Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti
ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n
komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan
yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa
sammutuskomppanian seppeleeseen.
Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi
kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti
antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa
päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin
sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja
sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan
tärisyttävällä perhetragedialla.
Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan
ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan,
aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa
ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti
etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:
— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää
ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin
tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota
taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset,
hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi,
pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä
kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee
testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja
momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja
köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse
kirkkomaan kalmistoon.
Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai
Nestori sananvuoron ja huomautti:
— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —
— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko
elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja
riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön
mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä
kansanjuhlassa?
— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.
— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan
itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän.
Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti
muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit,
apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka
iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä
köydenkiskojia kaupungissa.
— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.
— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin,
sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit
harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?
— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —
— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin
ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja
kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja
sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki
pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme
parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden
sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —
— Alafakkihan se oli —
— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas
pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn
hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin
keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan
vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin
onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille
kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen,
lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden
permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi
kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin
kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä
viikkokausi —
— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.
— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi
pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa
sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit
ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta
oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi.
Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein,
tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken
jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja
häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.
— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!
— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin
näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa
junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen
ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan
käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä
voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti
parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja
sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun
läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja
tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa
ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja
sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas
kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja
kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään,
tajunnut mitään.
— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin
palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka
halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa
tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla
selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja
saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle
hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.
— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli,
että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai
onnettomuudeksi paremminkin.
— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja
myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin
irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo
heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä
päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta
puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa
matkalla vanhempieni luokse.
— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti
ja menettele sen mukaan!
Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet
saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki
kilpailuponnistukset.
Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille
tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli
mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita
korviaan korjauttamaan.