Konttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään
ja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen.
Sanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen
mielenosoituksen.
Mamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen
kaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että
pappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen
vanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta
painajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen
johonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti
päästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään.
Perheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen
alkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun
tehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että
maito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa.
Kun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen
pöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut
perheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi
kesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman
päässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja
runollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän
herttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan,
tytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa
lojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla
mielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein
kyllikseen ahvenia.
Pappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja
innostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen
uutta ihastusta ja kiitosta odottaen.
Sitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät.
Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja
katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä.
Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan
kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja
hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta
alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen
välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja
anasti kaikki lohipalat lautaselleen.
Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä
Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa
asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja
ärähti:
— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse
jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä,
mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin
tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin
kielettömät ka-kameelit!
Ja perhe puhui.
Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän
lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden.
Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta
kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista
yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi
vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa,
Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden
vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon
samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties
vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.
Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä
tiheämmin ja haikeammin.
Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin
sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja
luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman
ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli
siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin
mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.
Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri-
ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa,
ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain
huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen
onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli
hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt
lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään
tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän
ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa
polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi
antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se
tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän
tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.
Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä
syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata
kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta
kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että
hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä,
joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle
oli parhaaksi.
Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat
itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra
Kiikkunen irvisti päin pappaansa.
Kun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen
puhua järkeä.
Naiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina,
ettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen
järjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä.
Silloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi
lennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia
ja suloisuuksia.
Hän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun
väärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus-
tai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien
rannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin
laskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän
purppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa —
käen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti
ja sattuvasti sanoo:
Kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
läylemmäksi lankeavi
(jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää
yhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt
oli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin
kaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan
kontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot
maalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä.
Hän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa
— erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa
— ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis
tyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja
unelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran
käköstä.
Sen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään
ja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa
otsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa.
Tytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista
supattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti
Kiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta
sanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi
ja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat
tytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori
herra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi
eikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no,
sittenpähän nähdään.
<tb>
Aamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei
eilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili
ystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen
kermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa
mukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa.
Juuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta
huulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja
kantava:
— Kukkuu!
Pappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi
korviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului
selvästi ja kantavasti:
— Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu!
Kiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja
huudahtivat:
— Käki! Meidän puutarhassamme!
Mutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja
otti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi
liikutettuna papan kaulaan ja sanoi:
— Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut
kuulla vielä kerran käen kukkuvan.
Ja tytöt lisäsivät:
— Ja omassa puutarhassasi.
Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:
— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista —
mi-mi-minä en ymmärrä...
Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi
sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.
— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman
vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä
käki, vaikken ymmärrä...
— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka
kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.
— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se
kukahtaa, sanoi pappa.
Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui
ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:
— No niin, lapset, te olette voittaneet...
<tb>
Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi
neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään.
Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella
sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori
herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla
varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja
Punkaharjulle.
Hyvästellessään siskoaan kuiskasi vanhempi neiti Kiikkunen nuoremmalle
neiti Kiikkuselle aikovansa julkaista Heinolassa, jos pappa suostuisi,
kihlauksensa nuoren, Helsingin-matkalla tutuksi tulleen ja heitä
Heinolassa vastassa olevan maisteri Miettilän kanssa.
Mamma kuuli tuon kuiskauksen, meni papan luo, taputti pappaa olalle,
iski silmää tyttärilleen ja sanoi hymyillen:
— Kyllähän me aina pappaa osaamme hoidella!
Kun nuori herra Kiikkunen käväisi seuraavan kerran parhaan toverinsa
Kröönperin Epun kotona, antoi hän tälle kookkaan paketin ja sanoi:
— Tattis vain! Täytetty kanahaukkasi toimi kuluneine höyhenineen
metkasti ja moitteettomasti. Minä sidoin sen ukon nukkuessa
pihlajanoksaan, ja kun ukko istui kuistilla ja hörppi aamukahviaan,
aloin minä vedellä sitä nuorasta puun alta ja kukuin savikukolla.
Ukko ei huomannut kiikarillaan mitään, ja mamma ja likat pelasivat
teatteria erinomaisesti. Perhe on nyt sovussa ja hajoaa halunsa mukaan
kesälomalle minun fiksun keksintöni ansiosta.