsin korkealla tuolilla ja puhuu politiikkaa
siellä suovan, kynttilöiden ja perunoiden keskellä niin näppäränä ja
suloisena että oikein!"
"Mr Hobbs on tuntenut Ceddin aivan pienestä pitäen", mrs Errol
selitti lakimiehelle. "Hän on kiltti Cedrikille, ja he ovat hyviä
ystäviä."
Mr Havishamin epäilykset heräsivät jälleen, kun hän muisti
vaikutelman, jonka hän oli saanut ajaessaan kaupan ohi: tynnyreittäin
perunoita ja omenoita ja kaikenkaltaista sälyä. Englannissa eivät
herrasväen lapset milloinkaan seurustelleet sekatavarakauppiaiden
kanssa, ja siksi tämä ystävyyssuhde tuntui hänestä melko
arveluttavalta. Olisi hyvin harmillista, jos lapsella olisi
huonoja tapoja ja jos hän haluaisi seurustella alhaison kanssa.
Vanhan kreivin katkerimpia nöyryytyksiä oli ollut se, että hänen
molemmat poikansa olivat etsineet alhaista seuraa. Saattaisiko olla
mahdollista, että poika olisi perinyt heidän huonot ominaisuutensa
isän avujen asemesta?
Kun hän keskusteli mrs Errolin kanssa, tämä ajatus liikkui
levottomasti hänen mielessään, kunnes lapsi tuli huoneeseen. Kun ovi
avautui, hän itse asiassa vitkasteli hetken ennen kuin uskalsi katsoa
Cedrikiä. Monet mr Havishamin tuttavat olisivat varmaan suuresti
kummaksuneet hänen mielenliikkeitään, jos olisivat aavistaneet, mitä
hän ajatteli katsellessaan poikaa, joka juoksi äitinsä syliin. Hän
huomasi kiihtyvänsä oudosti. Ensi silmänräpäyksessä hän havaitsi,
että Cedrik oli hienoin ja komein poika, jonka hän oli milloinkaan
nähnyt. Pojan kauneus oli jotain tavatonta. Hänen vartalonsa oli
voimakas ja notkea ja hänen kasvonsa miehekkäät, hän piti päänsä
pystyssä ja esiintyi hyvin ryhdikkäästi. Hämmästyttävällä tavalla
hän muistutti isäänsä: hänellä oli isänsä kullanhohtoiset hiukset ja
äitinsä tummat silmät, mutta niiden ilme ei ollut surullinen eikä
arka. Ne olivat viattomat ja luottavaiset, ja näytti siltä ettei hän
koskaan pelännyt tai epäillyt mitään.
"En tosiaankaan ole ennen nähnyt komeampaa miehenalkua", mr Havisham
ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Vai niin, tässä siis on
pikku lordi Fauntleroy."
Mitä enemmän hän pikku lordi Fauntleroyta katseli, sitä enemmän
tämä herätti hänen ihmettelyänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut
tekemisissä lasten kanssa, vaikka oli nähnyt Englannissa paljon
somia punaposkisia tyttöjä ja poikia, joita heidän hoitajansa ja
kotiopettajansa tarkasti pitivät silmällä. Joskus he olivat ujoja,
joskus taas vallattomia ja rajuja, eivätkä sen tähden miellyttäneet
vanhaa juroa lakimiestä. Varmaankin hänen henkilökohtainen
mielenkiintonsa lordi Fauntleroyta kohtaan sai hänet paremmin
huomaamaan Ceddin kuin muut lapset. Oli miten tahansa, varma on, että
hän tutki poikaa hyvin tarkasti.
Cedrik ei tiennyt olevansa tarkkailun kohteena ja käyttäytyi kuten
aina ennenkin. Ystävällisesti hän puristi mr Havishamin kättä kun
heidät esiteltiin toisilleen ja vastasi kaikkiin tämän kysymyksiin
levollisesti ja ujostelematta aivan kuin olisi jutellut mr Hobbsin
kanssa. Ei hän ollut ujo eikä röyhkeä, ja mr Havisham huomasi
jutellessaan hänen äitinsä kanssa, että poika seurasi keskustelua
kiinnostuneena kuin aikaihminen ikään.
"Hän näyttää olevan hyvin kehittynyt pieni poika", mr Havisham sanoi
äidille.
"Tavallansa kylläkin", äiti vastasi. "Hänen on ollut hyvin helppo
oppia ja hän on elänyt enimmäkseen aikuisten seurassa. Hänellä on
tapana käyttää monitavuisia, pitkiä sanoja ja sanontoja, joita hän
on lukenut kirjoista tai kuullut muiden käyttävän, mutta sen ohessa
myös lapselliset leikit huvittavat häntä. Luullakseni hän on hyvin
kehittynyt, mutta samalla kovin lapsellinen."
Kun mr Havisham tapasi hänet seuraavan kerran, hän huomasi tämän
aivan todeksi. Vaunujensa vieriessä kulman ohi hän näki joukon pieniä
poikia, jotka näyttivät olevan kovin innostuneita jostakin. Kahden
heistä piti juuri ruveta juoksemaan kilpaa, ja se heistä, joka huusi
ja melusi eniten, oli nuori lordi. Hän seisoi toisen pojan vieressä
punaiseen sukkaan verhottu sääri lähtöön taivutettuna.
"Paikoilla!" kuului komento. "Valmiina! Nyt!"
Mr Havisham nojautui ulos vaunun ikkunasta erittäin uteliaana ja
kiinnostuneena. Hän ei tosiaankaan muistanut koskaan ennen nähneensä
moista. Pikkulordin pienet lordilliset punasääret pieksivät
lyhyiden housujen leveitä lahkeita ja riensivät pitkin rataa hänen
syöksyessään eteenpäin kuultuaan komentosanat. Hän tempoi pienillä
käsillään ja kiri pää kenossa ja tukka suorana.
"Eläköön Ced Errol!" pojat huusivat hyppien ja pyörien innostuneina.
"Eläköön Billy Williams! Eläköön Ceddi! Eläköön Billy! Eläköön!
'Köön! Köön!"
"Luulenpa todellakin, että hän voittaa", mr Havisham sanoi. Punaiset
sääret nousivat ja laskivat, pojat huusivat, Billy Williams
ponnisti voimiaan ja hänen kunnioitettavan vankat ruskeat säärensä
seurasivat Ceddin punaisten säärten kintereillä -- kaikki tämä
saattoi mr Havishaminkin intoihinsa. "Tosiaankin en voi mitään sille,
että toivon hänen pääsevän voitolle!" hän sanoi rykäisten hiukan
hämillisesti.
Juuri sillä hetkellä innoissaan riemuitsevat pojat päästivät hurjan
huudon. Tuleva Dorincourtin kreivi oli raivoisalla riuhtaisulla
saavuttanut lyhtypylvään radan päässä ja kosketti sitä tasan kaksi
sekuntia ennen kuin Billy Williams läähättäen pääsi perille.
"Kolme eläköön-huutoa Ceddi Errolille!" pojat huusivat. "Eläköön
Ceddi Errol!"
Mr Havisham veti päänsä pois vaunujen ikkunasta ja nojautui hymyillen
taaksepäin.
"Hyvä, lordi Fauntleroy!" hän sanoi.
Kun vaunut seisahtuivat mrs Errolin talon eteen, tulivat voittaja ja
voitettu sinnepäin hurraavan joukon seuraamina. Cedrik käveli Billy
Williamsin vieressä ja puhui hänelle. Hänen innostuneet kasvonsa
punoittivat, kiharat olivat liimautuneet kuumaan, kosteaan otsaan ja
kädet olivat taskussa.
"Kuulehan", hän sanoi tahtoen ilmeisesti lohduttaa huono-onnista
kilpailijaansa, "luulen että voitin sen tähden, että sääreni ovat
hiukan pitemmät kuin sinun. Siitä kai se johtui, olenhan kolme päivää
vanhempi sinua, ja kyllä sekin tuntuu. Olen kokonaista kolme päivää
vanhempi."
Tämä katsantokanta ilahdutti Billy Williamsia niin paljon, että
hän alkoi taas hymyillä ja hiukan kerskaillakin ikään kuin olisi
voittanut kilpailun eikä hävinnyt. Ceddi Errolilla oli erinomainen
taito saada ihmiset tyytyväisiksi. Jo ensi voitonriemussaankin hän
tuli ajatelleeksi, että tappiolle joutunut kilpailija ei voinut olla
yhtä iloinen kuin hän, ja koetti rohkaista toveriaan selittämällä,
että toisenlaisten olosuhteiden vallitessa tämä olisi saattanut
voittaa.
Sinä aamuna mr Havisham keskusteli pitkään kilpajuoksun voittajan
kanssa. Tämä keskustelu sai hänet monta kertaa hymyilemään ja
sivelemään leukaansa luisevalla kädellään.
Mrs Errol oli lähtenyt pois salista, ja asianajaja jäi yksin Cedrikin
kanssa. Ensiksi mr Havisham pohti, mitä hänellä olisi sanottavaa
pikku miehelle. Hän katsoi parhaaksi muutamin sanoin valmistella
Cedrikin ja isoisän tapaamista sekä auttaa häntä sopeutumaan edessä
olevaan suureen muutokseen. Hän huomasi, ettei Cedrikillä ollut
aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli edessä Englantiin tultuaan,
eikä myöskään millainen hänen kotinsa siellä olisi. Poika ei edes
tiennyt, ettei äiti tulisi asumaan yhdessä hänen kanssaan. He olivat
päättäneet olla puhumatta siitä, kunnes poika olisi ehtinyt tointua
ensimmäisestä hämmästyksestään.
Mr Havisham istui nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä, ja toisella
puolella istui Cedrik vieläkin suuremmassa tuolissa katsellen mr
Havishamia. Hän istui syvällä tuolissa nojaten kiharaista päätään
tuolin pehmeään selustaan, jalat ristissä, kädet taskussa, aivan
mr Hobbsin tapaan. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, hän oli
hyvin tarkasti katsellut mr Havishamia, ja äidin mentyä hän jatkoi
tarkasteluaan yhä kunnioittavan mietteliäänä. Mrs Errolin lähdettyä
seurasi hetken hiljaisuus, ja Cedrik näytti tutkivan mr Havishamia
samaten kuin mr Havisham häntä. Mr Havisham ei tiennyt, mitä
vanhanpuoleisen herran sopisi sanoa pienelle pojalle, joka voitti
kilpajuoksussa, käytti lyhyitä housuja ja punaisia sukkia ja jonka
jalat eivät ulottuneet tuolin reunan yli hänen istuessaan.
Mutta Cedrik päästi hänet pulasta aloittaen heti keskustelun.
"Ajatelkaapas", hän sanoi, "minä en tiedä mikä kreivi on".
"Vai et tiedä?" mr Havisham sanoi.
"En", Ceddi vastasi, "ja minun mielestäni pojan, josta tulee kreivi,
pitäisi tietää se. Eikö niin?"
"Tietysti", mr Havisham vastasi.
"Olisitteko hyvä ja selittäisitte sen minulle", Ceddi pyysi
kunnioittavasti. "Kuka hänet teki kreiviksi?"
"Ensi sijassa kuningas tai kuningatar", mr Havisham sanoi.
"Tavallisesti ne, jotka nimitetään kreiveiksi, ovat tehneet
kuninkaalleen jonkin palveluksen tai suorittaneet urotyön."
"Niin", Cedrik huudahti, "aivan niin kuin presidentti!"
"Vai niin", mr Havisham sanoi, "siksikö teidän presidenttinne
valitaan?"
"Siksi", Ceddi vastasi vilkkaasti. "Kun joku on oikein hyvä ja
tietää paljon asioita, hänet valitaan presidentiksi. Sitten on
soihtukulkueita ja torvisoittoa ja kaikki pitävät puheita. Toivoin,
että minusta tulisi presidentti, mutta en koskaan luullut pääseväni
kreiviksi. Enhän edes ole tiennyt, mikä kreivi on", hän lisäsi
kiireesti, jottei mr Havisham pitäisi häntä epäkohteliaana, kun hän
ei ollut sitä toivonut. "Jos olisin tiennyt heistä, olisin varmaan
toivonut pääseväni kreiviksi."
"Ei se sentään ole aivan samaa kuin olla presidentti", mr Havisham
sanoi.
"Mitä se sitten on?" Cedrik kysyi, "eikö silloin ole soihtukulkueita?"
Mr Havisham pani jalkansa ristiin ja asetti sormenpäänsä tarkasti
vastakkain. Hän arveli, että nyt olisi oikea hetki selityksen
antamiseen.
"Kreivi on hyvin tärkeä henkilö", hän aloitti.
"Niin, niin presidenttikin on", Cedrik puuttui puheeseen.
"Soihtukulkueet ovat viisi mailia pitkät ja raketteja ammutaan ja
torvet soivat! Minä olin kerran mr Hobbsin kanssa katsomassa."
"Kreivi", jatkoi mr Havisham hiukan epävarmasti, "on tavallisesti
hyvin vanhaa sukuperää --"
"Mitä se on?" Cedrik kysyi.
"Vanhaa sukua -- hyvin vanhaa."
"Vai niin", Cedrik sanoi työntäen kätensä syvemmälle taskuihinsa.
"Siis niin kuin omenamummo, joka myy omenoita puiston vieressä.
Hän on hyvin vanhaa sukua. Hän on niin vanha, että ihmettelisitte,
kuinka hän pysyy pystyssä. Hän on luullakseni sata vuotta vanha, ja
kuitenkin hän istuu sateellakin ulkona. Minun on niin sääli häntä
ja toisetkin pojat säälivät häntä. Kerran Billy Williamsilla oli
rahaa melkein dollari, ja minä pyysin häntä joka päivä ostamaan
mummolta viidellä sentillä omenoita, kunnes dollari olisi käytetty
kokonaan siihen. Se olisi kestänyt kaksikymmentä päivää, mutta hän
kyllästyi viikon kuluttua omenoihin. Onneksi eräs herra antoi minulle
viisikymmentä senttiä ja niillä minä sitten ostin häneltä omenoita.
On niin sääli jokaista, joka on niin köyhä ja niin äärettömän vanhaa
sukua. Hän sanoi että hänen sääriänsä särkee, ja särky vain yltyy
sateesta."
Mr Havisham tunsi melkein joutuneensa tappiolle katsoessaan
seurakumppaninsa viattomiin, totisiin kasvoihin. "Pelkään, ettet
oikein ymmärtänyt minua", hän selitti. "Puhuessani vanhasta suvusta
en tarkoittanut vanhuutta. Tarkoitin, että sellaisen suvun nimi on
ollut kauan tunnettu ja että satojen vuosien kuluessa ihmiset, joilla
on ollut se nimi, ovat tulleet kuuluisiksi ja mainituiksi maansa
historiassa."
"Niinkuin George Washington", Ceddi sanoi. "Olen kuullut puhuttavan
hänestä aina syntymästäni saakka, ja hän oli tunnettu jo kauan sitä
ennen. Mr Hobbs sanoo, ettei häntä koskaan unohdeta itsenäisyyden
julistuksen ja heinäkuun neljännen takia. Hän oli näet urhoollinen
mies."
"Dorincourtin ensimmäinen kreivi", mr Havisham sanoi juhlallisesti,
"nimitettiin kreiviksi neljäsataa vuotta sitten".
"Todellako!" Ceddi sanoi. "Siitä on pitkä aika! Oletteko kertonut sen
lemmikilleni? Se kiinnostaisi häntä kovasti. Kertokaa, kun hän tulee
sisään. Hän kuuntelee mielellään merkillisiä asioita. Mitä muuta
tekemistä kreivillä on paitsi että hänet nimitetään?"
"Useat heistä ovat olleet mukana Englannin hallitsemisessa. Toiset
ovat olleet urhoollisia miehiä ja ennen muinoin ottaneet osaa suuriin
taisteluihin."
"Niin minäkin tahtoisin", Cedrik sanoi. "Isä oli sotilas ja hän
oli hyvin urhoollinen -- yhtä urhoollinen kuin Washington. Ehkä
hänestä sen tähden olisikin tullut kreivi, jollei hän olisi kuollut.
Minusta on hauskaa, että kreivit ovat urhoollisia. Urhoollisuudesta
on suuri etu. Ennen minä joskus pelkäsin pimeässä, mutta ajattelin
itsenäisyystaistelua ja Washingtonia -- ja se auttoi."
"On kreiviydestä muutakin etua", mr Havisham sanoi hitaasti ja loi
terävät silmänsä poikaan, katselen häntä tutkivasti. "Muutamat
kreivit omistavat paljon rahaa."
Häntä halutti tietää, tunsiko hänen nuori ystävänsä rahan suurta
valtaa.
"Raha on hyvää olemassa", Cedrik sanoi viattomasti. "Tahtoisin
omistaa paljon rahaa."
"Tahtoisitko?" mr Havisham kysyi, "ja minkä tähden?"
"Niin", Cedrik selitti, "rahalla saa niin paljon aikaan. Ajatelkaapas
omenamummoa. Jos minä olisin rikas, ostaisin hänelle pienen teltan,
jonne hän asettaisi pöytänsä ja pienen kamiinan, ja sitten minä
antaisin jokaisena sateisena aamuna hänelle dollarin, jotta hän
voisi silloin jäädä kotiin. Ja sitten -- niin, minä antaisin hänelle
huivin. Silloin hänen sääriänsä ei särkisi niin pahasti. Hänen
säärensä eivät ole niinkuin meidän, niitä särkee hänen liikkuessaan.
Mahtaa tuntua pahalta, kun sääriä pakottaa. Jos olisin niin
rikas, että voisin tehdä hänelle kaiken tämän, niin varmaan hänen
säärensäkin paranisivat."
"Hm", mr Havisham mutisi, "ja mitä muuta sinä tekisit, jos olisit
rikas?"
"Vaikka mitä! Tietysti ostaisin lemmikilleni kauniita tavaroita,
neulekirjoja, viuhkoja, rannerenkaita ja sormustimia ja
tietosanakirjan ja vaunut, jottei hänen tarvitsisi odottaa
raitiovaunuja. Jos hän pitäisi punaisesta silkkipuvusta, ostaisin
semmoisenkin hänelle, mutta hän pitää eniten mustasta. Ottaisin hänet
mukaani suuriin kauppoihin ja antaisin hänen valita. Ja sitten Dick
--"
"Kuka on Dick?" kysyi mr Havisham.
"Dick on kengänkiilloittaja", vastasi nuori lordi näistä
jännittävistä suunnitelmista innostuen. "Hän on mukavin
kengänkiilloittaja mitä ajatella saattaa. Hän seisoo erään kadun
kulmassa kaupungilla. Olen tuntenut hänet kauan. Kerran kun olin
hyvin pieni ja kävelin ulkona lemmikkini kanssa, hän osti minulle
kauniin, pomppivan pallon. Minä kannoin sitä, mutta äkkiä se pyörähti
keskelle katua, jossa vaunut ja hevoset ajoivat, ja minä tulin niin
surulliseksi, että rupesin itkemään -- olin silloin hyvin pieni.
Minulla oli mekko ylläni, ja Dick kiillotti juuri erään herran
jalkineita ja samassa hän huusi 'hei!' ja juoksi kadulle hevosten
sekaan, sai pallon kiinni, pyyhki sen takkiinsa ja antaessaan sen
minulle sanoi: kaikki on taas hyvin, pikkuinen. Lemmikkini pitää
hänestä hyvin paljon ja minä myös, ja aina kun käymme kaupungilla
juttelemme hänen kanssaan. Hän sanoo 'terve!' ja minä sanon 'terve!'
ja sitten me keskustelemme ja hän kertoo kuinka liike käy. Viime
aikoina se on käynyt huonosti."
"Ja mitä sinä hänelle tahtoisit tehdä", asianajaja kysyi sivellen
leukaansa ja hymyillen merkillisesti.
"Niin", lordi Fauntleroy sanoi liikemiesmäisellä äänellä, vetäytyen
syvemmälle tuoliinsa, "minä lunastaisin Jaken osuuden".
"Kuka on Jake?" mr Havisham kysyi.
"Hän on Dickin kumppani ja hän on huonoin liikekumppani, mikä pojalla
voi olla, Dick sanoo. Hän ei saa aikaan luottamusta liikkeeseen eikä
ole rehellinen. Hän tekee vääryyttä ja se suututtaa Dickiä. Kuka
tahansa voisi suuttua, jos koko päivän ahkerasti ja rehellisesti
kiilloittaisi jalkineita, mutta kumppani ei olisi rehellinen. Ihmiset
pitävät Dickistä, mutta Jakesta he eivät pidä, ja sen vuoksi he
useinkaan eivät tule uudestaan. Jos siis olisin rikas, lunastaisin
Jaken osuuden ja antaisin Dickille komean kilven -- hän sanoo, että
komea kilpi näkyisi kauaksi. Minä antaisin hänelle uudet vaatteet
ja uusia harjoja, jotta hän näyttäisi hienolta. Dick arvelee, että
siisteys vaikuttaa paljon."
Pikku lordi kertoi luottavasti ja viattomasti kertomuksensa ja
toisti uskollisesti ystävänsä Dickin omat sanat. Hän ei näyttänyt
lainkaan epäilevän, että hänen vanha keskustelutoverinsa oli tästä
yhtä kiinnostunut kuin hän itse. Ja todellakin mr Havisham alkoi
yhä enemmän lämmetä, mutta ei häntä sentään Dick eikä omenamummo
huvittanut niin paljon kuin pieni helläsydäminen lordi itse, jonka
kultakiharaisessa päässä liikkui niin paljon hyväntahtoisia aikeita
hänen ystäviensä parhaaksi ja joka samalla kokonaan unohti itsensä.
"Etkö haluaisi itsellesi mitään, jos olisit rikas?" mr Havisham kysyi.
"Yhtä ja toista", lordi Fauntleroy vastasi reippaasti. "Mutta
ensiksi antaisin Marylle vähän rahaa Bridgetiä varten -- se on hänen
sisarensa, jolla on kaksitoista lasta ja jonka mies on työtön. Hän
tulee joskus meille ja itkee, ja silloin lemmikkini pistää jotakin
hänen kouraansa ja sitten hän uudelleen rupeaa itkemään sanoen:
'Jumala teitä siunatkoon, hyvä kaunis rouva!' ja luullakseni mr Hobbs
mielellään haluaisi kultakellon ja vitjat muistoksi minulta sekä
merenvahapiipun. Ja sitten minä mielelläni perustaisin komppanian."
"Komppanianko!" mr Havisham huudahti.
"Niin, samanlaisen kuin tasavallan kaarti on", Cedrik selitti
innokkaasti. "Minä hankkisin tulisoihtuja ja univormuja kaikille
pojille ja itselleni myöskin. Ja me marssisimme ja laulaisimme. Sitä
minä omasta puolestani haluaisin, jos olisin rikas."
Ovi avautui ja mrs Errol astui sisään.
"Olen pahoillani, että minun on täytynyt jättää teidät yksiksenne
niin pitkäksi aikaa", hän sanoi mr Havishamille, "mutta eräs köyhä,
puutteenalainen vaimo kävi täällä".
"Tämä nuori herra", mr Havisham sanoi, "on kertonut minulle
ystävistänsä ja mitä hän heidän hyväksensä tekisi, jos olisi rikas".
"Bridget on myös hänen ystävänsä", mrs Errol sanoi, "ja juuri
Bridgetin kanssa minä juttelin keittiössä. Hän on hyvin suurissa
vaikeuksissa juuri nyt, sillä hänen miehensä sairastaa reumaattista
kuumetta."
Cedrik liukui alas suurelta tuoliltansa. "Minä menen katsomaan
häntä", hän sanoi, "ja kysyn kuinka hänen miehensä jaksaa. Hän on
erittäin reipas mies, kun hän on terve. Minä olen hänelle hyvin
kiitollinen, sillä kerran hän veisti minulle puumiekan. Hän on oikein
taitava mies."
Cedrik juoksi ulos huoneesta, ja mr Havisham nousi tuoliltansa.
Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessään. Hetken
epäröityään hän sanoi, katsahtaen mrs Erroliin:
"Ennen lähtöäni Dorincourtista keskustelin kreivin kanssa, jolloin
hän antoi minulle muutamia neuvoja. Hän tahtoo, että hänen
pojanpoikansa iloiten ajattelisi elämäänsä Englannissa ja myös
isoisänsä kohtaamista. Hän käski minun sanoa lordille, että tämä
muutos hänen elämässään tuottaa hänelle sekä rahaa että lapsille
sopivia huveja. Jos hänellä on toiveita, minun tulee ne täyttää ja
sanoa, että hänen isoisänsä on antanut hänelle sen, mitä hän on
toivonut. Olen aivan varma siitä, ettei kreivi osannut odottaa mitään
tällaista; mutta jos lordi Fauntleroyta huvittaa auttaa tätä köyhää
vaimoa, niin luulen, että kreivi olisi pahoillaan, jollei lordin
sallittaisi sitä tehdä."
Näin puhuessaan hän jo toisen kerran esitti kreivin sanoja jonkin
verran poikkeavassa muodossa. Kreivi oli näet sanonut:
"Antakaa pojan ymmärtää, että voin antaa hänelle kaiken mitä hän
haluaa. Selittäkää hänelle mitä Dorincourtin kreivin pojanpoikana
oleminen merkitsee. Ostakaa hänelle kaikki mikä häntä miellyttää,
antakaa hänelle rahaa taskut täyteen ja sanokaa, että hänen isoisänsä
on sen niihin pannut."
Näiden määräysten vaikuttimet olivat kaikkea muuta kuin hyvät,
ja jos siten olisi tehty jollekin vähemmän sydämelliselle ja
helläluonteiselle lapselle kuin pikku lordi Fauntleroylle, olisi
saatu paljon pahaa aikaan. Cedrikin äiti oli liian hyvä voidakseen
epäillä mitään pahaa. Hän ajatteli, että tämä yksinäinen, onneton
vanha mies, jonka lapset olivat kuolleet, tahtoi osoittaa
ystävällisyyttä hänen pienelle pojallensa ja saavuttaa tämän
rakkauden ja luottamuksen. Hän oli hyvin mielissään siitä, että Ceddi
voi nyt auttaa Bridgetiä. Hän tuli iloiseksi ajatuksesta, että tämä
suuri onni, joka kohtasi hänen poikaansa, teki hänelle mahdolliseksi
auttaa niitä, jotka olivat avun tarpeessa. Lämmin puna somisti hänen
nuorekkaita kasvojansa.
"Kuinka ystävällinen kreivi on", hän sanoi, "ja kuinka Cedrik
riemastuukaan! Hän on aina pitänyt Bridgetistä ja Mikaelista. He
ovat todella avun tarpeessa. Usein olen toivonut, että voisin heitä
enemmän auttaa. Kun Mikael on terve, hän on hyvä työntekijä, mutta
hän on ollut kauan aikaa sairaana ja tarvitsee kalliita lääkkeitä,
lämpimiä vaatteita ja ravitsevaa ruokaa. He eivät tuhlaa sitä, mitä
heille annetaan."
Mr Havisham pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja veti esille suuren
lompakon. Hänen ankarilla kasvoillaan oli erikoinen ilme. Oikeastaan
hän ajatteli ihmetellen, mitä Dorincourtin kreivi sanoisi, jos hän
kuulisi, mikä oli hänen pojanpoikansa ensimmäinen täytetty toive. Hän
tuumiskeli, mitä äreä ja itsekäs vanha kreivi siitä ajattelisi.
"Kaipa tiedätte", hän sanoi, "että Dorincourtin kreivi on hyvin rikas
mies. Hänellä on varaa tyydyttää jokainen oikku. Luullakseni häntä
miellyttäisi tieto, että lordi Fauntleroyn jokainen pieninkin toive
on tullut täytetyksi. Tahdotteko kutsua pojan tänne ja sallia minun
antaa hänelle viisi puntaa näitä ihmisiä varten."
"Sehän olisi viisikolmatta dollaria!" mrs Errol huudahti. "Heidän
mielestään se on jo kokonainen omaisuus. Tuskin saatan uskoa sitä
todeksi."
"Totta se kuitenkin on", mr Havisham sanoi kuivasti hymyillen.
"Teidän poikanne elämässä on tapahtunut suuri muutos, hänen käsissään
tulee olemaan paljon valtaa."
"Mutta hän on vielä niin pieni", äiti huudahti, "niin kovin pieni.
Kuinka minä voin opettaa häntä käyttämään valtaansa oikein? Se
pelottaa minua hiukan. Rakas pikku Ceddini!"
Mr Havisham rykäisi. Hänen vanha kovettunut sydämensä lämpeni mrs
Errolin tummien silmien arasta katseesta.
"Luulisinpa, hyvä rouva", hän sanoi, "että päätellen tämänaamuisesta
keskustelusta tuleva Dorincourtin kreivi tulee ajattelemaan
lähimmäisiänsä yhtä paljon kuin omaa itseänsä. Nyt hän on vain lapsi,
mutta luulen, että voimme luottaa häneen."
Mrs Errol meni hakemaan Cedrikiä ja toi hänet mukanaan saliin. Mr
Havisham kuuli pojan puhuvan ennen kuin hän astui sisään:
"Se on tarttuvaa reumatismia, kaikkein pahinta lajia. Hän ajattelee
maksamatonta vuokraa, ja Bridget sanoo kuumeen pahenevan siitä. Ja
Pat saisi paikan eräässä myymälässä, jos hänellä vain olisi kunnon
vaatteet."
Poika näytti kovin huolestuneelta astuessaan sisään. Hän oli hyvin
suruissaan Bridgetin puolesta.
"Lemmikkini sanoi, että teillä on asiaa minulle", hän sanoi mr
Havishamille. "Minä puhuin Bridgetin kanssa."
Mr Havisham loi hetkeksi silmänsä häneen. Poika oli hiukan hämillään
ja kahden vaiheilla. Kyllä äiti oli oikeassa sanoessaan, että hän oli
hyvin pieni poika.
"Dorincourtin kreivi --", hän aloitti, ja katsoi tahtomattansa mrs
Erroliin.
Pikku lordi Fauntleroyn äiti kumartui pojan puoleen ja kietoi hänet
hellästi käsivarsiinsa.
"Ceddi", hän sanoi, "kreivi on sinun isoisäsi, oman isäsi isä. Hän on
hyvä sinulle, rakastaa sinua ja tahtoisi, että sinäkin rakastaisit
häntä, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet. Hän tahtoo, että
olisit onnellinen ja tekisit muita onnellisiksi. Hän on hyvin rikas
ja tahtoo antaa sinulle, mitä ikinä vain tahdot. Sen hän sanoi mr
Havishamille ja antoi hänen mukaansa paljon rahaa sinua varten. Nyt
sinä voit antaa Bridgetillekin niin paljon, että hän voi maksaa
vuokran ja ostaa Mikaelille kaiken, mitä hän tarvitsee. Eikö se ole
hauskaa, Ceddi? Eikö hän ole hyvä?" Ja äiti suuteli lapsen pyöreitä
poskia, jotka peittyivät äkillisen hämmästyksen ja ihastuksen punalla.
Ceddi käänsi katseensa äidistä mr Havishamiin.
"Saanko ne nyt?" hän huudahti. "Saanko heti antaa rahat Bridgetille?
Hän on juuri lähdössä."
Mr Havisham ojensi hänelle rahat. Niitä oli sievä nippu, puhtaita
uusia setelejä.
Ceddi kiiti ulos huoneesta.
"Bridget!" he kuulivat hänen huutavan, kun hän syöksyi keittiöön.
"Bridget, odota hiukan! Tässä olisi vähän rahaa. Sinä saat ne, jotta
voit maksaa vuokran. Isoisä antoi ne minulle. Ne ovat sinua ja
Mikaelia varten!"
"Oi Ceddi-herra!" huusi Bridget pelästyneellä äänellä. "Tässähän on
viisikolmatta dollaria. Missä rouva on?"
"Luullakseni minun täytyy mennä ulos selittämään hänelle", mrs Errol
sanoi.
Niin hänkin lähti huoneesta, ja mr Havisham jäi hetkeksi yksin. Hän
astui ikkunan luo ja katseli mietteisiinsä vaipuneena kadulle. Hän
ajatteli Dorincourtin vanhaa kreiviä, joka istui kivistävin jäsenin
yksinäisenä linnassa suuressa, loisteliaassa ja kalseassa kirjastossa
loiston ja komeuden keskellä, mutta hylättynä: oikeastaan häntä
ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse. Hän oli ollut itsekäs ja
omahyväinen, töykeä ja kiivas; korkean kreivillisyyden vaaliminen
ja sen suomien nautintojen käyttäminen oli vienyt hänen aikansa
niin tyystin, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa ajatella muita
ihmisiä. Hän oli mielestään ollut oikeutettu käyttämään kaiken
nimestään ja arvostaan saamansa mahdin ja rikkauden vain oman itsensä
viihdyttämiseksi, ja nyt kun vanhuus oli tullut, kaikki kiihko ja
omahyväisyys oli tehnyt hänet äreäksi ja maailmaan kyllästyneeksi,
mutta myös maailma oli kyllästynyt häneen. Kaikista rikkauksistaan
huolimatta Dorincourtin kreivi oli varmasti aatelisista inhotuin
ja -- yksinäisin. Jos hän vain olisi halunnut, hän olisi voinut
pitää loistavia juhlia. Hän olisi voinut tarjota päivällisiä ja
järjestää upeita metsästysretkiä, mutta hän tiesi, että vaikka
ihmiset noudattaisivat hänen kutsuaan, he kuitenkin salaa pelkäisivät
vanhuksen tuimia ilmeitä ja hänen ivallisia ja purevia puheitaan.
Hänellä oli terävä kieli ja katkeroitunut luonne ja hän huvitteli
pilkkaamalla ihmisiä ja saattamalla heidät vaivautuneiksi, ja siihen
hän kykeni, koska muut olivat herkkätuntoisia, ylpeitä tai arkoja.
Mr Havisham tunsi perin pohjin hänen kovat, taipumattomat tapansa ja
ajatteli häntä katsoessaan ikkunasta hiljaiselle, kapealle kadulle.
Jyrkkänä vastakohtana hänen mieleensä palautui herttaisen, komean
pojan kuva, joka istui suuressa tuolissa jutellen lapsellisella,
viattomalla tavallaan ystävistään, Dickistä ja omenamummosta. Ja hän
ajatteli niitä suunnattomia rikkauksia, kauniita mahtavia tiluksia,
valtaa ja voimaa sekä hyvään että pahaan, jotka aikojen kuluessa
joutuvat lordi Fauntleroyn palleroisiin käsiin, jotka hän niin
mielellään pisti syvälle taskuihinsa.
"Ero tulee olemaan hyvinkin suuri", hän ajatteli itseksensä,
"hyvinkin suuri".
Cedrik tuli hetken kuluttua äitinsä kanssa takaisin. Hän oli valtavan
innostunut. Hän istui pikku tuolillensa äitinsä ja asianajajan väliin
ja hakeutui tavalliseen asentoonsa kädet polvien ympärillä. Hän
loisti ilosta ajatellessaan Bridgetin riemua ja helpotusta.
"Hän itki!" Cedrik sanoi. "Hän itki ilosta. En ole ennen nähnyt
kenenkään itkevän ilosta. Isoisä on varmasti kauhean hyvä mies.
En arvannut, että hän on niin hyvä. Taitaa olla paljon -- paljon
hauskempaa kuin luulinkaan olla kreivi. Olen melkein iloinen -- niin,
oikein iloinen, että minustakin tulee kreivi."