Menlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin
runollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta.
Kun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta
antaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien
huumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla
sanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun
joutoajan lukemiseksi yleisöllemme.
Se nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi
kerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille
mättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana
ja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla
kasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon
helman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi
vasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille.
Oliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa
vai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä
kaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle
Kalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden
vierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset,
tosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta.
Kun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan
tutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta,
huomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa
rotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta
tyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin
raukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät
surunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja
voimakkaat, juoksijarodun perikuvia.
Ilmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin
harhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa
katseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän
oudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen
liiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan
helliessään:
Tuo pohjan poikasen lempi,
oi, kuink' oli lämpöinen.
Suvi-iltaakin suloisempi
on muisto sen poikasen.
Mut niin kuni kevät jättää
kesän haltuhun kukkasen,
hän päätään nyökkäs, löi kättä,
hänet kiskaisi pohjoinen.
Lempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä
joutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen
ja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi.
_J.K._
Unohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan
Ahlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena
ylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen
lemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai
hirvimäisestä hieholapsesta.