Kalle Kaukoisellen,
Vaimonsak hauvattaissaan.
(Fredmans Epistel, N:o 81).
"Märk hur vår skugga, märk Movits mon frère!" etc.
Neätsek kuin varjomme, kultainen, neäk --
Moahan jo vaipuupi välleen!
Kulta, ja purpur', -- ei puohtinsak piek,
Muuttuuvat mullaksi jälleen!
Nurmikin _Tuomas_ jo, tuossa, ma neän --
Jo kolmasti hauta-kaivaja, hään --
Hiekan jo luopi ja sannan.
Jouvuppas avuksein, Muovits! niin veän
Poaen, kuin hauvallen pannaan.
Voi toivotettu ja haikia moa!
Jonnek me joutumme kerran --
Tuoni, ja aika, siin' yhistää soa
Köyhän, ja rikkaimman herran.
Sinnek ei kateus silmänsäk luo --
Ja lykkyki, liukkaasti lentävä, tuo
Kalmiston ympäir ei liehuk.
Vihamies siinäik -- jos pahaakin suo --
Tyhjään hään riitoillaan riehuu.
Soitto jo kuuluupi! Kuparin eän' --
Lukkari portissa seisoo;
Laulain, ja kiljuen, kulkoopi hään,
Astuupi ruumiimme eissä.
Kirkko-tarhaan jo oikiaa tie,
Kuin halkipa heinien lauhtunein vie,
Ja kalloinki märkeneväisten!
Kunnek toi juoni, kuin murheissaan lie,
Itkulla kumarteleiksen.
Niin läksi levollen, torasta voan,
Suutari _Kaukoisen_ vaimo;
Siin', kussa kuoppaan nyt kurkistellaan,
Kaipaat sa, kultain, tuo vainoo,
Hään tänäin joukostaan erkautui pois --
Eik' yksikään mielytteä meitä nyt vois'
Hään pulloimme täytteä kyll' taisi!
Janotti häntä! toi itekkin sois'
Juuvak niin paljon kuin saisi.