IV

Paulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän

ei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja,

niinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi

vähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen

aatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei

enää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään

kukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi

lopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet

niin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän

siihen asti oli ollut tekemisissä.

Hän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle

suosiollinen. "Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen", hän tuumi.

"Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa

velan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo

järjestää asiamme".

Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta

riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti

seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta

päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin

takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat,

marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.

— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen

päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta

sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.

Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti

pensaiden välitse.

Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen

hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen

koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi

vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat

harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa

graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja

kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta,

näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta.

Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat

pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat

ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille

asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista

muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon

heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen

vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä,

ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen

pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan

ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina

taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut

sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.

Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut

pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän

näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen

aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu

etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän

laulahti:

Linnut, siipi ilmaan luokaa,

Mulle lemmen viesti tuokaa...

Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti

tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän

tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan

ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen,

rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi.

Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja

kyläkuuluttaja julistuksineen!

Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson

rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon

poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään

hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen

tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle

tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken,

Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan

ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut

suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.

— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on

ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?

Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli

evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan,

mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan

kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli

kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle

kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.

— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.

Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.

— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi

päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.

— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi

sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät

karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät

toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän

ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.

Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja

laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika

tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella

hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään

ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle

arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.

— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa

englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti

minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa

uuden puvun.

— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu

vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle

hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he

olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille

pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!

Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi

pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia

tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset

olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon

tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli

katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi"

sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä

valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla

papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä

pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava,

sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta

papilta.

— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä

laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies

ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea

lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?

— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti.

Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin

ansaitsisitte!

— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.

Mutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan

kiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja

kauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin,

vaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien

haudalla.

Zana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten

myymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5

centesimoa] lampunsydäntä.

Paulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään

tiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä

kerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen

raha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan

olevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen

punaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä

epämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot

hengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.

— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja

hänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös... minä

puolestani en väitä mitään... mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu

Decherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?

— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?

— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä

tietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä... korpraali

kuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!

Don Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi.

Korpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.

— Mitä sitten sanotaan, Peu?

Don Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta.

Tämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti

korpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan

kaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman

leskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti,

että Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla

Decherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa

Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se

tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin

edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku,

ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka

oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui

kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa

pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen,

oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen

nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut

maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan _marengon_,

kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa,

Paulu oli sanonut:

— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.

Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut

lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan.

Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä

miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.

Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen

ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän

ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan

syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa

erota.

— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei

häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen,

tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta

ensimmäiseltä.

Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman

salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän,

Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta

tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja

kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille.

Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta

tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen

mielihyvin heidän helliteltäväkseen.

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui

kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät

auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla,

joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori.

Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan

keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki

näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea

hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla

kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja

kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa

olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia,

jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja

autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä,

jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen

uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia,

repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö

vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu

Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.

Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän

oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita.

Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu,

köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei

näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa

Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli

rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.

Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti

ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt

kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.

— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka

kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa.

Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan

sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat

omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä,

kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis

kuin neilikan kukka.

Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi

pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi

toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät

kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.

Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut

arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki

olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti

sisälle ja ulos.

Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin

lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa

kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.

— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet

minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain

kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka

tarttumaan kerjuusauvaan.

Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo

ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta

tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän

kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota

ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon

verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta,

näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.

Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset

ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät

tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.

Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.

— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän

ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla

mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?

Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua.

Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin

kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä

puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen

taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää

Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse

madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton

hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi

sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä

ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat

Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus.

Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin

tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun

talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin

pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta... mutta pyytää rahoja

huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!

— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus

ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen.

Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta

jos minä kuolen...

Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä,

ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan

epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.

— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten _jäljestäpäin_ hän

ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme,

ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä,

Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.

Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän

laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä

toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.

Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen

jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja

ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä,

olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan,

valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat

permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä

äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja

metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.

Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti

miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää

hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen

surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin

hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä

ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen

joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli

kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän

typerää laulua:

Kampaa, kampaa kaunotukkaa,

kultaista kuin silkkisukkaa.

* * * * *

Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui

hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan

poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja

läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.

Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen

surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi

kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle

kotiseudulle.

Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian

kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut

olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut

hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta,

ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän

tiesi nyt.

* * * * *

Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren

seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta

kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun

ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:

— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan,

ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran

sisarta.

Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.

— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä

ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa

silmissä!

Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon

vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan

silmiin.

— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu

käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten

hän sanoi:

— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut

esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei

mennä lainaamaan rahoja.

— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän

huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies.

Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään

pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä

takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin

elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti,

katsohan!

Hän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin

hänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin

olivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä,

voimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun

tulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja

alakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja

sääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa.

Ballorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja

niin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin

sanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että

heltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut

kerskaileva Peun seurassa.

— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla.

Jollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen

itsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä,

näetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen

alkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.

— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan

tehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet

ole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen,

että hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä...

— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En

koskaan mene uusiin naimisiin.

— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.

Paulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle

jotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti

naisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten

olivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine

kulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta,

puoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.

— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun

täytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on

salainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen.

En ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan

hylkääkään häntä.

— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?

— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon

pois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo

on aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja

jäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli

pakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut

huvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni

kanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin

toivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton,

se sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä

täydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua.

Hän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä

ikinä elämässäni.

— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että

aina olet ollut heikko.

— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi

kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet.

Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on

perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet

minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen

joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle.

Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta

vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut

seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni,

mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja

silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun

piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka

kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin,

mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt

pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt

pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin

monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en

pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni,

sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt

kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen

tuleentumistaan.

Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta

eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan

voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui,

että oli kutsunut hänet vieraakseen.

He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.

Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta

noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista

viinaa.

— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein

hereillä. Juo, mies!

Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka

melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä

Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta

Ballore alkoi valittaa:

— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään.

Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä.

Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta

muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin

täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan

esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta

kunniani!

— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.

— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä

naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun

kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät

kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen

sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen

ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän

kuin kymmenentuhatta skudoa.

* * * * *

Kun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar,

pieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa

rosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt

muuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja

pienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä

tuon hirvittävän hetken kauhua.

— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä

turkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut

lammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan,

karvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin

jättivät edes tuhkaa pesään...

Sanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja.

Paulu lähti talosta epätoivo sydämessään.

— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta

minulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.

Suru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle

hän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi

koko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin

isäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.

Seuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei

tiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman

rahoja:

— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.

Eteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa,

pölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti

ei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä

maisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata

kulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki

oli mennyttä, auttamattomasti.

Mutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta

hölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä

poikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don

Peun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä

tuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä

punertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen

poika, tuli häntä vastaan.

Don Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.

Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin

poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.

— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.

Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.

— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri,

ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on.

Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä

surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!"

Nyt pesen käteni, don Paulu.

Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista,

jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan

ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla

sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.

— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä

Santuksen ja pojan kohtaloista.

— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?

— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi.

Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei

kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte

sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.

— Kyllä toimitetaan, don Paulu.

Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä

nämä sanat:

"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono

onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin

lähtiessäni. Älä pelästy".

Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen

hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi

toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen

edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan

kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa

sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa

paljoa hirvittävämpi.

* * * * *

Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken

luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään

kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi

ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut

piintyneeksi päähänpistoksi.

— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun

olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus,

en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle

kunnianasiaksi.

Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron

koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut

hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.

— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine

ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.

Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän

eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti,

tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää

rahoja.

— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen

rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.

Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti

hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei

näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.

Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen

leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti

tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka

kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä

silmiä ja kaihoisaa katsetta.

— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni.

Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa,

niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.

Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi

raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.

Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi

oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään

sävyisämpänä huoneen hämärään.

Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta

enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä

niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta

ratkaista.

— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella

naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!

Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen

sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.

— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain

jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.

Zana katseli häntä hymyillen.

— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää

tehkö minusta pilkkaa.

— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs

sinulle jää?

— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!

Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken

hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän

nauroi ja sanoi:

— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle

köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin

liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun

täällä ja syön lesken aamiaisen.

— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi

lähestyen häntä.

— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka

kuuluu erääseen karjatarhaamme.

Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen,

jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen

synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä

palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.

V

Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan

Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa

selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli

jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja

variksille", niinkuin hän sanoi.

Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä

päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja

palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.

Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja

odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän

ajatteli:

— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille

köyhille, jotka istuvat pöydässäni!

Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen

naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin

palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää

köyhyytensä salassa".

Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä

velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja

rakas.

Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua

välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna

Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.

— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän

täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi

levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.

Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle,

olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä

salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä

päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että

hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö,

huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden

köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin

nöyryyttävän pilantekonsa.

— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä

hopeahaarukalla?

— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta

hopealusikasta kuin puulusikasta?

— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?

Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku,

tarjoutui auttamaan Annesaa.

— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne,

hän sanoi leikkisästi.

— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan

tarjoilua pöydässä.

— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.

Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän

kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan

vatsa", kerran oli kosinut häntä.

— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt

kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.

Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli

ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää.

Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa

tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:

— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai... en ollenkaan

palaa.

Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti.

Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui,

levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut

niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki

huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty

tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän

ollut ennallaan.

— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi

pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai

sairas?

Täti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan

lempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus

kadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas

tuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.

— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on

suutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä

vuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.

Täti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun

tuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli

mieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään,

käänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.

Hengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu.

Kellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä

hopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen

kohdalla.

Kaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo

saapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat

vanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin

liikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä

puvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat

kätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan

suruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi "kainoa köyhää",

joiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli

pyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä

nuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko

Zua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle,

panetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän

huoneen voivotuksellaan.

Zua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, "möhkälekallosta".

— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa,

tuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka

rupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don

Simone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen,

jotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet

köyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!

Molemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta

vanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen

häntä:

— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan

olleen Nuorossa, jossa...

— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen,

kiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä

pitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle

luottoa? Kaikki nauravat hänelle... kaikki... kaikki... voi voi!

Viha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan

pieluksia hänen selkänsä taakse.

— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.

— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan

matkoilla järjestämässä raha-asioitaan... mutta sensijaan hän...

— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu

Pira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.

— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä

varten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän

kuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei

ajattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat

noin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän

saapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että

minä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja

sen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole,

hyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä... voi voi

voi voi.

— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen

vaarallista.

Mutta toinen veli tiedusteli:

— Mitä he saavat nähdä?

Mutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.

— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta

riippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan

kuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani.

Ja tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun

kuin olisi tahtonut... kas, tuossa he tulevat.

Tulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä,

ja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä

nauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen

musta puku, sauva ja sardinialainen lakki.

Vanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä

lapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:

— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!

Ukko Zua katseli häntä halveksivasti.

Sitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta

lapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa,

mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.

— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä

vuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta

olette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.

Jäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään

kantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta

nähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän

säpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko

katseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele

ajatteli:

— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu

lienee kirjoittanut hänelle?

Aterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui

hiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella

heitä:

— Kuules, Matteu "Leijonan vatsa", sinä olet kuin valas, kun se on

syönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja

illastaa vahvasti päälle päätteeksi.

Matteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja

oli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.

Don Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi

isännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.

— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko

Chiru. Koetapas muistella!

Mutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun

oli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti

vastaamatta mitään.

Hänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli

pöytäliinaa ja sanoi hymyillen:

— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun

laulunpätkäsi:

Jos makaroneja oisivat vuoret,

ja laaksot juustoja täynnä...

Rosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi

kuiskata jotakin don Simonen korvaan.

— Mitä sanot? En kuule!

Rosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin

lievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.

— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!

— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?

Tyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna

täti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna

Rachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni

hänen luokseen ja sanoi kiireisesti:

— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa

salaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan;

siten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä

kenellekään, älä edes Annesalle!

— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä

uudelleen.

Kun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat

huomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein

kuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta

uhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä.

Annesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti

sen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota

köyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä

kiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja

ajatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän

oli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina

vähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä

hän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta

laidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla,

joka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.

Pöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.

— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen

valkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä

ankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa

ja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?

Sokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti

hänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty

olkoon aina Hänen nimensä!

Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista

tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen

hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin,

hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen

ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja

sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon

ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi

ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone

loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi

visusti säilyttää.

Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili

huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti,

mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä

enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.

Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului

etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja

mieltä ahdistavaa.

Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen

tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain

silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi,

hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.

Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat,

lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi

kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien

peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden

edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan

toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin

erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.

Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti

ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista,

jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan

kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri

palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan

ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut

poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa.

Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi

odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni

kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.

— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän

sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan

tuuttiin!

Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus

huusi:

— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!

Sinäkin voit todistaa, että se on hän.

— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat

tulleet lähemmäksi.

Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei

vastannut sanaakaan.

— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä

kotiin; älkää siis odottako.

Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä

kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä

ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.

"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja

meni hänen luokseen.