Liikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla
Helsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita,
katseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä
sirkuksessa.
Tämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä,
vanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta,
kissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti
innokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori
päätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan.
Tuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria
nyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä
puolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään
passailevalle piialleen seuraavaa:
— Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät
ylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En
tarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan
ankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia
hyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa
voi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi
tällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan
kaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa
nyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa
hauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani.
Aterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki
niistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen.
— He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle
pari isku- ja puolustusotetta.
Hieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin.
— No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla —
Rouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa.
Nestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai
Nikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi
hetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen:
— Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään!
— Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä,
että nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa?
— Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi
kumajavaa iskua rintaan.
Rouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi
ne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi
nähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan!
Mallikelpoinen isä ja aviomies, joka —
Samassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri.
Rouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa
kuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle:
— No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi
katsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä
usko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini,
hi, hi.
— Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen
konstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä
nyrkkeillään, he, he, he.
— Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli
toista...
— No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin
koetamme kujeillessamme.
Tuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja
kun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän
samalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan.
Kun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet
Nikkisen katseen edestä, puuskutti hän:
— Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen!
— Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen
ja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että
Nikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään.
— Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla.
— Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan
paukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja
sohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen
milloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku
ja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän
läksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja
annellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa
verta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin
puhelinnumeroa.
Nikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi
Tuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli
tullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin
vuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän
raivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja...
Rouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui
silmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle.
Nikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen
hölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa
hän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin
vaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään.
Nikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet
vatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä
ja lankakerän ammottavaan suuhunsa.
Silloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin.
Tuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta
ja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi
kuritushuoneeseen.
Hän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja
nyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua
ulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan
hälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän
palkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari
portin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia.
Ajat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia.