Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre
kareili hänen suupielissään.
-- Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta
päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian
epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt
perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate
tekee tuloaan minunkin sydämeeni.
-- Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin
mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän
ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen
sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei
koskaan opi sietämään... En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä...
-- Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän
sairas.
-- Häiritsenkö ehkä?
-- Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni
päivänpaiste.
-- Mikä sinua vaivaa, ystävä?
-- Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat...
Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen
luonteelleen muuten oli aivan outoa.
-- Halpamaista, kamalaa! karjui hän.
-- Mikä? Mitä on tapahtunut?
-- Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta,
joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona
samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei,
he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat
ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset
rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten
aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat
aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me
olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään.
Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi
panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!
-- Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa
sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron.
Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.
-- Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria
näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain
kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku
koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään,
omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty
leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari --,
minä --, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan!
Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä
puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden
perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat
barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi
kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen
monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja
he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset
sortajat!
-- Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja
vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin.
Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan
heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat
ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se
laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle
ja yksilölle on sosialistikin porvari.
-- Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin
suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita
ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä.
Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa,
on ainoa, mitä pyydetään!
-- Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta!
huokasi Kaarina.
-- Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.
-- Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt
pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat,
huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette
väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka
giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen
minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei
voida pakoittaa!
Hän riensi ulos.
-- Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä
haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee
yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?
-- Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa... ei orjuuttaa...
-- Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein
jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi
oli syvästi rakastunut Veraan.
-- Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle
terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta
nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla
oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän
tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En
viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi
varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää
tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala
tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.
-- En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin
Seipi...
-- Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni.
_Minä_ tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun
rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian
suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten,
ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta,
mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on
pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina?
Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi
pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko.
Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä
heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen
hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu
sydämessäni.
-- Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele,
kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin,
sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.
-- Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.
-- Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan
suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse
tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita
ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja,
suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on
vanhemmat... Sitä olen koettanut opettaa...
-- Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää
elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi
elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen
tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan
onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut
harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden
kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili
Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se
on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en
osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan
itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta
sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä,
tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on
utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille
kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän
lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset
ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita
samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan
piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet
onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut...
He vaikenivat.
Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.
-- Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?
-- Kolmekymmentä kaksi vuotta.
-- Vasta... Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin
oletkin kuin pikku tyttö vielä...
Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:
-- Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan
sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien
silmien ympärillä... Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun
sielustasi, tarkoitan.
-- Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi
Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua,
ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes
teoksissasi...
-- Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni,
ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää,
miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.
-- Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.
-- Päinvastoin.
-- Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt
kaikki ihmiset lähettyviltäni.
-- Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen.
Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää
samaa toisessa.
-- Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin
voinut sellaista toivoa...
-- Mikä on tehnyt sinut _noin_ yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut
paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat
kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt
katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen.
Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?
-- Ehkä se sitten on murhe.
-- Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.
Kuutti tarttui Kaarinan käteen.
-- Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?
-- Sinä helpoitat sitä.
-- Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy
tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.
-- Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea
samalla...
-- Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy
itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja -- sitä helpompi on hänen
tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään... Jos
jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa...
-- Niin, silloin voi olla heille hyväkin.
-- Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain
taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina
tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole
voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka,
pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi
kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten.
Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut
joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en
antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet
alas unelmani...
-- Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen
aivan yksin.
-- Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin
minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen
luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä
toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut,
että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen
unelma... Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun
elämäsi taistelua?
-- Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän
työn ja onnen unelman...
-- Minä!
-- Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:
"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän
nyt oitis, pakkoruoskaa elämän
vartoamatta!
Se vast' on vapaa, joka unelmoi
kauneinta unta ja sen muuttaa voi
elämän työksi..."
-- Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut.
Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä
runokirjaa kukaan lukenut.
-- Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo
runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys
kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä,
mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki
nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan
sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula
Kuutin unelmien toteuttaja!
-- Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?
-- Että elämä on pyhä...
-- Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen.
Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä.
Tuohan on sinun oma unelmasi.
-- Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.
-- Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi,
mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi
ihmishenkiä... ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä
uskot kaikkeen tuohon!
-- Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ,
kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!
-- Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?
-- Minä uskon sinuun!
-- Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi
ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis... Mutta
mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän
murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?
-- Kenties.
-- Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi!
Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!
Kaarina katsoi pois.
-- Ei, minä puhun mielettömiä. -- Kuutti taisteli mielenliikutustaan
vastaan. -- Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi
esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!
Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä
huomannut.