Vartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme
Helsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan
aavistamatta:
— Onko se Olavi?
Meidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan
nimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja
kuiskasimme takaisin:
— On.
Tuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja
tiedusti:
— Miten voit nyt, rakas?
Kun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri,
vastasimme:
— No, niinkuin märkä palaa.
Hänen ääneensä tuli huolestunut sävy:
— Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma.
— Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa.
Hän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
— Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää.
— Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa.
Puhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä
ilmoitus:
— Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona.
— Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin.
— Rouva läksi juuri ostoksille torille.
— Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun
rautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli,
mutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan.
Hän nauraa heläytti.
— Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu
tulella.
— No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta.
— Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä.
— Hauska kuulla.
— Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja.
— Teitä miekkoisia!
Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi
houkutellen:
— Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni?
— Saattaisinpa hyvinkin, mutta...
— Minä parantaisin sinut, poikaparan.
— Kiitos tarjouksesta, mutta...
— Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi
kunnes rouva tulee.
— Kyllä kai, kernaastikin, mutta...
Kuherrellen:
— Sille samalle penkille —
— Sillepä hyvinkin, mutta...
Häntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Ja minähän voisin taas... jos sinä, rakas, tahtoisit —
— Mitä armaani?
— Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja
suu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää!
— No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi,
mutta...
— Tuletko?
— Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta...
— Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun
kanssani seuraa, Olavi?
Minäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta...
Ja rakastat minua vieläkin, rakas?
— Se on selvä.
— Yhtä paljon kuin ennenkin?
Kyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta...
— Äsh, sinä! Mitä mutta —?
— Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät
tuoreimmat tiedot huomiseen numeroon.
— Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi?
— En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan...
Hyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen:
— Kukas sitten?
— Sam.
— Sa-Sam? Missä se sitten on?
— Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa.
Oli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja
puolittain häpeilevän hilpeä:
— Herra Juuumala!
Ja kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin
kahaansa.