Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole
sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.
Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta
silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman
joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla
hänkin.
Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja
tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain
keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja
luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä
sitten sujuisi kuin itsestään.
Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja
hankaluutta.
Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata
taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli
talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle
pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän
kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia
taloja kauppailtaviksi.
Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi
senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään.
Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen
mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.
Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä
sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja
kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä
myydä.
Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain
yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta
hävittäminen.
Hän yritti kaloilla.
Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan
hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai
heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen
kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin
kalanvarkaudesta.
Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla.
Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo
asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa
elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja
niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.
Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino
tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän
kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.
Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan
Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi,
kunhan vain konstin keksisi.
Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä
järjestelmällisesti käytäntöön.
Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei
oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä
kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta
kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.
Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja.
Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti,
joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.
Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun
kylän karja löntysti siitä ohitse.
Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle
ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi
Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen
ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.
Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän
tunkeilevaisuuden.
Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan
karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle
ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä,
mutta ei Jopi Juntunen.
Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen
laskelmiinsa.
Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta
säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja
säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.
Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti
ja säälivästi rapsien lääväänsä.
Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.
Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta.
Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa
syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa.
Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää
tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia
kihlakunnanoikeudessakin.
Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta
anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.
Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja
maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta
tusinasta päästä.
Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet
avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.
Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin,
milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla
ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja
puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi
jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.
Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat
Jopin tulot nousseet 1500 markan korville.
Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään
lehmiään Jopilan ohitse.
Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.
Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle
laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle,
korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja
houkuttelevan herkullisia heiniä.
Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien
kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti
tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen
naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.
Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin
kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.
Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi
kaikkiaan 300 markkaa.
Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi
lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut
heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut
mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa
koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla
ja vartioi laumaa mitä visuimmin.
Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse
ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he
taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen
kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.
Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä
ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan
saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt
käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan
laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä
oli oltu.
Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan
porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa
likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten
pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua
harjoittanut?
Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen)
olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä
rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta
portti oli kuitenkin paras panna kiinni.
Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että
hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi
väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —
Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt
vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa
ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi
säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin
vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.
Jopi oli äreissään.
Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden
teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo
kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.
Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa
pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta
syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti
tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse,
että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se
pakkaudu asiattomille alueille.
Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja
samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja
säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää
portti tästedes hoidossaan.
Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.
Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä,
samoin kuin sitten Jopilan lääväkin.
Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.
Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat
aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.
Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.
Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli
kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.
Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se
kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.
Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.
Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he
käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan
ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.
Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään.
Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin
paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin
polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin
Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.
Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin
ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.
Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää
Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.
Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.