Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.
Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin
keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he
värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa.
Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan
loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen
rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla
kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen
huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä
kärsimys koskaan lopu?
Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja
yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen
kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta,
iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla
ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden
verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota
ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä
tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen
valtareitit.
Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy...
Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten... Ja se ei lopu, se
raivoaa, raivoaa yhä.
Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä
terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä
soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien
valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus
on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen
ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan
sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria
aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä,
että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka
murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia
taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet
sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa,
sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu
pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat
kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se
on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli
hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se
on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota
ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien
salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko
maapallon yllä.
Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie
leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä... Suomessakin,
joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen
likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden
passiivisena todistajana!
Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien
pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä
sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki
tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu,
raiskattu... Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa
odotus jännityksen laukeamisesta.
* * * * *
Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien
ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä
maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa... Ulkona
sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä
lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät
silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen
ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt
suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.
Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.
Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.
Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota
oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset
vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä
voimin tavoittamaan rauhaa.
Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien
aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen
taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon
kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla
ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä
tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja
periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.
Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!
Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin
Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka
väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla
niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli
kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri
siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein
taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan
vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään?
Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen
kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden
Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas,
yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli!
Ei, ei särkynyt enää -- kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla
valmista uutta aikaa varten.
Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen
mielenliikkeensä voimaa.
-- Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?
Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään
pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.
-- Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta
yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian
yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.
-- Kenen syy? virkahti Salme Tamm.
Kuutti levitti käsiään.
-- Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?
-- Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin.
Alkujuureen on iskettävä...
-- Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan.
Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa
olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin
meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet
pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki
alistetaan nykyään, unohdetaan...
-- Niin, kaikki paitsi syyt...
-- Politiikassako?
-- Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.
-- Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.
-- Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija
todellisuudesta. No, se kuuluu teille.
-- Miksi olette niin... niin omituinen?
-- Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!
-- En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin --
kuinka sanoisin -- hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus,
se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin
jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä
ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena...
-- Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme
kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme
jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä
ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte
hyvin.
-- Miksi ei?
-- Me emme luota toisiimme...
-- Mutta miksi emme luottaisi?
Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.
-- Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah,
luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini
ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin.
Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että
minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin
päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia
minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko,
se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja
luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme
teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä
"Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan
tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli
katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te
suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää
teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen
apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan
olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette
ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään
yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli
liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun
elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi
ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman
kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt
vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä
ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!...
-- Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!
-- Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen
on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.
Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen
kitalakensa.
-- Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki
ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä
maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn
huulillanne.
Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.
-- Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin
tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on
totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole
ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.
-- Oletteko edes yritellyt?
-- Olen yritellyt...
-- Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on
aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun...
-- Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin
että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta
erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa
kuvitella.
-- Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi
puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja
minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te
riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle.
Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle
vieras.
-- Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.
-- Kyllä kai.
-- Varmasti!
Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja
hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.
-- Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja
jotakin sanoakseen.
-- Tuskin.
-- Mitä suunnitelmia teillä sitten on?
-- Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan
siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena,
jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen
taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion
ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa
tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin
välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on
kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat
pälkähästä, mutta naiset!
-- Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. -- Herra armias, kuinka paljon
vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette
lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki
viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan
hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että
jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät
ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa
tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut
talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet
hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista
hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan
on hän sitäpaitsi syyntakeeton.
-- Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!
-- Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää,
ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut
monta Klinsporia lisää...
-- Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella?
sanoi Kuutti hieman ivallisesti.
-- Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän
puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot
arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan
entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan
tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina
rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja
te, te puollatte tietysti porvareita?
-- En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te
sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän
runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja
solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan... Siltä tuntuu minusta...
-- Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla
tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua,
olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin
olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen
elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon.
Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan
hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden
selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset
oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion
valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni
kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen
puolesta tehdä mitä tahdon.
-- Te onnellinen!
-- Siksikö, että minulla on rahaa?
-- Ei, siksi että teillä on sopusointu...
-- Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.
-- Onnellinen sittenkin!
-- Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.
-- Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä
kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä
suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli
melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty -- raakamaisuudeksi. Mutta
nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.
-- Siinä olette oikeassa.
-- Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on
rahaa, naurahti Kuutti.
Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä
ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta
vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi
olla.
He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän
väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?
Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää
toistensa puoleen.
He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät --
ja kovettuivat uudestaan.
-- Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti
Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.
-- Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili
Salme väkinäisesti pilaillen.
-- Tehän ette sallinut muunlaisia...
Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään
keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.