Ukko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani
merkille, että hän oli totinen ja levoton.
— Ovatko vanginneet Paulun?
— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.
— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen?
No niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja
kuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty
kuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.
— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on
kuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?
Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän
katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen
tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi
sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:
— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka
olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka
sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?
— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä
suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä
asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on
viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän
onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon:
Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.
Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään.
Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan
puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen
päälaelleen.
— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni...
Annesa pudisti päätään.
— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin
kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon
asioita.
— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan
kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi
tahdotte, että puhuisin papille?
— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.
Annesa pudisti toistamiseen päätään.
— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan
kaiketi silloin tietää jotakin.
— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne,
älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.
— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen.
Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen
eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon
sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin
äitisi kohdussa.
Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan
turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön
kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle
haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni
johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi
kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken",
hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille.
Mutta minä en tahdo... en ainakaan vielä".
Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi
voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan
hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri
tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat
häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet.
Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen
uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja
sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä
vaaroja ja kauhua.
Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat
uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien
toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista,
joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.
— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan.
Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen
epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa
vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä
jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.
— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.
He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:
— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki
asianajajaa?
— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi
odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan.
Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi
tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille
niskoilleni pelastaakseni heidät...
— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,
Annesa sanoi surullisesti.
Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi
uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli
taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.
— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.
Mitä uutta?
— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska
hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat.
Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua
vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.
— Mitä hän sitten tietää minusta?
— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua...
— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.
Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.
Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.
— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan!
En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on
ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo
pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän
on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua
vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen
vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän
ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa
on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista
korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole
koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään
pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että
ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin
tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.
Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli
oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut,
eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän
auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä
luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon
lailla.
— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän
muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan
sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?
— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää
pappia tulemaan tänne.
* * * * *
Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon
pylväskäytävässä.
Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle,
jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja
utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.
Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut
ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin
pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies
kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas
liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa
raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät
ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina
sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen.
Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että
illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut,
vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.
Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän
matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja
siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän
rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa
kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.
Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään,
mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti
rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti
muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat
velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi
uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se
tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.
— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan
rukousnauhansa.
— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!
Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he
eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon
kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen
peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien
vuorten taakse.
Annesa alkoi puhua:
— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne
vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin
tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa
kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin
tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi
minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua
poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.
— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.
Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.
— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema
tapahtui.
— Johan tiedätte sen...
— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.
Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken,
minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".
— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon
väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.
Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei
katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä
tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.
— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta,
yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne
ainoastaan kuullakseni totuuden.
Annesa ei vastannut.
— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä.
Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan,
ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin
kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä —
ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos
näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin
tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En
ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa
hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun
tulee auttaa minua.
— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun
pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja?
He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He
kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.
— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava
totuus. Siinä kaikki.
— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.
Silloin pappi hiljensi ääntään.
— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän
sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden
kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on
kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja
kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin
sinä itse. Nainen ja käärme... se olento, jonka nimi on Annesa.
— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään,
loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?
— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan
käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen
povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden
asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani,
kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin
ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän
ilmaisi minulle kaikki.
— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet
toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä
pahaa olen tehnyt?
— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö
se mielestäsi ole mitään?
— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.
— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi
kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä
olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena
riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta
vihamiestäsi.
— Se on totta, se on totta!
— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi
sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on
turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä
nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.
— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa
käsiinsä.
— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun
ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt,
mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti
olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa,
enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole
rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit
oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua
palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit
kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?
Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa
jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt
hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä
kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa
vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon,
pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.
— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen
ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa
jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden
tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat
jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken,
että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei
kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka
myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa,
vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En
ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.
— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole
uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet
_meidän_ perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan
samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat
rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä
kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen
joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra
pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt
pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille.
Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun
on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen
valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut
rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon,
älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko
he puhettani?
— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.
— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa
huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!
— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin
olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan
tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen
vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut
heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon
olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni
toisenlaisilla siteillä".
— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle
toisin, selvemmin sanoin.
— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni
ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja
että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää
aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".
— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he
uskoisivat sen?
— Totta kai, sillä sehän on totta.
Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet
nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan,
lasimaisen katseen.
— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille...? Hänkö se on? Tahdon
tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten...
Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka
kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin
se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän
kysyi:
— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?
Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi
häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen
iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa
hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui,
että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.
— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja
haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan
häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti,
uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen
uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa!
Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän
kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se
avataan minulle kuin kirkon ovi.
Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta
samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet
kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet
viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.
— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen
voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt
minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani
ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa
löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi
minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja
keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle
saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä
kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut
pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon
keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että
sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.
— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.
— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.
— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette
arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun
Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen
kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon,
koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti
ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut
tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt
olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni
väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla
samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi
ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala
on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?
— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla
on järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole
käyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma
herrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta
luvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja
nyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat
valituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?
— Jumala? Älkää sanoko niin! _Hän_ ei olisi sallinut ukon kuolemaa.
Pappi alkoi suuttua ja puhista.
— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli
tietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele
itseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse
mitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran
eteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.
— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja
tunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.
— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä
sanot totuuden, etkä mitään muuta.
— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain
rikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En
enää tahtoisi vahingoittaa toisia.
Hän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.
Pappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin
hän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: "Ei suinkaan".
— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus
ennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö
rangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi
tähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet
suoraan tietäsi.
— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.
Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja
kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.
— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin
rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole
julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo
uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut
silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän
sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää
tee syntiä!"
Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.
Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin
uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.
— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon
näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa
kenellekään.
— Se on hyvä, tyttäreni.
— Jos minut tuomitaan...
— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta
kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme
ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.
Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä
elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen
elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja
jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.
Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni
kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli
kulkeminen.
Pappi sanoi hänelle:
— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä
iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme
yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä
kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä
varten tarvitaan.
He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun,
jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko
ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan
keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä
ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista
ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään
pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt
erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston
paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä.
Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon
oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä,
säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin
Annesan syntejä.
— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran
olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät
säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät,
nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.
Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen
messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja
joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla
ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli
levottomana ympärilleen.
— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin
kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.
Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan
hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien
repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi,
joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen
kokonaisen lauman pahoja henkiä.
Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot
aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen,
Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen
intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko
saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä
nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti
tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.
Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä
katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään.
Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän
kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle,
joka tuijotti siihen.
* * * * *
Annesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen
rukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.
"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen", hän ajatteli.
"Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät
minulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha.
Mitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä
vankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka
oli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään
mukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän.
Mitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua?
Kieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän
velvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi
Jumala!"
Ja hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon
kyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä
tuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä
hän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine
sanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen
pitkää hän rauhoittuisi.
Puolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni
pylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi
muutaman sanan vanhan paimenen kanssa.
— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään
tänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?
— Se ei ole tarpeen. En pelkää.
Ukko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen
näköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli
erehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.
Ja paimen kertoi:
— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne.
Hänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se
ei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin
naamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän
oli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: "Missä Annesa
on? Tahdon hiukan narrata häntä".
— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.
Mutta paimen pani vastaan:
— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo
minulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä
Neitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle
kynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Hän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa
vavahti, kun hän vain ajatteli, että "hyvä sanoma" voisi saapua.
Voi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja
toivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva,
että se melkein tuotti hänelle kärsimystä.
Hän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen
soppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa
kuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä
ainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei
koskaan!
— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta
sinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En
aio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään,
en mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En
ansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä
työtä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.
Hän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän
luuli näkevänsä varjon ikkunan takana.
— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain
hän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla,
mutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli
palannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka
on häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa
anteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia
katumusharjoituksia.
— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää
seinään nojaten. Se ei ole mahdollista. _He_ pelastuvat, siinä on
minulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta.
Siinä kaikki.
Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän
näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta,
katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen
oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä
omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli
vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta
häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli
kenties jo menettänyt toivonsa.
— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä
sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna
Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on
saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme
saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he
rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista
kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa
kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot
ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy
alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa
minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä
koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu?
Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä.
Ei! Ei! Tuhannesti ei!
Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus
sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän
kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen
tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön,
surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen,
jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä
koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen
juuressa.
Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei
lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä
luo ja alkoi kertoa:
— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille,
että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän
kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: _kahden kesken_.
Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.
— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein,
että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän
laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.
Annesan ruumis alkoi vapista.
— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!... enhän minä enää
saa toivoa...
— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,
Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?
Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti
tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut
unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden
kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja
metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen
hiljaisuuteen.
* * * * *
Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.
Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi
outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta
maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen
kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija
olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä
kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan
nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän
aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen
tulevaisuutensa salaisuuden.
— Setä Castigu?
— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja
kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että
vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut
häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut
hänen kuolemaansa.
Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen
kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.
— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni,
on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen
rikkomustani suuremmaksi.
Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.
— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra
neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes _heidät_ on päästetty
vapaiksi. Kuulitko?
— Kuulin.
— Mutta mitä nyt teet?
— Rukoilen.
— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä
majaani lammastarhaan.
— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.
— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.
Etkä ole syönyt mitään, _Kultakutri_.
Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua
iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan
maininnut häntä tällä nimellä.
Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta?
Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja
noudatti vanhuksen kehoitusta:
— Lähdetään! Lähdetään!
He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä.
Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden
mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella
pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti
salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä
ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.
Tähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta
ei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan
katseensa ylös:
— _Isot_ tähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne
vuodattavat kyyneliä.
Annesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui
Pyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle
taivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa,
kaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua
olevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi,
kaiken täytyi alkaa uudelleen.
— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti
vanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja
ohdakkeiden lomitse.
— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään,
kunnes...
— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti;
sitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan
"hyväntekijöitteni" luo.
Hän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän
herahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin
ilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka
vuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin
tähdenlennot yössä.