Vuodet vierivät.
Vanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan
oli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa,
se ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi
odottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi
palvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä,
emäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai
kävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän
purki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.
Tämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista
rikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan
tuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi
tervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen.
Sitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan
kohtaloonsa.
Annesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle
papille, jota kaikki sanoivat "kaniikki Perhoseksi", hän hän käveli
niin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu,
että hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä
ikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun
taivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä
selitystä siihen.
Hän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää
Annesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai
silloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa,
hänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita.
Kaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän
jollakin tavoin auttoi.
Niin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan
juhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään,
syleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi
valittaa:
— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut;
hän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä
kyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon
uskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli
palvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene
mihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?
Annesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja
vaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti.
Vanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.
Jonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut
lavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä
kuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa,
silmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin.
Kuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja
antautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään
ja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa
Annesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä
tunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi
hänelle kaiken kurjuutensa:
— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka
vaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään
kanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole
tunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?
Annesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet.
Hän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä
rakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen
jälkeen ollut _nähnyt_ vainajaa, ei hereillä eikä unissa.
— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja
kärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin
onneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella
tahdot suorittaa katumusta.
— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin
voinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän
avioliitostamme.
— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi
päähänpiintymänsä vallassa.
Ja hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli
toiselleen vain kaamea aave.
Kului vielä vuosi.
Paulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa
ja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen,
sillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä
"palaamaan".
Annesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista
kaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin.
Decherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet
ruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että
ulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan
pirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.
Annesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen
lepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui
keltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka
silmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin
kissalla.
— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut
häntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä
nuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli
tätä entistään epäluuloisempana.
— Rosa, donna Rachele sanoi, mene keittiöön ja keitä kahvia.
— Voinhan minä mennä. Totta kai tunnen keittiön! Annesa virkkoi.
Mutta Rosa otti mielenosoituksellisesti taskustaan avainkimpun, avasi
pöytälaatikon, otti siitä sokerirasian ja sanoi:
— Et tiedä pitopaikkoja. Minä lähden keittiöön. Jää sinä isoäidin luo.
Ja hän pisti avaimet takaisin taskuunsa. Kun donna Rachele ja Annesa
olivat jääneet kahden, edellinen virkkoi:
— Älä suututa Rosa parkaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla emäntä ja
hoitaa kaikkea sitä vähää, mitä meillä vielä on jäljellä. Älä pahoita
hänen mieltään. Kun Rosa parka on pahoillaan, hän saa kouristuksia.
Samassa Paulu palasi kotiin. Hän oli ollut kirkossa. Joku oli kertonut
hänelle Annesan paluusta.
— Mitä uutta Nuorosta? Paulu kysyi tältä yksinkertaisesti puristaen
hänen kättään. Onko siellä hyvin kuuma?
— Ei pahasti, Annesa vastasi.
Hän katseli Paulua. Vuodessa tästä oli tullut vanhus. Hiukset olivat
valkoiset, viikset harmaat. Hän oli aivan ukko Cosimu Damianun näköinen.
— Paulu, donna Rachele sanoi hiljaa, minä huomautin Annesalle, ettei
pidä vastustaa Rosa paran tahtoa. Pyydä sinäkin, ettei Annesa sitä
tekisi.
— Tietysti, tietysti! Paulu sanoi kärsimättömästi. Annesa tietää jo,
että on tullut tänne katumuksentekijäksi. Enkö jo sanonutkin sinulle
sitä, Annesa?
— Sanoit, sanoit, Annesa vastasi.
* * * * *
Samoin kuin kerran illalla hyvin kauan sitten Annesa avaa
puutarhanpuoleisen oven ja istuutuu portaille.
Yö on kuuma, rauhallinen, linnunradan himmeä hohde valaisee heikosti.
Kukkien tuoksua leyhähtelee puutarhasta, metsä on liikkumaton; vuori,
jonka harja on ihmisen selän näköinen, näyttää nukkuvan tähtitaivaan
äänettömässä aukeudessa.
Kaikki muut nukkuvat talossa, Paulukin, joka muuten kärsii hermojen
heikkoudesta johtuvaa unettomuutta. Hän on jo muutaman päivän ollut
levollinen. Hänen omatuntonsa alkaa rauhoittua. Huomenna Annesa saa
oikean sukunimen: silloin hän on Anna Decherchi. Kaikki on valmiina
vaatimattomien, surunvoittoisten häiden varalle. Annesa on järjestänyt
kaiken ja istuu nyt väsyneenä portailla.
Ja hän ajattelee, tai oikeammin tuntee, että hänen varsinainen
katumuksentekonsa, hänen oikea hurskaudenelämänsä nyt vasta alkaa.
Muratti kietoutuu taas puuhun ja peittää sen laupiaasti lehdillään.
Laupiaasti, sillä vanha runko on nyt laho.