VI

Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.

— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.

Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea

sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen

ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.

Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät

levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan

typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota

ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä

noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki

ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.

Paulu kolkutti yhä.

Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan

kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi

portin.

— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.

— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?

Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni

laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät

lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa

kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet

noin tavattoman iloisena.

Paulu sanoi leikkisästi:

— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:

— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja

varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko

Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.

Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä

kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin.

Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman

aikana.

— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä

kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi.

Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan

kuumetta.

— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen

saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan

heti.

Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili

häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:

— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt

vähäsen.

Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa

ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa

asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos

oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden

astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä

tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut

ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa

itse oli hukassa!

Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan,

tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan,

jotka häntä raatelivat.

Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi

puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän

yläpuolella ja hengitti syvään.

— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi

ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti

ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi

kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut... petti

minut!

Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen

sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana

tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti

hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava

oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean

mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota

mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon

ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä

oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä

vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin

märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin

kohdalle.

— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti

itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin

silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?

Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.

— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten

minun kävi.

— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä,

hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.

— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.

Paulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän

olisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei

enää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi

rakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.

Annesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään

vanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta

toivoi samalla, että hän heräisi henkiin.

— Ehkä, jos kutsumme lääkärin... hän ajatteli.

— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt

vain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea

minulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin

don Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen —

eukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi

pyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle...

Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei

huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain

yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen

aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä

kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut

hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.

— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.

— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee

tarkemmin, niin huomaa... näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei

kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.

— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä.

Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin

kovalla äänellä...

— Kaikki nukkuvat, ole huoleti...

— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat

meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme

sadetakkiasi.

Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja

äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti

sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta,

ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.

Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän

nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa

hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui

mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa

häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan

kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka

kysyi hiljaa:

— Onko hän herännyt?

— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä

kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän

nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa...

— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin

emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi

minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin

leski.

Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta

pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi

äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa;

kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet

toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua

iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.

— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi

ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun

kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa

itsesi hengiltä.

— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella,

ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua,

Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä

työtä, minä voin..." Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin

jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti

minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna

siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa

minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi.

Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki

on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.

— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.

— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä,

Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä.

Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan,

josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat.

Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin

tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin

rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut

kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä

äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa

totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun

ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän

vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme

enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin.

Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä

väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.

— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä... tänään meillä oli

köyhien päivälliset.

— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen

heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että

olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.

— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.

— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon

omassa talossani? En pelkää häntä.

— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää

donna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.

Kun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.

— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta

unohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin

eilisiltana ja vähäsen tänäänkin.

— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä

Paulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa

itselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.

— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen

toinen ihminen.

— Huomenna... Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna

tapahtuneekaan?

Paulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. Mutta

Annesa intti:

— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin

sinulle sanottavaa.

— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa.

Et näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi.

Näinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaan

lopettaa kaikki mielettömyydet.

— Minunkin vuokseni?

— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti.

Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä

neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle

muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis

sinulle... sinä epäilemättä jo ymmärrät.

— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko

ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.

— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut

mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi

erottaa meitä toisistamme.

Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä,

että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän

tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa

vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä

tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän

naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä

tekemään päätöksensä.

Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.

Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.

Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.

Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.

— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on?

Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että

saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt

minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on

kuumetta.

Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:

— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?

Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti

itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo,

tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen

kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.

Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän.

Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut

muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen

johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä

hetkenä.

Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.

— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun

itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata.

No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti

ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain

tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana,

niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja

vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko

pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.

Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin,

sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen

hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla

tuskallinen.

Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa

peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi

huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka

häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen

ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.

Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen

mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli

asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja

painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.

— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.

Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi

poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:

— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole

välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot,

olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan

voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin

sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos

tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en

koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin...

— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta

erityistä mielenliikutusta.

— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin... odota! hän

pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi

meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.

— Pelkäätkö Gantinea?

Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.

— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat

minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen

siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten

myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä

vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän

antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä

arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.

— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että

lähtisimme muuten niin kauas.

— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi

tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi,

Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen

rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet

luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet

minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!

— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja

pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin

lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos

olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.

Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat

muualla.

— Onko se kaivos kaukanakin?

— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on

viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki

nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani

huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene

maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!

Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten

suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja

Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää

mukaansa.

Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta

kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä

tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven

kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.

Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua

huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne.

Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan

muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli

kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä

jaksanutkaan liikkua.

Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja

kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä

tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko

yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista,

mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä

yllään märkä sadetakki.

Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja

haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä:

ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo

utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili

hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen

lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin

pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut

Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla

Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili

ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi

näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut

herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja

pahojen unien häntä kiusatessa.

Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli

tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja

hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut,

eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli

jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan

kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen?

Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei

koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa

eikä uskonut tulevaan.

Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta

kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun

valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä

valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää,

käryävää mustaa savua.

Kuin paatunut pahantekijä Annesa _ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin_,

ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön

puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen.

Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti

epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä

oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet

kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet

himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja

saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta,

voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa

olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.

Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille,

pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen

kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi

portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet

nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa

ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.

Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman

tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa

kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.

— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on

kuolemaisillaan!

— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä... mutta

herätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.

Rosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa

astui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten

ylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:

— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.

— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle.

Kuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala!

Mitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksi

et kutsunut meitä?

— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin...

Donna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä

alushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:

— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!

Rosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi

ovensa ja kysyi:

— Mitä nyt, Annesa? Äiti?

Annesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä,

mitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään

tarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:

— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.

Paulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti

koputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.

— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua

on sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä.

Älä liiku paikoiltasi.

Mutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:

— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?

— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat

tästä...!

Ja Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä

lujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna

Rachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen

käsivarsia.

— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä

tapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?

Annesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan

ilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.

— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa

sanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö

näe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli

samanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa

melua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja

nukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin,

kuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta

minulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin...

— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää

salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme,

vaan että me olimme läsnä.

— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi

innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.

Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti

väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli

kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui,

tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät

ilmaisseet surua eivätkä iloa.

— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten

se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti

kynttilän.

— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin

edellisenäkin... Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut

donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien

jotakin, mitä ei löytänyt.

— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää

olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet

tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut

hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.

Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he

olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli

näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu

auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi,

mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski

vainajan povelle.

— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa,

mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä

laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?

Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka

sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän

ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki

yllätykset.

Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi

hän ei ilmoittanut heti meille?

— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi

hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut,

rauha olkoon hänen sielulleen!

— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän...

— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt

taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?

— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes

vainajia!

Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan

itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö

käsivarrella kysyen:

— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on

tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?

Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli

päättänyt taistella kaikkia vastaan.

Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea

juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa

taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin

kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi

suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka

ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi

ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta.

Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten

unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden,

heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden,

jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko

nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan,

kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset

tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä,

tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.

Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone,

ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua

ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä

tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan

kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut

hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä

kädellään lujasti hänen sormeaan.

— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne

meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät

naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan

ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia.

Niin ainakin kerrotaan, että Sardinian _nurageista_, noista

jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina,

löydetään vieläkin kuolleiden luita.

— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua

haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi

kiusata meitä.

— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu

noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat

kaikkea.

— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että

valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.

— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu

sanoi.

— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.

Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti

tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin

don Simonen alituiset soimaukset.

— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan,

että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin

ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi... no niin, eihän siitä

kannata puhua.

— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että

meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen

heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa

ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja

oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein

totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus

on katkera kuulla.

Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti

vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt

siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan

kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan

hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa

etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun

odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen

syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli,

että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken

kuluttua virkkoi:

— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen

kuolemaa...?

— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut

rukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi

kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan,

luonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa

papille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee

hyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.

Annesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen

sanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä

jumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta

ajateltavaa.

— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle

veden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.

Donna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut,

hänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:

— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen,

että taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen

punnita...

— _Pyhän Antonion poika!_ ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei

sinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi...

— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai

ihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!

— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään.

Sitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai...

oltava ääneti.

— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone

sanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme.

Emme _ehkä_ osanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä

kenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä

päivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä,

ennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään,

emme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja

hän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut

pastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja

karjatarhan.

Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä

tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.

— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä

koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.

Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja

katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan

saiturin apua.

— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa

meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet.

Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri

maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten

koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia

minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana.

Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin

saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla.

Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä

ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi

puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan

aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se

olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.

— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin,

sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.

— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne

vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille

toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden

kaivokselle.

Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään.

Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan,

osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti

päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.

Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti

tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa

äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.

Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa

ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan

hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä

monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita

ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon

sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen?

Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra,

isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja

peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset

hartaasti palvoivat?

Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman,

mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä

vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen

mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein

onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja

tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis

taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis

myös hänen oikeamielisyyteensä.

Annesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi

kuultuaan, että vainaja oli "tarkoittanut perheen parasta". Donna

Rachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin

tuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja

mumisi toisinaan:

— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!

Annesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella

damastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta

ikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa

kullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan

liikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.

Heti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.

Kirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli

käynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin

ääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui

lähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista

enemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan,

pudisti päätään ja ähki:

— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa.

Miksi ette kutsuneet minua saapuville, _Pyhät enkelit?_ Siinä teitte

kovin pahasti.

— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli

määrännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta

viime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa

lääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet

avata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.

— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi

arvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.

— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan

vuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.

Mutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon,

puristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.

— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis

minua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua

niin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?

— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa.

Täytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen

hautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää

mennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas

järjestän hautajaiset.

— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti

paikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä.

Hevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne

tänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua

vielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta,

ja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja

pane siihen pala leipää...

— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan

ei hievahtanut.

Paulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista

ja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus,

että hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä

vierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen

hermostuneisuuttaan. Hän sanoi:

— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.

— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään.

Mene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen

kärpäsiä.

Paulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen

vihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen

jälkeensä ja sanoi rukoillen:

— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?

— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain

mennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.

Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone

keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken

hautajaisia varten.

Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia

ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla,

tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:

— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!

— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli

huomautti ivallisesti.

Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen

mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen

tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta

don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja

yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että

eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa.

Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei

tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja

Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta

uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa

pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.

Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen

oli määrä palata vasta myöhään illalla.

Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä

maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään

keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän

kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa

oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset

silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei

näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.

— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat

yläkerrassa, mene sinne.

— Entä mitä sinä teet?

— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.

— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.

— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu?

Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole

kuollut.

— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä

äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia

tänään?

— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon

rinteillä.

— Entä missä don Paulu on?

— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun

kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.

— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä

don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki

eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa

perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.

— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä

saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella

sellaista tänään...

— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.

— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.

Annesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa

Paulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu

olisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.

Hetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran

veljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä.

Huoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan

ruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan

korvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa

vain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät

lasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen

säilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.

Vasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:

— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.

Vähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele

aterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin

henkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat

täyttäneet velvollisuutensa.