1.
Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä
ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä.
Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot
oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot
kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju
ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju.
Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti
koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti
papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään.
Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.
Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi
soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi.
Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa,
sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa...
Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin.
Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin.
Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku
oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku.
Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti
ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti.
Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli...
Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli
ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin
ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin.
Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2.
Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle
kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle,
me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton
kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon,
me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden,
me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden
pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä,
me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä,
me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä,
joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä.
— Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus
taukosi vähän.
»Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän
että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen,
tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen
on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran,
ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran.
Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä
ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä.
Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan
_on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan.
Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden?
Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden_...»
3.
Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski.
Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski,
ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras.
Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras,
joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi:
»Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.»
Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla,
ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen
lailla...
Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä
ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.