Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen
ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.
Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui
rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi
tuoksuava »Työmies».
Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia
haikupilviä halliin.
Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä
kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla
hänelle.
Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa
eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja
kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun
luo.
Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain
toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun
rahakuurnaan koputtaen:
— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!
Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan,
syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin
ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan
vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin,
ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä
olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen
suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.
Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa
jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis.
Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti
kyynäspäästä.
— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.
Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun
uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä,
mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja
alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia
rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan
perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä
tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän
katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti
takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja
rahakukkaro tallella.
Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä
porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta
sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.
Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen
taskuunsa.
Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.
Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja
takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta,
sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.
Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen
kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.
Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja
huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia,
otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja
uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen,
tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle
roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa
rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan
hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia
patiinikenkiä.
Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan
uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä
viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja
suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän
imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle.
Se rupesi kytemään ja käryämään.
Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin
upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli
mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».
Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi
keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan
matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja
pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä
kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan
kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen.
Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän
irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti
takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti
housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.
Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi,
potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.
Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen
huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.
Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun,
häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän,
kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen
sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.
Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja
keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut.
Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia
porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan
tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien
hiellä eläjinä.
Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi
kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä
pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti
lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus
tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen,
vapaaseen »temokraattiin».
Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan.
Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin,
maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.
Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.
Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia,
puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.
Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen
laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin
tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin
temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset.
Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa —
kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja
tämän roletäärin räkyttämistä!
Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi
nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja
kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.
Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän
räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja
huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:
— Jumalauta, saatana!
Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen
ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha
pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen
huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.