Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan
pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan
ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki
ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki:
oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta
— vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta,
joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo,
kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo...
Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan,
vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan...
Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa.
Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa
tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä
pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä?
Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta.
Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta:
oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt,
kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.