Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.
I
Oli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius
oli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää
hälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta
kapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon
heijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.
— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan
talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun
kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka
on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy
tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet... Ja kaikki tämä
johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun
nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi
tappaa poikansa.
— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu,
jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista
mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti
on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika,
Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana
hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut
nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen
tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli
sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen
ilmaan, ettekä enää näe minua'.
Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä
näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden
talojen seinien vierustaa.
Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää
valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.
Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään
avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.
Decherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu.
Iso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja
luhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän
muista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja
ränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä
suuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen
laastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet,
laho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti
mieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen,
rikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty
kiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella,
herättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän
asukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun
vanhimpana ja hienoimpana.
Don Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua,
mutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa
oli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen
kookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta
tummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt
valkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille
kasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi
patriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.
Ja ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti
ulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen
äänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa,
yksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen,
mikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä
työläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli
vaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.
— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko
Cosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa
Galluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään
sinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä
hänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin
paimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä.
Mutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on
kuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän
sanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan
hullunkurista?
Don Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko
Cosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen
ilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen:
— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa
lähimmäisestäsi?
Toinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret
eivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso
näin!... hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja
venyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.
— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan
koputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.
Don Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.
— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta,
mutta monesti osun oikeaan... Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu...
Tämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen
totisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa
henkilöä.
Tällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla
koruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä
kohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.
— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.
— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.
— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua,
eukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien
ympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että
ne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.
Ukko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas
nainen, näytti surevalta madonnalta.
— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä.
Senkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit
kirkkoon?
— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi
tyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään:
Onko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää
tänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.
— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.
— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään
ole vieraita.
— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan
tämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei
tarvitse maksaa.
— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don
Simone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin
vieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi
paljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen,
kaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa,
eivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.
— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen
voi tulla toimeen ilman juhliakin.
— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra,
joka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.
Molempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän
perälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.
Hämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella
olevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen
kokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:
— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään
kuin kuolleen ruumiin.
— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa
lamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa
mukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän
sitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta
jo. On jo myöhä. Missä Rosa on?
— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan
heti.
Donna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven
välillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja
savuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti
vielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin
oli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka
päällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa,
veistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa
oli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui
vuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta
poteva ukko raskaasti huohottaen.
— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa
minun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa
toisit minulle edes vähän vettä!
— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti
kulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin
edellinen huone.
Annesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja
kaatoi sangosta vettä lasiin.
— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.
Annesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.
Harvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.
Annesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti
pronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein
lapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat
olivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli
julman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset
silmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen
palvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä,
huulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse,
ja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan,
vaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea
kuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset
kureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa
naisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa
vetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli
aikuinen.
Hengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka
lepää rotkossaan kuolemaisillaan.
Hänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät
pergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa
tummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta,
pörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden
muodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat
kuin ahdistuksesta.
Hän valitti yhä:
— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!
Pieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja
tuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten
hartioille.
— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa,
pane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle?
Pistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!
Mutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön,
asetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan
kolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet
huoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan
tässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.
Kolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi
osaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin
yläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit
pamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti
kaiuttaa ilmoille sävelmää:
Riennä, aatos, kultaisin siivin...
Annesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä
ruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille
kuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva
vaalea tukka.
— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi
äänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.
— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.
— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,
Annesa...
— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen
tiedät.
Tyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu,
keltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen
muodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan.
Hänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti
vesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.
— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.
Jokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin
pyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta.
Äkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja
punasinerviä kipinöitä.
Rosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja
kallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat
rapisisivat hänen päälleen.
— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa
ja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen;
se on varmaankin tähti.
— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata
täynnä öljyä.
Annesa asetti padan kolmijalalle, ja "aatelisnainen" meni sisälle
kattamaan pöytää.
— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?
Sinne, missä sisiliskot asuvat?
— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut
paistaa taimenia.
— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa
lähelle isää, kun hän ajaa siellä?
— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii
kotiin?
— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?
— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa
kotiin, milloin itse tahtoo.
— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä
kaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei
sietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla
häijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.
— Eipä kylläkään, palvelijatar myönsi vakavasti.
Sitten he molemmat, rattailla istuva tyttö ja lieden ääressä askaroiva
Annesa, vaikenivat.
— Annesa! Rosa äkkiä huudahti, hän tuleekin jo. Kuulen kavioiden
kapseen.
Mutta Annesa pudisti päätään. Tuo ei kuulostanut Paulu Decherchin
hevosen kavioiden kopinalta. Annesa tunsi hyvin tämän hevosen askelten
töminän, joka palaa väsyneenä pitkältä ratsastukselta. Mutta Rosan
kuulema kavioiden kapse pysähtyi portin kohdalle.
— Luulen, että se on vieras, Annesa sanoi tyytymättömänä.
Toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen.
Donna Rachele tuli jälleen pihalle, antoi Annesalle esiliinassa
tuomansa kananmunat ja sanoi iloisesti:
— Sanoinhan, ettei kaikki toivo ole vielä mennyttä: tässä tulee
vieraita.
— Mokomakin ilo! palvelijatar murahti.
— Avaa portti, Annesa. Pyhimysjuhla ei ole juhla eikä mikään ilman
vieraita.
Palvelijatar laski munat lieden ääreen ja meni avaamaan.
Lyhyen jäntterä, ruskean pörröpartainen mies oli laskeutunut
hevosenselästä maahan ja tervehti vanhuksia, jotka vielä istuivat
portin edessä.
— Pyhä Anna teitä siunatkoon! Kuinka hurisee?
— Erinomaisesti, don Simone vastasi. Etkö huomaa, että näytämme
nuorukaisilta, jotka ovat saaneet ensimmäiset haivenet leukaansa?
— Entä Paulu, missä Paulu on?
— Paulu palaa ehkä huomisaamuna. Hän lähti ratsain Nuoroon asioille.
— Miten voit, donna Rachele? Sinäkö se olet, Annesa? vieras sitten
sanoi astuessaan pihaan ja taluttaessaan hevostaan perästä. Vai et
vielä ole naimisissa? Mihin saan panna hevosen kiinni? Ehkä tuonne
vajaan?
— Tee, niinkuin parhaaksi näet, donna Rachele vastasi. Ole vapaasti
kuin kotonasi. Pane vain hevonen vajaan, sillä talli on täynnä
olkipatjoja.
Annesa melkein nautti kuullessaan donna Rachelen valehtelevan.
Annesa ajatteli katkerasti:
— Juhla ei todellakaan ole onnistunut ilman vieraita, mutta
pyhimystenkin on joskus valehdeltava. Tallin katto on laho, eikä ole
varoja sen korjaamiseen.
— Kuinka sisaresi voivat? — donna Rachele kysyi auttaessaan vierasta
sitomaan kiinni hevosta. Entä äitisi?
— Kaikki voivat hyvin, kaikki kukoistavat kuin ruusut! mies vastasi
ottaessaan satulannastasta riippuvan vasun.
— Tämä on aivan liikaa! Annesa kiitteli ottaessaan tuomiset vastaan.
Hän meni keittiöön vieraan seurassa. Annesa kumartui alakuloisena ja
ivallisena tulen puoleen ja nakutti rikki munan kuoren lieden kiveä
vasten.
Rosa kapusi kömpelösti rattailta maahan ja meni niinikään uteliaana
sisälle nähdäkseen, mitä vasussa oli.
Hengenahdistusta potevan vanhuksen huoneessa, jota samalla käytettiin
ruokahuoneena, oli pöytä katettu neljälle hengelle. Donna Rachele
asetti siihen yhden lautasen lisää, ja vieras meni ukko Zuan luo.
— No, mitä kuuluu? hän kysäsi katsellen vanhusta uteliaasti.
Ukko ähisi ja kopeloi sormillaan rintaansa, jolla riippui
urhoollisuusmitali rasvaisesta nauhasta.
— Huonoa, huonoa! hän vastasi tuijottaen vieraaseen, jota ei heti
ollut tuntenut.
— Vai sinä se olet, Ballore Spanu? Nyt tunnen sinut hyvin. Ovatko
sisaresi jo naimisissa?
— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.
Samassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan
ja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön
kanssa.
— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö
pojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?
— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen
ensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele
uutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa
lautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!
— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui
maantierosvojen käsiin?
— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että
pois tieltä.
Samassa kuului kolkutusta portilta.
— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden
kapsetta.
— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan
selkoa tulijasta.
Oli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa
Annesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa
pukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen
epäluuloisesti.
Tässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta,
nimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän,
Pasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä
ystävälleen.
— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan
don Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta.
Vanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään
uusi lautanen.
Mutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa
oli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän
alkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa
olivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat
kuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä
lauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille,
oli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille
kuin tuokin Ballore Spanu.
— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle
osan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken
aikaa.
— Tulitko juhlille?
— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.
Annesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.
— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.
Mies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota
hänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa
puoleensa.
— Oletko palveluksessa tässä talossa? hän kysyi.
— Olen.
— Mutta oletko näiltä seuduilta? Et ole sen näköinen.
— En olekaan.
— Olet siis muualta?
— Niin olen.
— Mistä sitten?
— Jostakin kylästä... maailmalta.
Palvelijatar poistui huoneesta, meni pihalle ja palasi jälleen
keittiöön.
Köyhä vieras käytti hyväkseen tilaisuutta Annesan ollessa ulkona,
täytti tyhjän lasinsa uudelleen ja kävi iloiseksi, melkein
tungettelevaksi.
— Oletko kihloissa? hän kysyi Annesalta tämän tullessa jälleen sisään.
Jollet vielä ole, niin katso, olisinko minä mieleisesi. Tulin tänne
kannuksien ja ohjasten kaupalle ja etsimään morsianta.
Pila ei miellyttänyt Annesaa, joka taas kävi alakuloiseksi ja
pilkalliseksi.
— Voithan sitoa yhden ohjaksistasi jonkun tämän puolen naisen kaulaan
ja viedä hänet kotikylääsi.
— Älä höpise joutavia. Sano nyt, onko sinulla sulhanen vai ei!
Karskista puheestasi päättäen sinulla ei vielä ole, tai sitten lopen
ruma.
— Erehdyt, veikkoseni; minun sulhaseni on paljoa kauniimpi kuin sinä.
— Saisiko tulla tutuksi sen miehen kanssa?
— Miksikäs ei! Kunhan vain maltat odottaa.
Annesa meni ruokahuoneeseen. Taimenten jälkeen hän tarjosi paistettuja
munia sipulin kera ja kantoi lopuksi pöytään makaroneista ja tuoreesta
juustosta tehdyn kakun.
— Emme enää osanneet odottaa vieraita, donna Rachele puolusteli luoden
ilmeisen häpeävän katseen Ballor Spanuun. Suo siis anteeksi, Ballore,
jos kestitykset ovat vähän niin ja näin.
— Tehän kestitsette minua kuin ruhtinasta! vieras vastasi syöden ja
juoden halukkaasti.
Molemmat vanhukset olivat hilpeällä tuulella. Don Simone oli iloinen ja
rauhallinen, tai ainakin näytti siltä, mikä Ballorelle oli ennestään
tuttua. Mutta ukko Cosimun naurussa oli alakuloinen soraääni, ja sairas
vanhuskin, joka hitaasti pureskeli taimenen vaaleanpunaista, mehevää
lihaa, otti osaa keskusteluun ja hymyili ivallisesti, kun vieras puhui
Paulusta.
— Kieltämättä, donna Rachele, me kaksi, minä ja poikanne Paulu, olimme
aika rasavillejä! Muistan, kuinka Paulu kerran kävi minua tervehtimässä
kotikylässäni, eivätkä kummankaan omaiset kuukauden päiviin kuulleet
meistä yhtään mitään. Kuljimme juhlasta juhlaan, kylästä toiseen,
ratsain koko ajan. Hyväinen aika, millaisia huimapäitä me olimmekaan!
Kuinka hassu ihminen onkaan nuorena.
— Aika vintiöitä olitte, mutisi sairas.
— Muistan sen hyvin, donna Rachele vastasi. — Ja kuinka levottomia me
olimmekaan! Luulimme, että poliisi oli pannut teidät kiinni.
— Mitä? Vai poliisi! vieras huudahti melkein loukkautuneena. Olimme
tosin rasavillejä, mutta silti kelpo poikia. Sen voimme sanoa kaikkien
kuullen. Se minun vain on tunnustaminen, että tuhlasimme paljon rahaa.
— Juuri sen tähden, sairas ukko aloitti ärtyisästi, mutta samassa
Annesa ojensi hänelle lasin ja katsoi häneen tuimasti, niin ettei
ukko uskaltanut jatkaa. Muutoin Ballore Spanu hyvin tiesi, että
Paulun nuoruudenhurjastelut olivat lopulta syösseet perheen talouden
rappiotilaan, joten sitä ei tarvinnut toistaa.
Donna Rachelen kasvoille levisi varjo, ja ukko Cosimu sanoi:
— Paulu on hyvä, perin hyvänahkainen mies, mutta hän on aina ollut
liian iloinen ja ajattelematon. Hän ei koskaan ole pelännyt Jumalaa.
Aina hän on huvitellut ja nauttinut elämästä kaikin tavoin.
— Sen kyllä näkee, ettei hän ole syntynyt munkiksi, vieras huomautti.
Muutoin ihmisen kai täytyykin huvitella, niin kauan kuin on nuori...
— Anteeksi! Minä pidän vielä hauskaa, vaikka olen jo vanha, don
Simone virkahti ivallisesti. Hän ei sietänyt, että puhuttiin pahaa
hänen veljenpojastaan vieraiden läsnäollessa, joten hän koetti siirtää
keskustelun muihin asioihin.
— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta,
että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?
Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:
— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.
Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:
'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja... ja... La Marmora sanoi
minulle taistelun jälkeen... äh... ähhäh.
Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen
päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.
— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?
Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?
Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan
saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.
— Minä... Viktor Emanuel... mitalin... Balaklava... minä olen aina
tehnyt työtä... sitävastoin toiset...
Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi
vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen
hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.
Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea
leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni
itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.
Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi
katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa
Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.
— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset
antavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta
lattialle!
— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan
näkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.
Sitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi
ajatellessaan Annesan kaunista suuta.
Nuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä
ja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu,
astui keittiöön.
— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.
— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?
— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään,
kun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti
siltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne
olisivat kelvanneet syötäväksi!
Hän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja
hänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.
Annesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni
pihalle.
— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis,
mutta totinen.
— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut.
Ei hänestä ole sinulle...
— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.
— Mistäs sinä sen tiedät?
— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne...
— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta,
olemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita.
Niin, Annesa on Decherchien ottotytär.
Ja huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä,
renki jatkoi:
— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei
voi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat
sanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti.
Kerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut
puremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan
kolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon
takaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä.
Silloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa
perheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset
luulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet...
Vieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet
hymyilemään.
— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!
— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni
mainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.
— Miksi?
— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.
— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?
— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on
sukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon
rahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä.
Hän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan,
Paulun tytön, hyväksi.
— Onko don Paulu don Simonen poika?
— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.
— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?
— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.
Samassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi
puheenaihetta.
— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi
vuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä
kuin sukulaiset?
— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti
siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.
— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili
ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä
ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras
lörpöttelivät ja nauroivat.
Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta
tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja
sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!
Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta
pöydälle.
Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja
solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine
kimposi pystyyn.
— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta
päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan
hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun
luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.
Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta
saappaastaan.
Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki
olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret
lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.
Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja
miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren
Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein
harmaat.
— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan:
kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat
ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don
Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.
— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane
se seinälle riippumaan!
Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet
ilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan
seikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua
ja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.