Terve!
Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien,
kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille
tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!
Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini
sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi
voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.
Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä
vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut
ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän
ihalan.
Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien
pyhänä perintöpuuna.
Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen
jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin
ammoisihin —
Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme
nouseville perintöpuuksi.
Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun
ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen
juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan
rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi
salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen
sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.
Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut
ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään
piirtoa tehnyt.
Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt
juurellesi.
Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen
kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.
Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi
läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon
laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta,
nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut
perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun
hyvien haltioittesi hoivattavaksi.
Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.
Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille.
Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.
Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan
äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.
Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä
lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja
naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi
laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:
— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!
He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa
tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he
nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:
— Niin, niin, sinä ihana isien puu.
Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan
koskea, eivät havuasi häiritä.
Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa
kehittyvä.
He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin
ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka
heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja
hupainen aitasi ilmoille yleni.
»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»
He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät
hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.
Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi
rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet,
piloillaankaan pahoin pidelleet.
Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he
riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.
Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat,
kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana
immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista
uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen.
Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi.
He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit
läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.
He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät,
että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja
liitot laajaan sydämeensä.
He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää
leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa
muisto ja merkki oli — puu isien.
Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa,
miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa.
Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan,
näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.
Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana,
koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana,
nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva
perintö.
Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus
vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista —
kallis minulle ja kallis monille!
Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi,
silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —
Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly
tai typerä!
Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka
perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?
<tb>
Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan
hädissäni — —
Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.
— Oi, puu isien, puu isien!
Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi
kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu
kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla
naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu,
täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja
poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva
pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.
Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja
häpeällisimmin.
Saastutettu ja rikkirevitty.
Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä
sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti
neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on
piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos,
tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki:
puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —
Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta
raastettu.
Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön,
niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto
hyväksynyt moista?
Kysy, ken!
Oma koira on omaansa purrut.
Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty,
laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee
tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa
punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua
heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.
Naurava, ilkkuva iletys.
»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»
Ha, ha, ha, ha!
He, he!
He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret,
häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin
kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan
punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen
pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden
— saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa
kohoamattomaksi isiemme perintöpuun.
Isien puu! Isien puu!
<tb>
Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti,
kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.
Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa:
— Isien puu! Isien puu!
1918.