"Malttakaahan, annetaan hänen olla rauhassa."
Bengt katseli häntä pilkallisesti ja vastasi:
"Sopiiko tämä tilaisuus mielestänne leikinlaskuun?"
"Sopikoon tai ei, ensinnä täytyy lääkärin kuitenkin toimittaa
ruumiintarkastus, sillä vainaja on ampunut itsensä."
"Ampunut itsensä!" huudahti Bengt. "Se ei voi olla mahdollista. Minun
ymmärtääkseni on hän kuollut halvaukseen."
"Niin minäkin luulin", sanoi Asbjörn Krag vetäen peitteen pois ja
jättäen kuolleen kasvot paljastamatta.
Vanha Åkerholm oli puettu arkipukuun. Hän makasi selällään. Oikeassa
kädessä oli hänellä sama pistooli, jolla hän aikaisemmin illalla oli
ampunut ja jota hän vieläkin kouristuksen tapaisesti lujasti piteli.
Vainajan takissa näkyi selvästi kuulan reikä.
"Suoraan sydämeen", kuiskasi tohtori. "Vanhus kyllä tiesi, minne oli
tähdättävä."
Bengt lähestyi kuollutta ja sanoi kumartuen sen yli:
"Kylmentynyt isäraukka, tällä tavalla siis tahdoit saada rauhan."
Äänekäs itku kuului ovelta. Palvelusväki suri poismennyttä isäntäänsä.
Samassa veti Asbjörn Krag peitteen vainajan kasvoilta. Bengt peräytyi
ja asetti kädet kasvoilleen.
Vanhan Åkerholmin kasvoja oli kamala katsella. Ne olivat jäykistyneet
ja niissä kuvastui pelokas ilme. Silmät tuijottivat aavemaisina ja suu
oli pahasti vääntynyt. Mitä olikaan vanhus nähnyt ennen kuolemaansa?
"Peittäkää hänet!" pyysi kasvattipoika, "nuo kasvot ovat kauheat."
Asbjörn Krag veti kiireesti peitteen kuolleen yli.
"Kiellän ruumiiseen koskemasta", sanoi salapoliisi ankarasti, "sen
täytyy ehdottomasti antaa olla liikuttamatta."
Kragin määräys ei näyttänyt olevan Bengtin mieleen, mutta kuitenkin
sanoi hän palvelijoille:
"Tehkää niin kuin tohtori määrää!"
Kääntyen Kragiin jatkoi hän:
"Toivoakseni teette kaiken, mitä tässä asiassa on tehtävä."
Krag kumarsi.
"Pyydän kiireesti valjastamaan hevosen kepeän reen eteen", sanoi hän,
"minun täytyy lähettää pari sähkösanomaa."
Sen jälkeen meni hän ovelle ja sanoi:
"Kaikki muut poistukoot, paitsi ne, jotka löysivät ruumiin ja toivat
sen sisään!"
"Minä tulin ensiksi vainajan luo", sanoi keittäjä.
"Ja minä kuulin laukaukset", sanoi piharenki, joka seurasi keittäjää.
"Laukaukset?" huudahtivat Bengt ja Krag hämmästyneinä yhtäaikaa, "oliko
laukauksia todellakin kaksi?"
"Oli", virkkoi tohtori, "on kuultu kaksi laukausta."
"Hyvä on", vastasi Krag, "sulkekaa ovi!"
Asiaan kuulumattomat poistuivat ja ovi suljettiin.
Asbjörn Krag kuulusteli ensiksi piharenkiä.
"Tekö sanoitte kuulleenne kaksi laukausta?" kysyi hän.
"Minä."
"Missä olitte silloin?"
"Olin juuri valjastanut hevoset ja lukitsin paraillaan tallin ovea."
"Paljonko kello oli silloin?"
"Tornikello oli juuri lyönyt yksitoista; seisoin silloin pihalla ja
luin lyönnit."
"Olitteko yksin?"
"Olin."
"Oletteko varma siitä, ettei ketään ollut läheisyydessä?"
"Aivan varma. Silloin oli kirkas kuutamo, ja jos joku olisi ollut
pihalla liikkeellä, olisin minä kyllä hänet huomannut."
"Ja te siis kuulitte laukaukset?"
"Niin. Ensin kuulin yhden laukauksen."
"Mistä suunnasta?"
"Puistosta."
"Mitä teitte laukauksen kuultuanne?"
"Ensin säikähdin, mutta sitten juoksin pihan toiselle puolelle, huusin
Andresenia, keittäjää, ulos, ja silloin kuulin toisen laukauksen."
"Kuinka pitkä oli laukausten välinen aika?"
"Ainoastaan muutamia sekuntteja, tuskin puolta minuuttia."
"Huomasitteko mitään erikoista laukauksien suhteen? Tarkoitan, kuuluiko
ensimmäinen laukaus voimakkaammin kuin toinen?"
Piharenki mietti vähän aikaa.
"Sitä minä en voi varmasti sanoa", vastasi hän, "mutta nyt tarkemmin
muistellessani tuntuu siltä kuin edellinen laukaus olisi ollut
jälkimäistä voimakkaampi. Edellinen ikäänkuin olisi kaikunut kauemmin
ilmassa."
Tohtori keskeytti kuulustelun.
"Mitä ihmettä nämä kaksi laukausta merkitsevät?" kysyi hän, "sillä
ruumiissahan on vain yksi kuulan reikä."
Bengt, joka kuulustelun aikana oli seisonut ikkunan ääressä kuutamoa
katsellen, kääntyi tohtoriin päin ja sanoi:
"Onhan tunnettu asia, että itsemurhaajat usein ampuvat koelaukauksen
ilmaan kootakseen siten rohkeutta tekoansa varten."
"Niin, siitä on lukuisia esimerkkejä", lausui Krag.
"Ja sitä paitsi", jatkoi Bengt, "voihan myöskin otaksua, että vainaja
ensiksi tähtäsi päähänsä, mutta kuula osui harhaan."
"Luuletteko hänen ampuneen ohi?" kysyi Krag.
"Käsi on hyvinkin voinut sillä hetkellä vapista. Näin ollen" -- Bengt
otti vainajan pistoolin -- "jos hän on laukaissut molemmat
pistoolinpiiput, täytyy niitten olla tyhjät, niinkuin ne ovatkin."
"Minä olen myös huomannut sen", sanoi Krag, "ja juuri se seikka tekee
tapauksen salaperäiseksi."
Tämän jälkeen jatkoi salapoliisi piharengin kuulustelua.
"Mitä tapahtui sitten?"
"Kuultuaan huutoni tuli Andresen juosten luokseni. Kerroin hänelle
laukauksista ja sitten lähdimme yhdessä puistoon."
"Löysittekö ruumiin heti?" kysyi salapoliisi Andresenilta
"Ei", vastasi hän, "etsimme noin kymmenen minuutin ajan. Sitten
huomasin minä puitten välissä, muutaman askeleen päässä tieltä,
häämöttävän jotain tummaa. Kiirehdin sinne. Siellä makasi patruuna.
Ravistelin häntä, mutta hän oli kuollut. Hän on ampunut itsensä,
ajattelin minä, sillä minä huomasin hänen pitelevän pistoolia
kädessään. Huusin heti piharengille ja parille muulle miehelle ja
kannoin heidän kanssaan vainajan sisään. -- Siinä kaikki, mitä minä
tiedän."
Asbjörn Krag mietti vähän aikaa. Sitten hän kysyi:
"Kävikö kukaan tapaamassa vainajaa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet
kaupunkiin?"
"Minä lähdin silloin heti huoneeseeni", sanoi tohtori, "enkä nähnyt
häntä enää sinä iltana; luulin vanhuksen myöskin menneen levolle."
"Marianne oli nähnyt hänet", sanoi Andresen.
"Kuka on Marianne?"
"Hän on sisäkkö."
"Kutsukaa hänet tänne!"
Marianne saapui heti. Hän oli punatukkainen noin kolmenkymmenen vuotias
naisihminen. Hänellä oli vielä kyyneleet silmissään.
"Minulle on kerrottu, että te viimeiseksi näitte Åkerholmin elävänä",
alkoi Krag.
"Minä näin hänet, kun hän lähti ulos", vastasi Marianne. "Tultuani
salonkiin siistiäkseni sitä saapui hänkin sinne."
"Puhuiko hän mitään?"
"Hän kysyi minulta, olivatko herrat lähteneet kaupunkiin. Vastasin
siihen, etten tiennyt, minne olitte lähtenyt, mutta että te jonnekin
olitte mennyt."
"Edelleen."
"Silloin alkoi hän etsiä."
"Etsiä?"
"Niin, jotain kirjaa."
Asbjörn Krag ja tohtori katsahtivat toisiinsa.
"Löysikö hän kirjan?" kysyi Krag.
"Ei, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Hän toraili kovin. 'Se oli
tässä vähän aikaa sitten. Ovatko kaikki tämän talon tavaratkin
noiduttuja?' sanoi hän. Hän etsi vielä jonkun aikaa, mutta ei löytänyt
kirjaa. Sen sijaan..."
Bengt keskeytti kuulustelun.
"Mitä te puhutte?" huusi hän, "eikö hän löytänyt kirjaa?" Mutta samassa
koetti hän tyyntyä ja jatkoi rauhallisemmin: "Ei, ei, tämähän on aivan
saman tekevää. Anteeksi, ajatukseni ovat vallan sekaisin."
Asbjörn Krag katsahti terävästi Bengtiin.
Marianne jatkoi:
"Sen sijaan löysi hän... uh...!"
Hän alkoi vapista ja itkeä.
"Mitä hän löysi?"
Marianne osoitti pistoolia ja änkytti pelokkaana:
"Tuon."
"Pistoolin siis?"
"Niin. 'Tämä on sentään paikallaan', sanoi hän pistäen pistoolin
taskuunsa. Sitten hän lähti."
"Puistoon?"
Marianne näytti epävarmalta.
"Ei... Hän lähti pientä lehtokujaa myöten."
"Eikö ollut mielestänne omituista, että hän lähti niin myöhään ulos?"
"Ei ensinkään"
"Minkätähden ei?"
Kului muutama minuutti ennenkuin Marianne vastasi. Sitten sanoi hän
hiljaa ja ujostellen:
"Sen vuoksi, kun hän meni pienen lehtokujan kautta."
Bengt sekaantui taas keskusteluun.
"Minä en pidä tätä kuulustelua tarpeellisena", sanoi hän. "Sen vaikutus
sekä palvelusväkeen että minuun on melkein raateleva."
Asbjörn Krag ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän jatkoi kuulustelua.
"Minne johtaa pieni lehtokuja?"
"Se johtaa... johtaa... Hjelmin kartanolle."
"Ahaa, ymmärrän, -- rouva Hjelmin, Åkerholmin morsiamen taloon."
"Niin", vastasi Marianne, "rouva Hjelm asuu aivan lähellä pientä
lehtokujaa."
"Todellakin. Kiitos. En tahdo enää vaivata teitä."
Marianne, keittäjä ja piharenki poistuivat. Mutta ovella he katsahtivat
kostein silmin pöydällä lepäävää vainajaa.
Palvelijoitten mentyä sanoi Krag Bengtille:
"Pyydän saada vainajan avaimet."
"Mitä tarkoitusta varten?"
"Noudattaaksemme yleistä tapaa. Ja nyt tarkastamme samalla vainajan
kolme salaperäistä huonetta."
"Mutta kunnioitus kuollutta kohtaan...".
"Meidän täytyy."
"Menkäämme sitten."
Krag otti avaimet.
Tohtori ihmetteli itsekseen Kragin rauhallisuutta ja varmuutta. Nyt oli
kuuluisa salapoliisi oikeassa elementissään. Hän oli hiukan kalpea,
mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan ilmeettömät.
"Katsokaahan!" kuiskasi Bengt osoittaen kylkirakennusta, jonka
akkunoista loisti valo.
"Aivan niinkuin hän olisi vieläkin siellä", sanoi tohtori.
"Lähtekäämme sinne", esitti Krag.
Vanhuksen ensimmäisen huoneen ovi oli lukossa. Krag etsi sopivaa
avainta. Kukaan ei lausunut sanaakaan. Oli niin hiljaista, että tohtori
voi hyvin kuulla sydämensä lyönnit.
Asbjörn Krag keskeytti hiljaisuuden. Katsellen terävästi Bengtiä sanoi
hän:
"Luulen, että meille kummallekin on näitten huoneitten salaperäisyys jo
etukäteen selvillä."
Lukko rasahti. Krag oli löytänyt oikean avaimen.
VI.
"KOLMEN HUONEEN SALAISUUS."
Herrat astuivat ensimmäiseen huoneeseen. Vainaja oli sisustanut sen
oman makunsa mukaisesti. Joukko erilaatuisimpia aseita, enimmäkseen
kiväärejä ja pistooleja, riippui seinillä. Mitään salaperäistä ei
siellä voinut havaita.
Seuraava huone oli sisustettu samaan tapaan.
"Mutta täällähän ei olekaan mitään salaperäistä", sanoi tohtori.
"Ei minunkaan ymmärtääkseni", vastasi Bengt. "Ja vainajalla on kauan
ollut kuuromykkä palvelija, joka öisin nukkui ensimmäisessä huoneessa."
"Kuuromykkä palvelija! Sepä omituista!" huudahti Krag.
"Niin, isä oli tullut tuntemaan hänet Amerikassa. Hän oli puoliksi
indiaani ja hyvin uskollinen herralleen. Nyt hän on jo kuollut."
Krag avasi oven seuraavaan huoneeseen, joka oli upeasti koristeltu.
Nurkassa, japanilaisten verhojen takana, oli vainajan sänky, jonka hän
itse tapasi järjestää. Seinillä riippui tauluja ja valokuvia. Lattian
peitti paksu, pehmeä matto.
Ihastuneina tarkastelivat herrat huoneessa olevia nähtävyyksiä.
"Ei täälläkään ole mitään salaperäistä", huomautti tohtori.
"Mitäpä salattavaa hänellä täällä olisi ollut", vastasi Bengt. "Minä
olen jo kauan tiennyt, ettei näitten huoneitten otaksuttu salaperäisyys
itse asiassa ole muuta kuin vanhuksen omituisuutta."
"Sinä kaiketi tutkit huoneet tarkemmin?" kysyi tohtori Kragilta.
"Se ei ole tarpeellista", vastasi salapoliisi.
"Samaa mieltä minäkin olen", sanoi Bengt. "Tällaisen kauhistavan yön
jälkeen olemme kenties jokainen levon tarpeessa --."
Välittämättä Bengtin huomautuksesta siirtyi Asbjörn Krag seinän luo ja
alkoi kädellään painellen tunnustella tapetteja.
"Arvasin siis oikein", puheli hän itsekseen.
Bengtille hän sanoi:
"Ei, emme varsin vielä mene levolle. Vakuutan teille, tohtori, että
tämä huone on salaperäinen. Kuinka varovainen ja viisas vanhus onkaan
ollut!"
"Mutta missä täällä piilee salaisuus?" kysyi tohtori.
"Sen saat tietää sitten myöhemmin, nyt pyydän sinua auttamaan vähäsen
pienessä tarkastuksessa."
"Tarkastuksessa?"
"Älähän kysele liikoja, tee vain niin kuin minä käsken! Toista sanat:
'Näettekö?... Piru!'"
"Näettekö?... Piru!" toisti tohtori ihmetellen.
Bengt kalpeni ja katseli vihaisin silmäyksin salapoliisia.
"Kovemmin", sanoi Krag tohtorille. "Huuda ne sillä tavoin kuin olisit
henkesi edestä pakenemassa jonkun ajaessa sinua takaa!"
Tohtori teki niin ja salapoliisi oli tyytyväinen.
"Huuda nyt sillä tavoin samat sanat kahden minuutin kuluttua!" sanoi
Asbjörn Krag ja lähti huoneesta.
Tohtori ei voinut ollenkaan käsittää tällaista näytelmää, mutta hän
päätti kuitenkin noudattaa Kragin määräystä. Jäätyään kahden kesken
Bengtin kanssa valtasi hänet vastenmielinen ja puoleksi pelonsekainen
tunne. --
Asbjörn Krag oli mennyt ulos vanhuksen huoneitten akkunoitten kohdalle,
samaan paikkaan, jossa hän aikaisemmin oli kuullut Åkerholmin huudon.
Hän kuunteli tarkasti.
"Näettekö?... Piru!" kuului tohtorin huuto, mutta se tuntui tulevan
jostain äärettömän kaukaa.
Salapoliisi lähti takaisin. Tohtori ja Bengt odottivat häntä.
"Tuliko selvä?" kysyi Bengt.
"Kyllä, ja nyt lähdemme puistoon."
"Puistoon, mitä varten sinne?"
"Tarkastamme paikan, josta vainaja löydettiin."
"Onko se tarpeellista?"
"Ehdottomasti; meille lääkäreille on tarpeellista saada tietää kaikki
tällaisessa tapauksessa."
Krag, joka viimeisenä lähti huoneesta, lukitsi oven.
"Kutsukaa kokki ja pari muuta miestä!" käski hän. "Lyhdyt mukaan!"
Asbjörn Krag pisti avaimet taskuunsa.
Kokki, piharenki ja eräs kolmas mies saapuivat lyhdyt mukanaan
paikalle. Krag pistäytyi huoneeseensa ja palasi sieltä heti. Hän oli
ottanut oman lyhtynsä, jonka rakenne oli eriskummainen ja valo
häikäisevän voimakas.
"Siinä on yhdistetty revolveri ja salalyhty yhdeksi", huomautti Bengt
pilkallisesti. "Puuttuu ainoastaan poliisinmerkkejä, muuten olisi
varustus täydellinen."
Portilla odotteli kuski parivaljakkoineen. Pistäen paperin salaa hänen
käteensä sanoi Asbjörn Krag hiljaa:
"Lennätinkonttoriin mahdollisimman nopeasti! Ja pitäkää huoli siitä,
että tämä sähkösanoma lähetetään kiireellisenä!"
"Tästä löysimme herra Åkerholmin", kuului kokin ääni puistosta. Herrat
pysähtyivät ja kokki valaisi lyhdyllään erästä puunrunkoa, josta oli
tielle neljän tai viiden metrin matka.
Krag käski miesten pysähtyä tielle. Itse meni hän puun luo. Lyhtynsä
avulla löysi hän heti lumessa paikan, jossa vainaja oli maannut.
"Hän on maannut kasvot maata vasten", sanoi hän.
"Aivan niin", vastasi kokki.
"Tuossa näkyvät sormen jäljet ja tuossa on vähän verta. Hän on
heittänyt henkensä silmänräpäyksessä. Mihin aikaan te löysitte hänet?"
"Noin kymmenen minuuttia yli yhdentoista", vastasi kokki.
"Silloin oli kirkas kuutamo..."
Samassa hän huomasi jälkiä lumessa.
"Oliko herra Åkerholmilla hirvennahka-saappaat jaloissa?"
"Oli."
"Sitten nämä ovat hänen jälkiänsä. Hän on harpannut tieltä tänne päin
aivan kuin pakeneva ja sitten -- hän on kävellyt takaperin pois päin
puusta seitsemän askelta."
"Ei ole ensinkään kummallista", huomautti Bengt, joka oli uteliaana
seurannut Kragin puuhia, "että vanhus raukka on kulkenut takaperin. Hän
luonnollisesti pelkäsi, että joku voisi seurata häntä ja estäisi hänen
tekonsa."
"Minä en ole sanonut, että se on kummallista", vastasi Krag terävästi.
Neljännestunnin ajan tarkasteli hän vielä lumessa olevia jälkiä ja
sammutti sitten lyhtynsä. Kokki johdatti hänet pienelle lehtokujalle.
"Tämä siis johtaa 'Silkkihelman' asunnolle", kysyi Krag.
"Niin, rouva Hjelmin huvilaan", oikaisi Bengt.
"Hyvä. Kello puoli yksitoista lähti herra Åkerholm kävelylle tänne.
Kymmenen minuuttia yli yhdentoista löydettiin hänen ruumiinsa
puistosta, siis kokonaan vastakkaiselta suunnalta. Ehtiikö
neljässäkymmenessä minuutissa mennä tästä rouva Hjelmin huvilaan ja
tulla sieltä takaisin sille paikalle, josta herra Åkerholm löydettiin
kuolleena?"
Kokki mietti.
"Se voisi kyllä olla mahdollista", sanoi hän, "mutta varmaksi sitä en
voi vakuuttaa. Arvelen kuitenkin, että silloin pitäisi kulkea hyvin
kiireesti."
"No niin, huomenna saamme siitä tarkemman selon. Kello on jo
puolineljä, ja kuu lakkaa pian valaisemasta, joten työskentely käy
mahdottomaksi. Viisainta on käydä levolle."
Krag sanoi Bengtille hyvää yötä ja nousi tohtorin kanssa rappuja myöten
toiseen kerrokseen.
Tohtorin ja Kragin huoneessa oli hiljaista ja lämmintä. Hilpeä tuli
lekotteli kamiinissa, ja pian oli tuli myöskin herrojen sikaareissa.
Krag ja tohtori istuivat vaiteliaina.
"Vanhus parka", puheli tohtori itsekseen, "millaisen kuoleman hän
saikaan osakseen."
Krag asettui mieliasentoonsa. Puoliksi maaten puoliksi istuen loikoili
hän pehmeässä nojatuolissa jalat kamiinin reunalla.
"Väitit eilen", sanoi tohtori, "että vanhuksen kolmessa huoneessa on
joku salaisuus, mutta siellä ei ollutkaan mitään salaperäistä."
Krag nauroi hilpeästi.
"Siellä on salaisuus, vaikka sinä et ole sitä huomannut. Minä aavistin
sen olemassaolon jo silloin, kun sinä kävit Kristianiassa ja kerroit
vanhuksen omituisuudesta, ja kuultuani eilen, että Åkerholmilla oli
ollut kuuromykkä palvelija, pääsin asiasta täyteen varmuuteen."
"Mutta Bengthän kertoi kuuromykästä sangen vähän."
"Se tieto, että palvelija oli kuuromykkä, oli minulle kyllin riittävä."
Herrat vaikenivat taas ja tupakoivat.
Viimein keskeytti tohtori hiljaisuuden.
"Kenties Åkerholmin itsemurhan yhteydessä myös on jokin salaisuus?"
kysyi hän.
"Åkerholm ei ole tehnyt itsemurhaa. Hänet on murhattu."
Tohtori ponnahti ylös.
"Murhattu!" huudahti hän. "Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti. Kuka
on murhaaja?"
"Sitä minä en vielä tiedä. Vanhus sen kyllä tiesi, ja minä kysyinkin
sitä eilen häneltä, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa. Tarkoitan miestä,
jonka vainaja näki paviljongin luona. Hän on murhaaja."
"Mistä syystä ei vainaja ilmoittanut murhaajaansa?"
"Se seikka on yhteydessä 'kolmen huoneen salaisuuden' kanssa."
Tohtori käveli kiihtyneenä edestakaisin lattialla.
"Murha", puheli hän itsekseen, "mikä kauhistava ajatus."
"Mutta ne kaksi laukausta", sanoi hän pysähtyen Kragin eteen, "niitähän
ei ollut kahta enempää, ja molemmat piiput Åkerholmin pistoolissa
olivat tyhjät."
"Juuri nämä kaksi laukausta todistavat, että murha on tapahtunut."
"Sitä minä en ymmärrä."
"Asia on aivan yksinkertaisesti siten, että ensimmäinen laukaus oli
Åkerholmin ja toinen murhaajan. Åkerholm ampui ensiksi murhaajaa. Ja
sinä näyt unhoittaneen, että vainaja aikaisemmin illalla ampumataitoaan
näyttäessään ampui kortista silmän, joten hänen pistoolissaan oli vain
yksi panos jälellä."
"Aivan niin. Sehän on päivänselvää", myönsi tohtori.
"Ja sitäpaitsi", jatkoi Krag, "osoittivat jäljet metsässä, että
Åkerholm, huomattuaan murhaajan ilmestyvän tielle, kääntyi heti
takaisin ja ampui, osaamatta kuitenkaan murhaajaan. Luulen hänen
ampuneen harhaan sen vuoksi, että hän oli ylenmäärin säikähtynyt.
Huomasithan itsekin hirveän pelonilmeen vainajan kasvoilla?"
Tohtori nyökkäsi.
"No niin. Ammuttuaan Åkerholm peräytyi muutaman askeleen takaisin puuta
kohden, ja silloin sai hän kuulan rintaansa."
Tohtori istui kauan mietteissään. "En voi käsittää", sanoi hän, "minkä
vuoksi vainaja läksi keskiyöllä puistoon."
"En minäkään", vastasi Asbjörn Krag, "mutta 'Silkkihelma', tämän
draaman päähenkilö, selittää sen meille."
VII.
ROUVA HJELM.
Asbjörn Krag ja tohtori istuivat jutellen vielä tunnin ajan.
Salapoliisi odotteli vastauksia sähkösanomiinsa.
Vihdoin kuuli hän kulkusien soivan. Kuski ajoi pihaan ja Asbjörn Krag
kutsui hänet heti luokseen.
Saapui kaksi sähkösanomaa, toinen Kristianiasta, toinen Amerikasta.
Krag luki jälkimäisen hyvin tarkkaan ja tohtori huomasi hänen
kasvojensa ilmeestä, että sähkösanoma sisälsi tärkeitä tietoja.
Väsyneenä lähti tohtori levolle.
Krag otti peilinlasinsirpaleita sisältävän laatikkonsa vaatekaapista
Sirpaleet asetteli hän varovasti lattialle, takasivut ylöspäin. Sen
jälkeen rupesi hän sovittelemaan niitä yhteen. Alussa se ei tahtonut
onnistua, mutta siitä huolimatta hän jatkoi työskentelyään. Lopulta sai
hän puolet peilistä kootuksi. Krag oli tyytyväinen. Jäännöspalaset
sopivat helposti yhteen. Tarkoitus oli saavutettu. Hän sai selville,
että peilin takasivulta oli raapittu elohopeaa pieni neliön muotoinen
ala pois ja että se oli tehty aivan äskettäin.
"Tämä oli oivallinen saavutus", puheli hän. "Tämän neliön läpi on
vainaja nähnyt jotain kauhistuttavaa."
Krag otti esille saman kirjan, jonka hän oli illalla siepannut. Hän oli
silloin huomannut, että Åkerholm etsi kiihkeästi jotain erikoista
kohtaa kirjasta. Krag ei ollut nähnyt sivunumeroa, mutta hän otaksui
vainajan selailleen kirjaa 200 tai 250 sivun paikkeilta. Asbjörn Krag
haki sivun 200 ja luki siitä eteenpäin. Kirja oli englantilainen ja
yleisesti pidetty, vaikka sen sisältö tuntuikin kepeänlaiselta. Krag
koetti etsiä jotain huomattavaa kohtaa tai peitettyä ajatusta
lukemastaan, mutta mitään sellaista hän ei löytänyt. Ei ollut
ainoatakaan sanaa tai ajatusta, jolla olisi ollut pienintäkään yhteyttä
salaperäisten tapahtumien kanssa. Lopulta löysi hän 248 sivun
alareunasta pari riviä. Siinä oli muuan vertauskohta, mutta
ajatusyhteys niitten asioitten kanssa, joitten selvittämiseksi hän
työskenteli, oli täysin selvä.
Salapoliisi piilotti kirjan matkalaukkuunsa. Hän päätti mennä parin
tunnin ajaksi levolle. Sitä ennen avasi hän ikkunan saadakseen raitista
yöilmaa huoneeseensa. Taivas oli kirkas ja yö kylmä. Talossa oli kaikki
hiljaista, ja hiljaista oli myöskin taloa ympäröivässä puistossa.
Ainoastaan Bengtin huoneen ikkunasta loisti vielä tuli.
Krag sulki ikkunan ja veti verhot alas. Sen jälkeen lukitsi hän oven ja
asetti kultakoristeisen revolverinsa yöpöydälle. Hän nukkui heti.
* * * * *
Kello kymmenen seuraavana aamuna Asbjörn Krag lähti rouva Hjelmin luo.
Rouva oli jo sitä ennen saanut tiedon onnettomuustapauksesta ja oli se
hänen omien sanojensa mukaan koskenut häneen tuskallisesti.
Esiintyen lääkärinä selitti Krag olevansa velvollinen keräämään päivän
kuluessa kaikki mahdollisesti saatavat tiedot, jotta voitaisiin
selvittää, mikä oli ollut syynä Åkerholmin epätoivoiseen tekoon.
"Se on minulle yhtä käsittämätöntä kuin teillekin", vastasi rouva.
Krag tiedusteli, oliko hän viime päivien kuluessa huomannut Åkerholmin
käytöksessä mitään erikoista.
"Kahden viime viikon aikana on hän ollut kummallinen", vastasi rouva,
"vaikka minä en tiedä millään tavoin rikkoneeni häntä vastaan, mutta
kohdatessani hänet viimeksi itsemurhapaikalla, en huomannut hänessä
mitään erikoista."
"Milloin oli määrä viettää häänne?"
Krag näki selvästi, että hänen kysymyksensä oli vastenmielinen ja
kiusallinen. Vähän aikaa mietittyään rouva vastasi:
"Kuukauden perästä. Åkerholm kiirehti useat kerrat niitten
viettämistä."
"Minkätähden?"
"Sitä en todellakaan tiedä. Varsinkin viime päivinä tahtoi hän
jouduttaa häitämme, ja mainitsi samalla selittämättä tarkemmin syytä,
että asia oli hänelle tärkeä."
"Tunnetteko Åkerholmin kasvattipojan?"
"Bengtin. Hänet tunnen varsin hyvin."
"Mille kannalle hän on asettanut teidän ja Åkerholmin väliseen
suhteeseen nähden?"
"Hän ei ole pitänyt siitä. Hän on vastustanut sitä kaikin voimin."
"Luuletteko, että Åkerholmin käytös viime viikkoina oli seurauksena
hänen alakuloisuudestaan?"
"Åkerholm ei ollut milloinkaan alakuloinen. Hänen hyvätuulisuutensa oli
pysyväinen", vastasi rouva.
"Anteeksi, se, mitä sanoitte, ei ollut suoranainen vastaus
kysymykseeni."
Rouva tuli levottomaksi.
Lyhyen miettimisen jälkeen hän sanoi:
"Åkerholm puhui useasti katkeroituneena kasvattipojastaan. Luulen, että
Bengtin ankara vastustus sai vainajan kiirehtimään naimisiin menoa."
"Åkerholm siis pelkäsi kasvattipoikaansa?"
"Ei ollenkaan, mutta minä otaksun, että hän pelkäsi jotain muuta, sillä
viime aikoina hän puhui eräästä tapauksesta, josta hän arveli koituvan
ikävyyttä koko elämänsä loppuajaksi."
"Mainitsiko hän, mikä se tapaus oli?"
"Ei, mutta jotain hyvin vakavaa se lienee ollut."
"Pyysittekö saada tietää sitä?"
"Pyysin."
"Mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi täydellisesti luottavansa minuun."