Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti,
miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti.
Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita,
hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita.
Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi.
Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi
ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli.
Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli.
Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien,
hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien.
Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan
ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan.
Poissa on kulta...
Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta.
Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta...
Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti.
Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti.
Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.
Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys
ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki:
oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki.
Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi
ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi.
Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta.
Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta,
pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...