Oli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei
enää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen
syytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.
Minne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko
Castigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä;
hänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää
muualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra
Virdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas
väittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen,
joka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi
hän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä
tapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa
ruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen
kuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi
johtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle
lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut
suuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis
pelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä
kestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat,
etteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan
surren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä,
eivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja
vieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos
joku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:
— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!
Gantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan _tapauksesta_ hän
oitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi
Gantinelta:
— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.
— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?
— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.
Mutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi
tietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra
Virdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat
ivailla häntä. Joku sanoi:
— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.
Silloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei
tahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.
— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa
isäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori
Virdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen
kauppiaan kanssa.
— Mutta miksi hän ei palaa?
— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät
ihmiset!
Ja Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän
riensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet,
mutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän
itki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.
* * * * *
Pappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa
tallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella
lukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli
ajatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat
höyhenet.
"Tori", talon edessä aukeava kolmikulmainen kivikko, oli autio kuin
syrjäinen vuorikaltaan lieve. Taustassa häämöitti etäinen maisema:
vaaleansinervä vuorenhuippu, joka kuvastui iltaruskon punaamaa
taivaanrantaa vasten. Torin ja hiljaisten, tuhkanharmaiden talojen yli
kaareutuva taivas menetti vähitellen värinsä näyttäen ennen pitkää
haalistuneelta sinervältä samettikankaalta. Tieltä leyhkäili raikas
tuulahdus, mutta pappi näytti olevan tukehtumaisillaan kuumuuteen, ja
kun ei hänen kuuluisa sini- ja punaruutuinen nenäliinansa sattunut
olemaan käsillä, hän huitoi kädellään karkoittaakseen kuvitellun
hyttysparven.
Mitä tehdä, mitä tehdä? Annesa oli jo kaksi päivää piileskellyt hänen
asunnossaan. Kun pappi pari iltaa aikaisemmin oli palannut Decherchien
luota, oli Annesa, joka lymyten "torin" muurin takana oli odottanut
häntä, äkkiä ilmestynyt hänen eteensä.
— Herra pastori!
— _Pyhät enkelit!_ Sinäkö se olet?
— Minä. Minun täytyy puhua kanssanne.
— No, tule sitten.
Talossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla
keittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa
seurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat
käytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan
parvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan
siritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun.
Annesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti
sisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta
silmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle
arkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti
alas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan
kiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.
— No?
— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin _siitä_ ohi
ja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.
— Mistä _siitä?_
— _Siitä_, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan
ikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne
hän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin
teidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?
— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.
Pappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo
nainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.
Miten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.
Täytyi toimia. Mutta miten?
— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta
vieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole
sinulle soveliasta.
— Niin, aionkin lähteä pois täältä.
— Mutta minne? Minne?
— Neuvokaa te minne.
— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin
pannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat
oikealle tolalle.
— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas
kirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte
minuakin.
— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.
Mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: "Veljeni ei koskaan ajattele
itseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat
häntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan
hän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja
rappiolle joutuneiden isä".
— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.
— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon.
Mutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan
kiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna?
Tahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua
sisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän
kunniallisesti.
— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.
— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä
rukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te,
kirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.
— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.
Sinun itsesi se on tehtävä.
— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.
Ovelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät
selällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja
jäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo
värähti hänen sydämessään.
— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.
— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.
Annesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu
olisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi
sulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun,
jottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi
voinut puhutella häntä.
Silti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein
rukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa
syntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.
— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.
— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon
verta, paljon verta...
Pojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla
oli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: "Tahdon hoitaa sairaita,
painaa kuolevien silmät umpeen"...
Annesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.
Hän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan
Annesaa.
— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?
— _Pyhät enkelit!_ Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan
tuossa tuokiossa.
— Jos täti Paula tapaa minut täällä?
Pappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki
ulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut
paikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki
huoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui,
kuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken
menettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.
— Kuka estäisi minua pakenemasta _sinne?_ Jospa jo olisin poikennut
sinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori
Virdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?
Kaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi
polttaa. Oli aika palata _kotiin_ ja mennä levolle vuoteeseensa.
Olihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja
orjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee
silmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti
Paula, papin toraisa sisar.
— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta,
veljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän
hassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!
— Olen Annesa, rakas täti Paula.
— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut
tarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni
yllin kyllin.
Annesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja
saapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän
työntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut
talosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä
keittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu
vuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja
on vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo
säikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa
ollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi
he ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän
ylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy
kulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.
Hän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:
— Täytyy yhä vielä kulkea... kulkea...
* * * * *
Vähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta
vasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.
— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä
olen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!
Mutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa,
joka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa.
Kun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi
piilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:
— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa
rahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.
Pappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti
naiset kahden.
Täti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa
hän aina oli elänyt yhdessä.
— Riisu vaatteesi ja tule nukkumaan vuoteeseeni. Jollet tahdo maata
vieressäni, niin paneudu vuoteen jalkapuoleen, vanha ikäneito sanoi
tyynesti.
Annesa noudatti kehoitusta. Vuode oli hyvin avara, ja vaikk'ei se
ollut erityisen pehmeä, hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut
untuvapatjoilla.
— Olen niin monta yötä maannut paljaalla maalla; nyt minusta tuntuu,
kuin olisin laivassa, joka vie minut kauas.
— Missä olitkaan, Annesa? Saako sen tietää?
— Ajatelkaahan, piileskelin pienessä San Basilion kirkossa.
— Pyhä Basilio! vanha nainen huudahti ristien silmänsä. Tuo kuulostaa
uskomattomalta. Ja miksi et nyt palannut kotiisi?
— Minulla ei ole kotia, täti Paula. En voinut, kun ihmiset sanovat,
että minä...
— Niin, niin. Ihmiset sanovat, että sinä otit hengiltä Zua Decherchin.
Väitetään, että ärsytit hänet raivoihinsa etkä antanut hänelle
rauhoittavaa lääkettä. Onko se totta?
Annesa ei vastannut.
— Minne nyt aiot lähteä, Annesa? Etkö enää palaa isäntäväkesi luo?
— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.
— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja
tiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.
— Gantine parka! Hän on niin nuori.
Vanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan
vaipui surullisiin mietteisiinsä.
Kolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa
pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen
äänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.
— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas,
hyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin
paennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt
kissa.
— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.
— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.
Annesa ei luultavasti koskaan enää palaa.
— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin
hänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.
— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.
— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään
aikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei
olisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa
isäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin
suuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.
— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin
heidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa...
— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?
— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä,
ukko ei olisi kuollut.
— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!
— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!
Annesa ajatteli:
"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi
vainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei!
Mene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo
pettää ketään".
* * * * *
Herjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui
parvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi
vihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen
vuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä,
ukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta
kumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti
sitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus
kulkevan pienen "torin" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan
parvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.
— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois
ikkunan äärestä.
Hän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun
valetukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana
hiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin
vievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.
— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse
niinkuin nuorempana.
Hevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti
kerjäläiseltä.
— No? näittekö sisarentyttäreni?
— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.
— Painakaa puuta. Odottakaahan... pappi otti kirjeen kuoresta
huomaamatta, että se jo oli avattu.
— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen
kuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni
palvelus.
Ukko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset
silmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.
— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa.
Olen aina sanonut: "Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä
palvelijansa".
— Huomenna... ei, ylihuomenna teidän pitää kyyditä Nuoroon joku, joka
ei halua, että hänet Baruneista lähtiessä huomataan.
— Ymmärrän, ukko vastasi auliisti. Menköön ylihuomenna varhain sillan
korvaan ja odottakoon siinä.
— Entä jos sattuu muita matkustajia?
— Sen saan tietää huomisiltana; siinä tapauksessa tuon teille sanan.
— Hyvä. Ja suu poikki! Ymmärrättekö?
— Totta kai. Olkaa huoleti.
Ukko nousi ja laski käden kirjekuorelle.
— Paula, anna meille jotakin juotavaa, pappi huusi ovelta. Mutta kun
vastausta ei kuulunut, hän pudisti päätään sanoen: Mennään alas, niin
hommaan teille lasillisen viiniä. Vai otatteko kernaammin viinanaukun?
— Viiniä, viiniä! ukko Sogos urahti rypistäen kirjekuorta kädessään.
Viina ei ole minun juomiani.
Sopestaan Annesa kuuli vanhan hevosmiehen äänen ja huoahti. Vihdoinkin!
Varmaankin oli Nuorosta saapunut vastaus. Voi, pääsisipä oitis
lähtemään, pois, pois täältä, tuntemattomalle seudulle, uusien ihmisten
pariin! Aloittaa uutta elämää, tehdä työtä, kärsiä, unohtaa! Hän ei
ajatellut mitään muuta.
Heti kun ukko Sogos oli lähtenyt, pastori Virdis kiiruhti Annesan luo
ja sanoi:
— Kuinka, sinä istut täällä pimeässä! Mitä siunattu sisareni
ajatteleekaan, kun antaa sinun istua pilkkopimeässä? Eikö tänä vuonna
ole kasvanut oliiveja? Eikö talossa ole öljyä?
— No eipä minulla tässä ole sellaista tehtävää, joka vaatisi valoa. Ja
onhan tuossa lamppu.
Hän nousi hakemaan tulitikkuja.
— Tässä on sisarentyttäreni, Maria Antonian, vastaus. Hän kirjoittaa
löytäneensä sinulle paikan nuorolaisessa perheessä.
Kuullessaan tämän hyvän sanoman Annesa tunsi melkein rajua iloa. Mutta
äkkiä hän alkoi vavista ja pudotti palavan tulitikun kädestään. Pappi
vaikeni, ja hiljaisuudessa ja pimeässä Annesa unohti kaiken menneen,
unohti nykyhetken kuullessaan Paulu Decherchin äänen.
— Kuinka voitte, täti Paula? Missä kirkkoherra on?
Hänen äänensä oli vakava, melkein äreä.
— Kas, tehän se olette, don Paulu! Veljeni Micheli tulee heti. Olkaa
hyvä ja nouskaa yläkertaan hänen huoneeseensa.
Täti Paula kulki hänen edellään kynttilä kädessä.
— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:
— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun
olevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!
Annesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut
rivit:
"Rakas eno,
Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille
naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja
Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia.
Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää
palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on
ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän
tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.
Sisarentyttärenne Maria Antonia".
Annesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi
vaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä
pienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä.
Mitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen
vuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla
molempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime
sanan: "Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan,
voittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun".
Keittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula
seisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo
molemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se
ei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut
luulla... Ja pastori Virdis oli sanonut: "Ennenkuin puhun _siitä_,
huuleni kuivukoot!"
He puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:
— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa
hänet palaamaan kotiin.
Ja pappi kaiketi ähki vastatessaan:
— _Pyhät enkelit_, kuinka itsepäinen olet, poikani! Etkö ole
ymmärtänyt, että Annesa on lähtenyt kauas ja ettei hänen enää sovi
palata sinun asuntoosi?
Keittiöstä kuului askelia. Sitten kaikki taas oli hiljaa. Niin,
varmaankin täti Paula oli kiivennyt yläkertaan ja kuunteli korvat
hörössä ovella. Se ajatus herätti Annesassa sekä suuttumusta että
kateutta. Hänkin olisi tahtonut kiivetä kuuntelemaan. Kiusaus kävi
ylivoimaiseksi. Hän rypisti kirjeen kädessään, lähestyi ovea ja raotti
sitä varovasti.
Annesa näki Gantinen istuvan liikkumattomana penkillä keittiön perällä.
Poika tuijotti eteisen oveen, mutta kuuli varmaankin oven narahtavan,
nousi äkkiä ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt mitään. Annesa
oli kädenkäänteessä vetäytynyt takaisin ja vetänyt oven kiinni,
painautuen lujasti sitä vastaan estääkseen nuorukaista pääsemästä
huoneeseen. Kului hetkinen. Täti Paulan ääni herätti Annesan hänen
herpautuneisuudestaan.
— Mitä sinä teet täällä, Gantine? papin vanha sisar kuului kysyvän
levottomana.
— Odotin teitä. Totta puhuakseni aioin jo lähteä tieheni ja ottaa
mukaani padan, joka kiehua porottaa tuossa hellalla, nuori mies virkkoi
yrittäen olla leikkisä.
— Se olisi ollut laiha saalis. Luulet kai, että minun padassani on
papuja ja silavaa? Eikö mitä. Katsohan: siinä on vain perunoita. Istu,
Gantine. Et siis palannut metsään?
— En. Koska olen täällä, en ole lähtenyt metsään! hän tiuskaisi
karskisti.
Jälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli
levottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja
että miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.
— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua
lähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen
vaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin
itse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut
kaikille, ja etenkin teille!
— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet
niin raivostunut, Gantine?
— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa
täällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon,
jos on siellä. Minun täytyy puhua.
— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla
sinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.
— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena,
mutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen
jo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka
vain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan
malttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä
asianomaisille.
— Minulleko?
— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko
ilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua
häijympiä.
Gantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein
äidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat
hänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle
muutama lohdun sana. Mutta tuo _toinen_ saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä
Annesa enää tahtonut nähdä häntä.
— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen
kanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä.
Näinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät
yhdessä. Hän, Paulu, minun _isäntäni_, luulee, etten minä tiedä mitään,
ja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni
ja silmät nähdäkseni.
— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.
— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu
tahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa.
Hän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei
enää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän
ei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus
sydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä
naimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja
vainotaan Decherchien takia.
— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie
sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän
erehdy?
— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei
palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa
keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat,
että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo
tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja
vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas
vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee
yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat
ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.
— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.
— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän
olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on,
kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi
vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon
arvoiset kummatkin!
— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna
hänen olla...
— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella
äänellä.
Oven takana Annesa mutisi itsekseen:
— Parempi näin, parempi näin!
— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään
välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan,
etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien
hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole
nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä
on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin
vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän
toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän
menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän
on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän
ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka
ovat tulleet hänen osakseen. _He_ ovat aina käyttäneet hyväkseen ja
kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja
minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!
Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin
vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on
itkuun heltymäisillään.
Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan
pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan,
että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla
Gantinen katkerat sanat.
— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle
yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä
kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin _hän_.
Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt
kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen
vielä nuori.
— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi
toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi
Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei
ole vailla kolikoitakaan.
Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:
— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan
sellaista nyt.
— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.
— Ketkä?
— Micheli ja don Paulu.
— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä
tapauksessa menen tieheni.
Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä
levottomuuttaan.
— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää
yötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan —
ja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun
puolestani: "Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa
henkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä
minulle sana; teen, mitä tahdot". Sitten sanotte hänelle näin: "Vaikka
olisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut
ukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa
hänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan
pätsiin".
— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut
suoraa päätä helvettiin.
— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!
Hankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:
— Sanokaa Annesalle näin: "Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei
pidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä,
että hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä,
eikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja". Don Paululla, nähkääs, on herkkä
omatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan
Annesalle: "Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka
kerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut
häneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman
edellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli
luvannut naida hänet". Hyvää yötä, täti Paula.
— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä.
Mutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.
Annesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina
kupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki
rikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi
ilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja,
mutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja
tuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:
— Parempi näin, parempi näin!
X
Paulun mentyä pastori Virdis viipyi yhä parvekehuoneessa, vaikka hänen
vanha sisarensa oli jo moneen kertaan kutsunut häntä. Kyynärpäät
pöydällä ja hypistellen sormillaan punaisen valetukkansa haivenia hän
ähki ja toisti ääneensä:
— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?
Paulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien
tahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä,
ja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen
päätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli
siitä kovin pelästyksissään.
— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien
valetukkaansa.
Sitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:
— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis
ahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi:
Luotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen.
Pahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän
on jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin
lyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän
syliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa
molemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja
hukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä
sielua. Kaikki olemme hukassa.
— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on
valmista. Tule alas!
Vanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes
huomaamatta ja toisti epätoivoissaan:
— Hukassa, hukassa!
— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.
— Käske _se nainen_ tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien
tekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.
— Mutta etkö voisi tulla alas, Michele? Voisithan puhua hänen kanssaan
illallispöydässä.
— Ei tässä nyt ole aikaa syömiseen. Mene.
— Minusta näyttäisi olevan aika teljetä joku mielisairaalaan, täti
Paula mutisi laskeutuessaan portaita. Hänkin huokaili ja kähisi.
Annesa meni yläkertaan äänetönnä ja suruissaan, mutta kohtaloonsa
alistuneena. Pappi tallusteli edelleen huoneessa eikä tapansa mukaan
katsonut häneen.
— Oletko lukenut kirjeen, Annesa? Mitä olet päättänyt?
— Matkustaa pois.
— Paulu kävi täällä. Puhuimme pitkän aikaa. Tiedätkö, mitä hän aikoo
tehdä? Hän tahtoo ottaa sinut vaimokseen; omaiset panevat vastaan,
mutta hänen päätöksensä on järkähtämätön. Voi, voi sentään! _Pyhät
enkelit!_ Mitä sinä itse sanot, Annesa? Suostutko menemään hänelle?
— En! Annesa vastasi heti.
— Miksi et?
— Kirkkoherra tietää sen paremmin kuin minä.
— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää
katumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua
luultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan
jälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette
naimisiin.
— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.
— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää,
minne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa
perässä... parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä
ajattelet.
— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas,
hyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!
— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi,
että tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos
tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on
ehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä
toisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän
on antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin.
Mutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?
Annesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli
kiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä
hän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?
— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että
päätökseni on luja!
— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin
hakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.
Hän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.
— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on
koko huomispäivä aikaa.
— Olen jo tarpeeksi ajatellut. En tahdo tavata häntä.
— Mennään siis alakertaan illalliselle.
He laskeutuivat keittiöön. Täti Paula oli käynyt panemassa portin
kiinni ja noutanut kellarista viiniä.
Pappi söi ateriansa keittiössä aivan kuin talonpojat. Ateriat olivat
yksinkertaisia, mutta niiden höysteenä oli jaloa viiniä. Sinäkin
iltana pappi maistoi runsaanpuoleisesti. Sitten hän alkoi lörpötellä
ja kiistellä vanhan sisarensa kanssa, joka kertoi, mitä Gantine oli
sanonut.
Pappi oli äkäinen rengille, joka oli "ajattelematon lörppö kuin
naiset". Silti hän ei puolustanut Paulua. Annesa kuunteli äänetönnä,
ikäänkuin ei olisikaan ollut puhe hänestä itsestään, vaan henkilöstä,
jota hän ei koskaan ollut tuntenut ja joka jo aikoja sitten oli
kuollut. Mutta täti Paulan mentyä uudelleen kellariin noutamaan viiniä
hän äkkiä sanoi:
— Herra pastori, pyydän teiltä laupeudentekoa: Antakaa minun lähteä jo
huomisaamuna.
— _Pyhät enkelit!_ Onpa sinulla kiire. Aikaisemmin kuin
ylihuomisaamuna se on mahdotonta.
— Päästäkää minut menemään! Muuten lähden jalkaisin tänä yönä. En voi
viipyä täällä kauempaa.
Täti Paula palasi pullo kädessä ja alkoi taas napista:
— Viinitynnyri on melkein tyhjä. Siitä ei enää pirahda kuin muutama
pisara. Meidän talostamme on tullut viinikapakka.
— Sitten iskemme reiän toiseen viinitynnyriin. Jospa maailmassa ei
olisi sen suurempia suruja! pappi murahti.
Aterian jälkeen pastori Virdis meni ulos ja naputti palattuaan
sisarensa ovelle. Annesa oli jo vuoteessa. Hänessä oli kuumetta, ja hän
oli vaipunut surullisten haaveiden täyttämään horrokseen. Hän tunsi
papin äänen, mutta luuli silti yhä uneksivansa. Pappi kuului sanovan:
— Annesa, huomenna, päivän valjetessa voit mennä sillan päähän ja
odottaa siinä postinkuljettajan rattaita. Mutta tule ennen lähtöäsi
luokseni; minulla on jotakin sanottavaa sinulle.
Täti Paula alkoi alushameessa ja yömyssyssä taaskin nalkuttaa:
— Mitä tahdot? Et edes yöllä jätä minua rauhaan. Et nuku itse, etkä
anna toisten nukkua. Minä menen nyt makuulle.
— Sydänkäpyseni, tule nyt sentään. Vain pari sanaa.
Kun he olivat menneet pihalle, pappi sanoi:
— Minun mielestäni meidän täytyy tehdä hänelle nyytti. Emmehän voi
päästää häntä lähtemään aivan tyhjin käsin. Olisiko sinulla liikenevää
hametta ja paitaa antaa hänelle?
— Sinä olet totisesti hullu. Nyt jo tahdot riistää minulta paidan
yltä, ehkäpä lopulta viet nahkanikin.
— Herramme eteen meidän täytyy astua ilman paitaa ja ilman nahkaakin,
pappi huomautti ankarasti, vaikkakaan ei erittäin sattuvasti.
— Älä pärpätä siinä, Paula! hän lisäsi. Ajattele, että sinun on
tehtävä laupeudentyö.
— Mutta etkö käsitä, että yhteen minun paitaani mahtuu kolme Annesaa?
Tämä näkökohta tuntui papista vakuuttavalta. Hän ei enää inttänyt, vaan
kiipesi pimeässä yläkertaan.
Paula pani keittiön oven kiinni ja palasi huoneeseensa, mutta ei mennyt
vuoteeseen, vaan avasi kaapin, haki sieltä käsiinsä vaatekappaleita
ja teki niistä mytyn. Nenäliinan solmuun hän sitoi kahden liiran
hopealantin ja pisti nenäliinankin myttyyn.
Pappi sytytti huoneessaan tulen, sulki oven, avasi piirongin laatikon
ja laski muutamat kolikkonsa, joita hän siinä säilytti. Niiden joukossa
oli pieni, kymmenen liiran kultaraha, jonka hän oli saanut donna
Rachelelta palkkioksi siitä, että oli lukenut viisi sielumessua Zua
Decherchi vainajalle. Ja kun kaikki muut rahat olivat kovin raskaita,
kuparilantteja, hän päätti antaa Annesalle kultarahan.
* * * * *
Sarastus alkoi vaalentaa taivasta San Giovanni vuoren yläpuolella.
Avara laakso oli vielä uneen vaipuneena; kalliot, graniittiseinät,
kiviröykkiöt tuskin erottuivat tummista orjantappurapensaista.
Taivaanlaki oli harmaa, alempaa punasinervä. Nuoron ja Orune-vuorten
yläpuolella leijui kellerviä pilvenhattaroita ja häilähteli ohuita
malvanvärisiä huuruja.
Annesa käveli viettävää tietä sillalle päin mytty kädessä. Hän näytti
pelkäävän, että rikkoisi paikan ja aikaisen hetken hiljaisuuden.
Hänen harmaat, jähmettyneet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, joiden
terät olivat oudosti laajentuneet, kuvastivat suuripiirteisen, kolkon
maiseman ja korkean, aution taivaan haudanomaista rauhaa.
Tultuaan lähelle siltaa, jonka alitse kulkeva joenuoma oli aivan
kuivana, Annesa piilottautui kiven taakse. Kun hänen olisi
todennäköisesti odotettava sangen kauan, ennenkuin ukko Sogoksen
rattaat räminällään rikkoisivat tien hiljaisuuden, hän istahti kivelle
ja laski myttynsä maahan.
Lähellä kohosi rautatammi, jonka latva oli kuivunut, ja muutamia
rungosta varisseita, vielä vihreitä muratinlehtiä, joita ohikulkijoiden
jalat olivat tallanneet, oli hajallaan maassa.
Annesa huomasi ne ja muisti Paulun usein verranneen häntä murattiin.
Hyvästi, hyvästi! Nyt on kaikki ohi. Annesa on jälleen lähtenyt
taivaltamaan omaa polkuaan, jonka on määrä johtaa hänet ainaiseksi
pois, kauas koko tältä seudulta, jonne hän kerran oli saapunut samalla
tavoin kuin nyt sieltä lähteekin, mytty kädessä, vanhan, salaperäisen
miehen opastamana, joka kenties on hänen surullinen kohtalonsa.
Taivas peittyi punerviin usviin, mikä ennusti helteistä päivää. Leivo
alkoi laulaa, ensin arasti, sitten yhä iloisemmin. Rattaiden räminää
kuului tieltä. Annesa kavahti pystyyn. Jokohan ukko Sogoksen vaunut
saapuivat? Olihan tämä liian aikaista, mutta vanha postinkuljettaja oli
luultavasti sinä aamuna lähtenyt tavallista varhaisemmin liikkeelle.
Ajoneuvot lähenivät siltaa, hiljensivät vauhtiansa ja pysähtyivät.
Annesa sieppasi myttynsä ja meni tielle. Mutta kuljettuaan muutaman
askeleen hän tunsi hehkuvan punan peittävän poskensa. Paulu Decherchi
seisoi siinä vähän matkan päässä hänestä ajoneuvojen edessä, joissa oli
tilaa kahdelle.
— Annesa!
Annesa ei hievahtanut, katseli vain Paulua säikähtyneenä, samalla sekä
pelon että ilon vallassa. Paulu tuli aivan lähelle häntä ja sanoi
jonkin sanan. Annesa ei kiihdyksissään kuullut. Hetkeksi hän unohti
kaiken muun. Jos Paulu tuon hänen tajuttomuutensa kestäessä olisi
tarttunut hänen käteensä sanoen: "Palataan kotiin!" hän olisi totellut.
Mutta Paulu ei tarttunut hänen käteensä eikä ehdottanut, että he
yhdessä palaisivat kotiin. Ja Annesa tointui huomatessaan, että Paulu
oli vanhennut, käynyt rumaksi ja loi häneen outoja, ilkeitä katseita.
— Mitä tahdot? Annesa kysyi ikäänkuin heräten unesta.
— Sen sanon sinulle matkalla. Nouse joutuin ajoneuvoihin. Meillä on
sitten hyvää aikaa puhua.
— Mitä tahdot? Minne aiot? Annesa kysyi ja kävi jälleen kelmeäksi ja
surumieliseksi.
— Lähdemme, minne tahdot. Mutta joutuin, täytyy lähteä matkaan.
— En lähde kanssasi.
Viha leimahti Paulun silmissä.
— Sinä _lähdet!_ Heti paikalla. Joudu, joudu!
Paulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin
hänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä
koskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli
huomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.
— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän
sanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen
paheksumista uhkuviin silmiin.
— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö
kirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.
— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin...
— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa
pakenen luotasi, ettäs tiedät...
Paulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen
jokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas
ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa
ja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä
sellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään,
kun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua
joutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.
— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen
juurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani.
Jollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta
paina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta
palvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä
on velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?
— Ymmärrän. Et sinä ole retku. Minun on täytettävä velvollisuuteni, ja
täytänkin sen.
— Jätä turhat sanat, Annesa! En hylkää sinua, eikä sinun enää pidä
kiusata minua! Olen väsynyt, kuuletko, olen perin väsynyt. Olen
kyllästynyt papin hullutuksiin, kaikkeen, mitä hän on ahtanut päähäsi.
Olen väsynyt kaikkeen. On aika lopettaa jo tämä sietämätön olo.
— Se on totta, on aika lopettaa se, Paulu! Älä huuda, älä pauhaa!
Papilla ei ole mitään tekemistä meidän asiassamme. Sinun omaisesikin
ovat suotta levottomia. Jättäkää minut rauhaan, ja eläkää itse
rauhassa. Älä menettele vastoin kenenkään tahtoa, älä vastoin omaakaan
tahtoasi.
— Minun täytyy siis taistella _sinun_ tahtoasi vastaan?
— Aivan niin.
— Ja miksi?
— Tiedät kyllä, miksi. Älä pakota minua sitä sanomaan.
Annesan sammuneet silmät alkoivat äkkiä hehkua ja kuvastivat melkein
ruumiillista tuskaa.
— Sinä kyllä tiedät, hän virkkoi puoliääneen. Näen sen silmistäsi.
Mene, äläkä enää kiusaa minua. Sinä olet liian myöhään alkanut ajatella
velvollisuuttasi. Mutta oikeastaan onkin parasta näin. Mikä tapahtui,
olisi joka tapauksessa tapahtunut, ja silloin olisit kironnut minut.
Nytkin olet muuttunut minuun nähden, Paulu. En enää ole Annesa, vaan
rikollinen nainen. Mutta kuule, rakas, olen iloinen siitä, ettet silti
minua kiroa. Sitä olin pelännyt. Olen onnellinen, kun tulit, enkä
vaadi sinulta mitään muuta. Sinulla ei ole, niinkuin luulet, mitään
velvollisuuksia minua kohtaan. Tein, minkä tein, kohtalon pakosta. En
tehnyt sitä ainoastaan sinun vuoksesi, vaan teidän kaikkien tähden.
Tein pahasti, mutta olin silloin melkein mieletön, aivan suunniltani:
en tajunnut mitään. Myöhemmin ajattelin: "Jos siitä seuraa heidän
pelastuksensa ja jos itse pelastun, rankaisen itseäni, tahdon poistua
kauas, tahdon elää loitolla hänestä, jotten enää tekisi syntiä". Siinä
kaikki. Ja nyt olen oikeassa. Sillä sinäkin, Paulu, olet hyvin suuresti
muuttunut. Kammoksut ja pelkäät minua.
— Sinä hourit, olet ihan suunniltasi! Paulu sanoi tarttuen molemmin
käsin päähänsä. Se ei ole totta, ei sinne päinkään! hän sitten huusi
raivostuneena.
— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.
Annesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen
pois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen
sanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja
muratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely
entistään iloisempana.
— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet
vanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö,
millainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi.
He ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele
sinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo
muratin lehdet tuossa.
— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se
temmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta,
jota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle
peittäen kasvonsa käsillään.
Paulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui
ja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien
varassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla
hauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään
oli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen
sanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.
Etäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.
— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman
onneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä
Cosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen
onneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!
Paulu ei liikahtanut paikaltaan.
Postivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet
viimeisen tien mutkan ennen siltaa.
Annesa nousi ja otti maasta myttynsä.
— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!
Mutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu
päästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys
hänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.
— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme
toisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde
vain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en
voi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin
kukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!
— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi!
Katso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle
anteeksi!
— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.
Silloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja
miehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin
valtaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.
— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot.
Kaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä,
kadutaan myös yhdessä!
Postihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että
Paulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa
lähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua
koetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä
jo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja
meni tielle.
Paulu ei seurannut häntä.