Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle
milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen,
sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan
vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta
kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät
viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri
huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi
parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik
oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo
haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen
verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä
surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet
hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja
häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"
Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi
kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka
oli saada hänet itkemään.
"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"
Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa
äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa
hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki
katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan
tahtonut päästää häntä irti.
"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä
olla, mutta meillä -- meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin
toisemme."
Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen
kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut
puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin
käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi
olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään
ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja
tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut
paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin
mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän
tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt
vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo,
aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa.
Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan
vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä
kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen
kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta,
viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa.
Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät
naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan.
Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa.
Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja
hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä
oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki
määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja
oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava
poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut
suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin
rikkaan perheen jäsen.
Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat
veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen
vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen
äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen
ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden.
Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät
olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he
kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty,
ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he
tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia
ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä
monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät
tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä
näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman
miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana,
että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen
omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja
kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä,
jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä
ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan
voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä
sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa
Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti
todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa,
kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä
aiheuttivat hänelle paljon huolta.
Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan
poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata
kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka
kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta
erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä
naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi.
Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan
joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan.
Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että
herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan
hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja
kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta
sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta
perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha
odottaa isältään enää mitään apua.
Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja
kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja
oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi,
ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli
aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut
kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä
häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien
vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä
jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä
välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi
kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli
pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni
poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä
ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan
rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin
suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin
suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka
poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut
vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve
eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja
miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi
hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset
tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen
päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi
kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien
varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen
jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi
kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli
oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos
joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi
vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi
jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen
kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin
ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja
miellyttävämmäksi.
Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona
hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään
pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään
ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua
hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet
vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään
he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat
olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä
iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta
ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta
sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä
jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi
käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät
ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli
aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa
hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä
sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja
niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli
kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin
rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina
suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan
häntä hellästi.
Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun,
hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin
koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni
lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin
polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten
hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa
tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän
ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki
sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse
aavistikaan.
-- "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle
apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua
omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen
niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee
minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja
todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."
Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä
kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta
kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo
pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin
istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen -- väliin satuja,
väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus
sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti
nauravan pojan hauskoja puheita.
"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla
nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun
oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja
seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa
olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä
vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani
ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?'
'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen,
joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan
perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi
yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."
Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän
oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen
hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana.
Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä
tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka
kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä
varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään
kunnossa pojan vaatteita.
"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa
tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot,
naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta
samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää
aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän
näyttää pieneltä lordilta."
Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt,
mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka
ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik
ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja
mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan --
luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia -- ja olihan hänellä
hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista
ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He
olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan
ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä".
Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa --
esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta
päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut
englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian
esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta
ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa
tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta.
Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen
poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen.
Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä
hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin
mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin
asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik
sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle
myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran
eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja
jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi
joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan
soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä
kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään
kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.
Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella
vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen
elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut
mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli
ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu
oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt
lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista
lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.
"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan
kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle,
lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja
varokoot he silloin itseänsä!"
Cedrik oli tapansa mukaan kiivennyt korkealle tuolilleen, ja
työntänyt hatun niskaansa ja pistänyt kädet taskuunsa kuunnellen
hartaasti mr Hobbsia.
"Oletteko te koskaan tuntenut kreivejä tai markiiseja, mr Hobbs?" hän
kysyi.
"En", mr Hobbs vastasi halveksivasti, "en luullakseni. Tahtoisinpa
vain nähdä yhden täällä luonani! Kyllä minä hänelle näyttäisin! En
sallisi hänen istua edes kakkulaatikolleni!"
Tätä sanoessaan hän ylpeästi katsahti ympärilleen ja rypisti otsaansa.
"Ehkeivät he tahtoisi olla kreivejä, jos he tietäisivät jostakin
paremmasta", Cedrik sanoi tuntien sääliä heidän onnettoman asemansa
johdosta.
"Vai eivät tahtoisi!" mr Hobbs sanoi. "Sehän on heidän kunniansa!
Veressä se heillä on. Kehnoa joukkoa!"
Heidän parhaillaan jutellessaan Mary astui sisään. Cedrik luuli,
että hän ehkä oli tullut ostamaan sokeria, mutta näin ei ollutkaan.
Hän näytti kalpealta, niinkuin hän olisi ollut jostakin syystä
liikuttunut.
"Tule kotiin, kultaseni", hän sanoi, "rouva tarvitsee sinua".
Cedrik liukui alas tuoliltaan.
"Tahtooko hän minut mukaansa kävelemään, Mary?" hän kysyi. "Näkemiin,
mr Hobbs!"
Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin
kummallisesti ja pudisti päätänsä.
"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"
"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".
"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika
tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän
tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa
salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen
parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja
kampasi pojan kiharat.
"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä
aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin -- kova onni!"
Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti
kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi
Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu,
hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas
vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana
vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.
"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä
ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"
Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä.
Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.
Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.
"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordi
Fauntleroy".