— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.
— Magudas kylän mäessä... oli matkalla kylään. Hän antoi minulle
kirjelipun toimitettavaksi sinulle... ehkä sinun on annettava se
don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan
veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin
sinulle. Tässä on!
Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.
Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut
pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta
Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä
tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää
sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu
ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti?
Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä
heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada
tietää se liian pian.
Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan
tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen
yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.
— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi
ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa!
Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi
kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.
— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin
veitsi!
Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan
kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.
Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa
seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli
keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä
välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella
sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa
oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi
juosta.
Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus,
joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti
hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi
tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.
Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua.
Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman:
"... muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".
Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla.
Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida
samoin kuin sairas vanhus.
— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa
se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole
vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.
Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti
pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni
keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu
par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä
ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen
ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui
pitkin selkää jalkoihin asti.
Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui
hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona
ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät
uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi
ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina
rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli
liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta
miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia
nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei
kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä,
joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa
kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä
ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen
etsimässä apua.
— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen,
niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon.
Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua,
Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi _palvelijatar_
vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?
— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan
neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!
Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä
valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei
ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat
huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon
hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin
pimentoihin.
Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin
vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja
sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle:
hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet
vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta
hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.
Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen
käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui
uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja
hiljensi hiukan ääntään.
— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin.
Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä
he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.
Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että
Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi
suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän
huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman
yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi
vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.
* * * * *
Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui,
viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat
hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi
metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.
Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet
kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja
menivät levolle.
Annesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun
vielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi.
Liesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla
lattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet
olivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli
hermostuneesti.
Siivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka
laski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui,
mutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään.
Annesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin
sohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin
hänellä olisi ollut _jotakin tehtävää_. Mutta mitä? Mitä? Hän ei
tiennyt, ei muistanut sitä.
Hän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen
Paulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui
paikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin
nojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä
kuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.
Hänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto
ja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet
todellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin
hän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä
melkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös
horroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan.
Äkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus
nukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää
vierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet
sanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea
Niculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen
sinertävät luomensa.
Hän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta
näki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet
luomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut
Niculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta
lapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut
mitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen
syntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet
hänen aikaisimmasta menneisyydestään.
"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia", hän ajatteli kuin
houreissaan. "Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan
itke kuoloani. Minulla on vain _hänet_, samoin kuin hänellä minut.
Olemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua
vahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea".
Annesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin,
Annesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla,
ja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus
häntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli
vielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän
yön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka
taholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen
kaiken.
Sitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja
istuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen
kosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä
hänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli.
Käsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui
hänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi
kellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa
ammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi
kuristaa Annesan kuoliaaksi.
Annesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman,
jäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni
jälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat
kadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet
raidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja
hiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä
tässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui
piilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja
katseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus,
vähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi...
Mutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä
ja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!
Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle.
Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana
sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan
kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta
ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka
muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.
Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä
kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan
kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän
tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus,
kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen,
ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän.
Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen
tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas
pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein
kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella
sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle,
palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen
hirvittävää kudosta.
Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan
ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven
kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui
riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken
kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei
riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet
ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta
hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.
Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti.
Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus
iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.
Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen
vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni
voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon
yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.
Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua
pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän
tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa
vaaniessaan.
Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet
edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta,
silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.
— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon
ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä
yönä, muuten kuolee _toinen_. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että
ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.
Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta
olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi
tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se
olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun
tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!
Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen
käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa
suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja
hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.
Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi
entistään syvemmäksi.
Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas
pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän
ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta
potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua
ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti.
Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei
houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton
hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi,
sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta
ajatellen:
"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä
ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin.
Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"
Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä
jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä
kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin
muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin
palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia,
vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa
tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska,
joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli
katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se
harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi
kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä,
kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli
nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren
pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja,
jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman
tuskaan.
* * * * *
Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!
Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja
kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se
kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden
töminä.
Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi
ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus
kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki
Annesan pukeutuneena ja säikähti.
— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:
Annesa, mitä tämä merkitsee?
Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja
älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.
— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena.
Luulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut.
Haluatteko jotakin?
Hän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet
uudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen
aikeitaan ja oli varuillaan.
— Anna minulle vähän vettä.
Annesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä
vapisi.
— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin,
ukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin
kätköstään.
— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa
sanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!
Ukko kohotti päätään.
— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun
mitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!
— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ,
minkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa...
— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki
olette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri,
piikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja
kuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä...
Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus,
joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut
hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten
katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.
Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä,
suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä.
Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.
Ukko alkoi taas rähistä:
— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät
kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua
kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että
riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin,
ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni.
Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.
Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.
— Mitä? Mitä sanotte?
— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät
silmiäni eivätkä korviani.
— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.
— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä
minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele
sinua... tänä yönä.
Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän
nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan
keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä
käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta
hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi
huutaa:
— Auttakaa, auttakaa!
Annesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi
nyt ääneen:
— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi.
Koettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!
Vanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli
vaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti
olkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun
vallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat
jäsenensä nytkähtelivät.
Annesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus
pelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.
"Huomenna hän antaa minut ilmi", Annesa ajatteli tuijottaen häneen
silmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. "Olen hukassa. Hän
kantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos
minä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään", hän sitten
ajatteli epätoivoissaan. "Mutta nuo toiset, ei ikinä"!
Armoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on
murrettava auki. "Joko hän, tai nuo toiset!"
Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä
kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta;
hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa
olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan
kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja
eläimiä, jotka puhuivat.
Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja
aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut
ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan
oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei
vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja
kasvot peitteeseen painettuina.
Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta.
Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.
— Auttakaa! Auttakaa!
Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi
vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen
päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.
Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten
vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja
jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon
liikkeen, eikä sitten enää mitään...
Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia,
ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että
ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään
pielukseen.
Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli
tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli
voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko
Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.
Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta
huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina
puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien
huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse
näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen
ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä;
jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt
huudon ja syöksynyt pakoon.
Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä
uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua,
joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni
käytävään.
Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa,
pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi
puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri
kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä
uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä
ollutkaan kuollut.
Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä
peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa,
teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla
käsillään hiuksiaan.
Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli
väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä
ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua,
kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä
kuin nukkua, nukkua sikeästi.
— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?
Vielähän sen ehtii...
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän
_näki_ vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään.
Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta
kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa
Paulun askeleet.
Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän,
kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin
kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka
tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet
tuntuivat sittenkin olevan Paulun.
Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti
ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja
kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi
keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi
taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui
selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.
— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala,
mitä olenkaan tehnyt!
Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että
vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua
ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä
peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon
yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.
Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei
hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.