Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti
huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat
edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli
heittänyt henkensä.
Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna
Rachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.
— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä
talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna-
ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä.
Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin
erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis
viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille,
että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti
odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat,
hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta
mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.
— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos
tarvitsette minua, lähettäkää sana.
Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan,
ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui
puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui
lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka
alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille
asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta.
Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi
harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja
hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä
vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon
kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut
vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että
yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi
laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.
— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois
täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan,
puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta
kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille
hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä...
Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus
väänsi hänen kasvojaan.
— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua
koko yön.
Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei
virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja
taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän
suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun
lammastarhan olevan, ja ajatteli:
"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan
vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille
nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja
käydä lähteelläkin".
Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen
häntä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja
kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan
asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa
jo on sen niellyt?
Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen.
Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen
sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti
tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä
noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen
sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi
muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume
hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi
pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.
— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että
sinussa on kuumetta?
— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa
vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.
Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla,
jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän
tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset
palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista
ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista
miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä,
pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi
odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta
hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen
majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli
jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.
— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa
lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut
ottamaan puita. Odotahan hetkinen.
Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä
ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.
— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.
— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti
Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan
lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi.
Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa
vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta
enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen
epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet
kepillä kuoliaaksi.
— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako
huhutaan?
— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?
Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui,
ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:
— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä
nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi!
Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.
— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan
häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi
joutua; on jo myöhä.
Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta
puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen
ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella
kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään,
ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.
— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen
Balloraa vastaan.
— Mitä on tapahtunut?
Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen
olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.
— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit
hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he
vangitsevat, täti Rachelenkin...
— Täti Rachelenkin... Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja
Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa
ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi
hengästyneenä:
— Kuinka se tapahtui?
— En tiedä... Saavuimme lähelle teidän porttianne... olin tuomassa
Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku
nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat
koko talon väen ja... hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan
vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun
viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!
Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut
muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset
olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut
ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan
selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja
pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.
Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti
siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia
ilmestyi majojen porteille sanoen:
— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.
Pakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan.
Keittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora
sanoi:
— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua
täältä. Piilottaudu jonnekin muualle.
— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.
— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo
tulevat.
Pelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut
enempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän
irroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin
orjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta
ja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan
ei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi
pujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen
näkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua
hengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen
ja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti
varovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen
päänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot
vallitsivat hänen ympärillään.
Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan.
Hän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa
vangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja
peloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei
uskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö
ympäröi häntä joka puolelta.
* * * * *
Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut.
Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja
täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä
liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä
hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti
mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti
ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.
Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin
pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.
— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin
puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä.
Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.
Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut
näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.
— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt
on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa
minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis
hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!
Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin
harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja
valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi
olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman
puunrunkoa.
— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten
kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko
totuuden.
Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet
vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän
ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi.
Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.
— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua
lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.
— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?
— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki
muut on pidätetty, Rachelekin.
— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.
Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä.
Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen
ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.
— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?
— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan
palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan
häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot
mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta
mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet
heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.
— Vai tekin... tekin siis uskotte?
— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt
vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen
rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita
itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei
tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.
— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin,
täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt
aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En
tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.
Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä
vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen
surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja
pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen
päälaelleen.
— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä
ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja
juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut
jotakin.
Annesa kiivastui:
— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä
se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain
pelastaa "hyväntekijänsä".
Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja
salaperäisesti:
— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut,
ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo
joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun
parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä
turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin
kivi.
— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,
Annesa virkkoi arasti.
Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.
— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni,
vaiti kuin muuri! Sinä et _saa_ puhua, et saa syyttää ketään, et
itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen,
vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja
silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.
— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua
hulluksi!
— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.
Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita
loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän
värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät
kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen
silmän alla.
— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden
katseensa vuorille.
— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun
pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti
joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole
liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole
samaa mieltä?
— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä
selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin
puhua hänen kanssaan!
Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta
toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen
kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja
pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.
Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle,
minne aikoi.
— Minne menet, minne menet, Annesa?
Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi
Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet.
Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku
"hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli
varoittanut Paulua.
Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli
luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet
tunsivat nuo salaiset sokkelot.
Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus
kehui olevansa _rotkokuningas_. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt
vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema
ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.
Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi
kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että
häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas
kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen,
avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten
varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli
salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.
Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen
ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun
kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku
alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen,
hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli
tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää
siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman
henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin,
tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli
tullut.
Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen.
Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä,
pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren
silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon
ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja
kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden
lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä,
jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet
näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia,
oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat
kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin
mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi
ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua
pelkällä liikkumattomuudellaan.
Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut
keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat
tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja.
Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet
kauhusta värisemään.
Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo,
joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka
näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja
näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi
pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä
varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen
peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka
eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa
jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri
kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan
laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko,
joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän
lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun
katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki
rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle.
Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu
tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.
— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus
huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?
— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla
äänellä. Missä hän on?
Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein
mielipuolelta.
— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.
— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.
— Paulua? En ole nähnyt häntä.
Aluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.
— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin
hänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.
— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt
don Paulua.
Silloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.
— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan
kysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä
eteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.
— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?
— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä... piilottautunut
tänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään... ovat
vanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja
tahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan
murhasta. Missä Paulu on, missä?
Vanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.
— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don
Paulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä
kauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro
minulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit?
Ethän vain ole... sairas?
— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein
olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi
"hyväntekijöittensä" pidättämisestä.
— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa
maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö
sinä, Annesa, tiedä enempää?
Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas
kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara,
jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua
syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:
— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen
nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne.
Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he
ovat vapaina.
Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan
ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti
yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana
kuin salama:
— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.
— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki
ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut,
setä Castigu!
— Ketkä kaikki?
— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että... Ei!
Ei! piilottakaa minut!
— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä
laskien kätensä hänen olalleen.
Annesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin
tuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi
enemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä,
yksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon
naisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin
haavoittunut karitsa.
— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei
sinun tarvitse pelätä.
Annesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi
kysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän
hetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.
— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!
— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen.
Toistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun
täytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio,
kunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä
sinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin
kuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.
Paimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä
metsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa
poikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita,
ja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä
hopeataivaan alla.
Kuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä,
hopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean
toiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren,
josta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä
oli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneet _sinä päivänä_,
rakkautensa ensimmäisenä päivänä.
"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti
päällemme rangaisten meitä"!
He saapuivat _jättiläisen haudalle_, joka törrötti suunnattomana
salaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi
kalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten
sokaisemaa naista.
— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu
varovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.
Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin _silloin_,
ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä
syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He
kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta.
Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat
kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta
kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää.
Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli
näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia,
ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen
haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu
hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä.
Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät
lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.
— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja
risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on
elävä olento.
— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.
— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.
Tule!
Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui
hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.
Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti
ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat
ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli
kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui.
Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki
kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka
ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina
kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia
ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä
tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu
raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa
näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun
kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä.
Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen
sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin
sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää
olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä,
jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa
kaltaista kärsimystä.
* * * * *
Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen
maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä,
rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista
rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi
tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"
Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen
oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä
Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi
välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten?
Hän ei jaksanut ajatella tuota _sitten_. Hän oli uupunut, uni oli
valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua
tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti
toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin
villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.
— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä
paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen.
Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman
laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen
takaa.
Hän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät
hänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän
takana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.
Hän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan.
Ja hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja
näki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun
väristys puistatti häntä.
Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja
katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien
peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja
vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.
Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa
vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan.
Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä
hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli
näkevänsä unta.
Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden
silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet
muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli
yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun
kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:
— ... Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat
rumpua... aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus
Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki
kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä...
Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean
kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon,
mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.
Viimein ukko Castigu palasi.
— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään
kannellinen saviastia. Poliisi tulee!
— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään
sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!
— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään
kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti
Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran
asunto...
Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.
— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?
— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen
käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo
vähän maitoa ja syö pala leipää.
— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?
— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee,
että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia
syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan
ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee
tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.
Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.
Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui
liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.
— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.
Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.
"_He_ etsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein
ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai
jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja,
puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten
hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"
Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.
"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka,
mitähän hän ajatellee minusta"?
Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein
käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä.
Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva
ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle
naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.
"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja
mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia
kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".
* * * * *
Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa.
Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta
ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja
kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä
avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta
vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta
kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli
kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä
ja kuulosti ihmisääneltä.
Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa
kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon.
Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana
kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin
tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan
ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui
hurjaa hellyyttä.
Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa
kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan
eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.
Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin
tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.
— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.
Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa
Jumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän
Paulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!
— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala
sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan
valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.
Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen
sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa
kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa
merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.