— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva
ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni
huoneeseen.
Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota
istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa
ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.
Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen
pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää
helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän
alkoi valittaa ja sadatella:
— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset
pistelevät, valo sammuu... sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin
hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en
halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle
myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki,
kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian,
aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette
tyytyväisiä.
— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun
puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!
Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli
sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon
ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha
olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä
hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui
sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla
liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen
tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin
todellisuuteen.
Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan
säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti
itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.
Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas
ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi,
kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron
säestämänä:
Sinisilmä, sulokasvo,
kultakukka kaunokainen
Riistänyt on syömen multa.
Rauhani on vienyt nainen.
— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa
ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien
tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän
vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.
* * * * *
Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi
ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja
rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin
suruvaippaan.
Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun.
Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat
liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja
päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.
Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman
herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin
elävä, surkea irvikuva.
Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi
kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.
Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi
syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän
mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä,
ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli
lakaistu ja kasteltu.
Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli
kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa
Decherchien sukulainen asui.
Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen
ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty
muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.
Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle
parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset,
jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat
aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä
ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi
harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva
maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä
häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori
metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.
Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu
pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja
rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien
väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien
ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli
sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä,
jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka
olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.
Annesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa
kirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti
Annaa, donna Rachelen serkkua.
Täti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän
muistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi
kuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli
vieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut
näille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa
huolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.
Nämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti
Anna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja
viisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto
ihailijoista ja kosijoista.
Majan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta
virtasi miellyttävää kahvin hajua.
Annesa huusi:
— Täti Anna, ettekö tule messuun?
— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu
kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan
sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka?
Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?
Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön
puolesta.
— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin
ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.
— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen
kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille
kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra
Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti
Paululta.
Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä
mieltään.
— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.
Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.
Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä
huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi,
Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut
minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö
se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven
edessä?
— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei
hampaita.
— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit
kuoret rikki?
— Nakutin ne rikki kivellä!
— Hyvästi!
— Hyvästi.
Annesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.
Lapsi huudahti:
— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran
kanssa, joka on raivoissaan.
Vanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että
iso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies.
Tiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat
paheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa
sekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi
hänen inhoittavaa rumuuttaan.
Annesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna
hän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha
sielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:
— Rosa! Rosa!
Annesan oli pysähtyminen.
— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa
peitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat
kirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!
Annesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut
hämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli
kiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui
silmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi
kansanjoukolle.
Paulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi
tummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja
hänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä
hänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli
kuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren
metsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan
ja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan
ovelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän
kuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:
— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne
valokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo
nelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo.
Ja Mariettan tykönä, liikanimeltään "Hurskas neitsyt", myödään tuoreita
kananmunia ja jääkylmää limonaadia.
— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät,
avuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen
saatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta
he kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme
kuoli. Vieläkö muistat sen?
— Muistan kyllä.
— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.
Ja hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä
luotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen,
joka täytti neidon riemulla.
— _Pyhät enkelit!_ Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi
Virdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta
papista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.
Annesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen
intohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun
nuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan.
Hänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää
ihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea
muuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.
Ja pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen
huminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista
solvauksista ja nöyryytyksistä.
Messun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan
käteen.
— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa:
Pastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella.
Puolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi
ei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä,
mutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun
puolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle
epäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä
Ballore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa
luo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa
minulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?
— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?
— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi
katsellen ympärilleen kirkkopihalla.
He lähestyivät kakkujen myyjää.
Käytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan
ympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia
likööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa
viimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat
nahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät
muinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia
nuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.
Annesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä.
Huomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän
tekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin
kirkkopihan poikki kulkevat naiset.
Äkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä
ympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä,
puhtaana ja iloisena kuin lapsi.
— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta
kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä
juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don
Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla,
ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen
yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa,
pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai
selkään, niin kuin pienen karitsan?
— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa
vastusti.
— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!
Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.
Eikö hän ole vielä palannut?
— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän
tekee, mitä hyväksi näkee.
— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei
näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut
Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.
— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan
Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää
häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet
ansaitsemaan jotakin.
— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan
kaikki olleet iloisia nuorina.
— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.
— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt
enää.
— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja
viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!
— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi
päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen
naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.
He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat
jättiläispitoja.
— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä,
edeten don Paulun vieressä.
_Priore maggiore_, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan
esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti
keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä
kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin
avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli
iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui
ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja
punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.
Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään
yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein
liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden
näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.
— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.
— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi
tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen
viljaa.
Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita
kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen
kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti
tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa
oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa
höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja
kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli
kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan
asianmukaista viettoa varten.
Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö
tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä
tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti
Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten
määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa,
jota sanottiin _makeiskamariksi_, säilytettiin makeisia, neljännessä
leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä,
parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa
varten.
— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli
pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia,
kiiltäviä nisuleipiä.
— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti
kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.
— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko?
Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin
tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.
Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului
juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille
hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.
— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä,
että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on
yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän
kuin se...
Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi
samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja
kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi
irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki
veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen
tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä
ahneutta.
— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te
hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa,
ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette
koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.
— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti
loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian
laita.
Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä
nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle
höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.
— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.
— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen
säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla...?
— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.
Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi
ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:
— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.
— Kenelle? Gantinellesiko?
— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.
Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään
punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät,
kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy.
Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein
äidillisen hellästi.
— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan
mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa
sinua; hän tarvitsee sinua.
Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera.
Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa
joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa
näytellä loukkautunutta.
— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä
sitten kun minua huvittaa.
— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.
Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.
— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka
oli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän
ostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me
kaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.
— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti
samassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.
Annesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.
— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy
Rosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.
Annesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä
taholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui
kyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita
priori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä
vuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään
Annesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä
tapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän
kuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään
levottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:
"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin
voinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea
palvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No
niin, mutta kuitenkaan..."
Kuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua,
ilman surua, ilman kärsimystä.
"Sitä varten kai olen syntynytkin..."
Kulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli
kuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin
koskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät
himmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion
peitossa.
— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin
suutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi.
Tiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä
on pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä
seurassa.
— Olinhan don Paulun kanssa.
— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti
huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla.
Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!
— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän
joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta.
Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan
kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa
ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt
maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.
— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla
sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?
Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.
— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota
sinulle naulan mantelikakkua?
— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.
Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun
pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä
äänettömyydessä.
Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot
alkavat kello viisi iltapäivällä:
— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno,
kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja
silkkihuivi...
Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan
kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua
patukallaan.
— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki!
Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan
joka sorkka!
* * * * *
Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki
portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin
Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia
hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.
Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution
tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi
tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja
siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:
— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko
sairas?
— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää
sisälle.
Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien
liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.
Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi
liikehtiä.
— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?
— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat
puutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa
kysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt
levottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä
tulemaan.
— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.
— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.
Annesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien
kasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.
— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi
kysyi.
— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko
pielukset mukavasti näin, setä Zua?
— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.
Annesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet
entistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.
— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?
Annesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan
oven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin
ähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui
noin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista
ankarammin.
Lopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:
— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?
— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus
ovat vielä pitämättä.
— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme
vuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole
elävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.
Hän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä
tunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen
lehden poimuihin.
— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut
papin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki
vasta alkaa...
— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!
— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä,
höyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko
olemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen
henkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin
saamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua...
Sairas huokasi taas.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen,
tai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta
sellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä
teen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät
ovatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois,
samoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä...
Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja
pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui
karkeana ja käheänä:
— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette
tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!
— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka
ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee
minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä
sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko
sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä,
veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii.
Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata.
Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!
— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille:
teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä
varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte
täällä?
— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei
ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne
lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki
vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle
vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.
— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään...
— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin
he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana...
— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti
suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton.
_Teissä_ ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole
koskaan pitänyt.
— Minäkö?
— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan
rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran
vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky..."
— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En
ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut
väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on
väärämielinen...
— Tätä nyt vielä puuttui, _pyhät enkelit!_ pappi huudahti lyödä
läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman
aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat
ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava
syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli
Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane
pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka
annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte
Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä
auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä
tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako
on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne
välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt
hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!
Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen
täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa.
Tämä jatkoi:
— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua,
piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin
itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja
epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti..."
— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä
ymmärrän!
— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.
— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta.
Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse
olen ampunut poikki jalkani...
— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin...
Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään
täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.
— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis
vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin
sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin... lähdin sotaan, kun
kuningas minut sinne lähetti... sentähden, että kaikki terveet miehet,
kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin
lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora... ja Balaklava...
ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa... niin, peilailkaa...
Hänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.
"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua
oveluuttaan", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt,
että ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin
ettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt
aivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan
kohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän
ei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan
enemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.
Sinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo
luuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.
Jospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema
on kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta
mielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta,
että vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä
tahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras
ei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin
ukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.
Annesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein
ymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen
ja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta
potilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi
kärsimättömäksi.
— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?
— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että
ukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin
hengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän
huudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan
lääkäriä?
Ukko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut
leyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja
hänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen
kellertävän värinsä.
— Veli Virdis!... hän kuului mutisevan.
— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.
Vanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.
— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka
oli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa
paikaltaan.
— Lääkäriä, lääkäriä... milloin olette noutaneet lääkäriä minua
varten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.
— Kas tässä.
Annesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain
vähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.
— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa
minulle toki vähän raikasta vettä.
Saadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun
kaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä
lasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä
vastaan.
— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.
Gantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti.
Annesalta läikkyi vesi lasista.
— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta
poika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan
vasten.
— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta
suunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen,
Annesa? Et enää näy rakastavan minua.
— Päästä irti. Ukko odottaa.
— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee,
voi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin
voimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina
minua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.
— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.
— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki
voisit olla minunkin seurassani.
— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.
— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän
perästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme
enää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!
— Päästä minut. Saammehan nähdä.
Gantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän
joutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin
eikä sadatuksiin.
Seuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä
vuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.
Kun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen
yksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa
ja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla
juttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat
kotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.
Paululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa.
Ollessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.
Naiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa.
Miehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat
surkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja,
joka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen
varoituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.
Parin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna
Rachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että
Kaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia
rahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen
lähtöään:
— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla
ole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän
sinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi
lainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme
pyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.
Paulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään
onnistunut...
— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana,
mutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule
kotiin... ennemmin otan itseni hengiltä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta
niin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.
Paulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä
Lula-metsään kylvöaikaan asti.
Sairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen
luonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen
molempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti
tavattoman iloiselta.
— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä
hän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.
— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin
toivioretken Gonare-madonnan luo.
Mutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei
ilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen
ja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti
tytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun
ja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa
murhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.
— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika
oleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.
— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos
saa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.
Pappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi
käsillään.
— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko
sinusta viime aikoina tullut villipeto?
Rosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:
— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi
toisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli
sauva ja keihäs...
— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein
minua peloittaa!
Rosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili
käsillään.
— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!
— No, mitä mies teki keihäällä?
— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja
sitten vielä toiseen.
— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.
— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.
Ja nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista
lörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä
käytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen
vallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi
avukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.