Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin
ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin,
meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä:
näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä,
se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista...
Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista:
pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa
se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa
röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy,
hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy.
Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä.
Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä:
kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen
ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen...
Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...