II

Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.

Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos

hänen kanssaan.

— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle

kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.

— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.

Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.

— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen

vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.

— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.

Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös

ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset

vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana

Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin

että päihtyivät.

Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö

menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti

huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.

Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas

vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää

kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai

ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin

sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen

kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.

Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan

puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla

makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle

muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.

Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti

valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei

nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt,

kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä

liekki.

Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui

kiviportaille.

Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet

loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja

hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin

ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden

ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää.

Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen

sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät

muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut

seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.

Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat

ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä

tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha

hengenahdistusta poteva ukko.

Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita

hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon

kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.

— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee

vasaran alle... nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin

että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin

nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin

perhe. Meidän täytyy lähteä... kiireellä kuin mierolaiset kylästä

kylään... markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!

Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.

— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni

nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään,

mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään?

Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja _hän... hän_. Hän on jo

sanonut, millainen hänen loppunsa on... Ei, ei ikinä! Parempi silloin...

Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.

Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus,

varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa

alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten

nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja

pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus

nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.

— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän

sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua,

jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta

minäpä...

Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan

maantienpuoleisen portin.

Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli

sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi

ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas

ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa

pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna.

Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.

Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu

lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön

kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen

käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti

olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan

perälle, metsän puolelle.

Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi

heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi

käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.

— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja.

Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin... olet

täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan...

— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko

Gantinella avain?

— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta

kerro nyt!

— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.

Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen

suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka

naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli

älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin

kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.

Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan

ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki

kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen

ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin

laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi

lemmensäkeitä.

Terve, neito, sulorikas,

Rikkahampi merta syvää!...

Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja

itki ahdistuksesta ja onnesta.

— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän,

etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.

— Oletko sinä sitten iloinen?

— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos

omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin

tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi

pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain

hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen

mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.

Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin

olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä

ja sanoi vaikeroiden:

— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän

henkeä kuin kissalla.

— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja

joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja

pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin,

suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta,

halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä.

Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin

nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja

sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava

nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten...

mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin

näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi... olen taivuttanut pääni

kuin kerjäläinen.

Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja

masentuneeksi.

— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken

lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää

perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle... ehkä...

hän saisi irti rahaa...

Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi

lujasti:

— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut.

Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua

sellaiseen...

Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja

suuteli sitä.

— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle

kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?

— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain

uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen

tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon,

että tahdomme tappaa hänet.

— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen

arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.

— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi

siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.

Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:

— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua?

Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet.

Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä

olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua,

ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja

epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!

— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.

— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on

sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat

sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää

sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli

vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole

vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut

miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin

kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.

Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun

kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina

kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään,

tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan

pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.

— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan,

jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai

itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä

naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä,

ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen

syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti

heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu

karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu,

mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!

Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja

paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:

— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on

aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan

neuvoasi...

Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän

tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset

sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi

vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.

— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.

— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili

hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on

puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen

puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.

— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen

omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten,

polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön,

hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin

kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena,

kerjäämään rahoja sinulle... teille... Älä nuhtele minua, Pauluni,

rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka

tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu...

— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti.

Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön

naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä.

Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan

Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle,

niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna

minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.

Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten

kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki

kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.

Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven

ulkopuolelle.

Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että

oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta

potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja

ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman

polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen

ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne

seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.

Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan

Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön

nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen

lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli

ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut

hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt

hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn,

oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen

romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole

olemassa.

Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena

tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden

lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat

hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta

ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.

Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja

mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset

ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt

metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta.

Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.

Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa

neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi

alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä

henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi

almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa

kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen

oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan,

jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti

rahojaan, joita silloin oli runsaasti.

Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään;

nyt hän olisi voinut auttaa _hyväntekijöitään_ heidän köyhdyttyään.

Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa,

johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo

siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli

kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon

ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja

tempoi häntäkin.

* * * * *

Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen

syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko

kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren

taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla

taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat

taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen

tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.

Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut

häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän

loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle,

paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi

ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.

— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi

puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen

kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.

— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos

pastori Virdis tuon kuulee!

— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin

kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi

olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa.

Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka

syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on

paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää

eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut

vaimokseni, en voisi sitä tehdä...

Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että

joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien

talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan,

aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi

sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli _siitä pojasta!_

Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan

lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat

huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei

kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.

— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen.

Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi

ihminen kuin kukaan heistä.

Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.

— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:

Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,

Luostari yksin vain on paikoillaan;

toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta

minä pysyn aina täällä paikoillani!'

Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika"

merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet

juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen

antamaan heille.

Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina

sanoen:

— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina

pahaa lähimmäisistään.

Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.

Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin

yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja

paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun

oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli

joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.

Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli

lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen

suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat,

viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:

— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta

lehdestä on kasvanut tuhansia.

Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään.

Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas

iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs

näistä maallisista!"

Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut

jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut

sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä

kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka

kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo

on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas

pösö, joka viettää iloista elämää".

Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi

juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli

hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.

Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja

sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin

ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt

Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.

— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.

— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö

minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?

— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.

— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.

Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.

— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet

kotiimme!

Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen,

samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni

ja teki työtä.

Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen

ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät

onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä

kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan

aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi,

jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.

Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla

lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä

karjatarha entisten lisäksi.

Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää

käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.

Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli

toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt

välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää

uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.

Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko

on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti

silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet

tekemään syntiä.

Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään

siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt

kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli

köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti

kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan

palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä

rahoja kuulunut.

Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin

don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: _Kultakutri_,

kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja _Tuppisuu_,

kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa

saattoi kestää useita päiviä.

— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi,

tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.

Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen

hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon.

Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala?

Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet

noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä

heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.

Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka

oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko

Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa

menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että

se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn

korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi.

Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen

rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta

ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi.

Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua

tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana

istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa,

jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat

ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme

Itämaan viisijalkaista viisasta".

Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen

tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut

omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko

Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti

"nykyajan nuorisoa".

— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi

hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön

ensimmäisen kiven!'

— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi

ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö

tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!

Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:

— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.

Ja Cosimu Damianu huudahti:

— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè?

Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven

syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.

Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä

suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La

Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat

lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset

olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone

toisti:

— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.

— Ei, ei, se oli _Bellaklavan_ taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika,

elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo

ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri _Corpograndin_

[Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi

mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi

melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.

Kerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän

tosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea

jalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka

kannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä

hän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän

kätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen

edes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan

huutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati,

että Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja

Annesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti

heidän esimerkkiään.

Niitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle

uskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut

"itsenäiseksi" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti

ja kaitsi omiin nimiinsä.

— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan

perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain

etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä.

Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit

valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy

kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!

Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka

kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:

— No, onko Herra jo kuollut?

Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli

ripille.

— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti

ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra

on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on

antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.

Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman

hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa

ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut

kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä

palvelusta:

— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi

kirjoittaaksesi sitä, _Keltakutri?_ Miksi naurat?

— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.

— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja

eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala,

sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut

kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle

mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin

_rakkauspaperia_, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka

prinsessalle.

Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen

"rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen

kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana

käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.

Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi

Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön

kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin

koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".

Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä

lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat

kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla,

eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa

näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.

Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista

mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti

pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä

kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina

kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että

toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet,

itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu

oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet

valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan

pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa,

salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne

yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita —

joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen

vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä

kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden

lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet

tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun

peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.

Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla

rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun

muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella

nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä,

juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan

olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan

jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat

petollisesti surmanneet.

Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine

köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat

kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.

Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta

lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.

— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin

morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka

ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat

valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne

kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki

laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa...

— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut

kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.

Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja

oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin

seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan

olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.

He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita,

joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.

Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät,

tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren

pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.

Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi

vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli

työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.

Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä

kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän

luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan

ja ojensi hänelle kätensä.

He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle,

jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä

vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka

keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut

hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki

oli vihreää, keltaista, sinistä.

Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla

päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.

Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen

vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat

enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi

laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan,

hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.

Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki.

Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien

kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla

käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin

ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.