Kevään pälviset viidakot alkoivat jo punertaa.
Oula Kuutti, Kaarina ja Seipi palaavat tervehdykseltä vainajien luota.
-- Tuo kaikki tapahtui silloin, kun maa vielä oli sula ja nyt on
talven-taival voitettu, sanoo Seipi.
-- Vaikea talvi!
-- Minun elämäni ankarin, sanoo Kuutti.
Kaarina ei virka mitään.
-- Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!
-- Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!
Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu
silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle,
nähtävästi päästäkseen tapaamasta.
-- Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.
-- Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt!
Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän
suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää
sääliä, lisäsi hän.
-- Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne...
sanoi Kuutti.
-- Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän
kuullut...
-- Ja minä luulen...
Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän
surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa
sitä ääneen.
-- Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa.
Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena.
Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian
suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi,
ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän
apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä
pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin
tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet
hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi
sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen
kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän
melkein raivokohtauksen.
-- Hän ei tahdo jättää työtään.
-- Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee
kaikelle ja kaikille.
-- Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä
mursi hänet.
-- Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon
kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.
-- Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo
ajatus vaivaa minua usein.
-- Luulet siis, että tohtori...
-- Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että
tohtori on viaton.
-- Tohtori on kiivas... Kaikki tietävät sen...
-- Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo
päälleen elämänsä ajaksi... Se on, luulen, todellinen syy hänen
hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet
siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse... Niin, mitä mahdotonta
siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei
ehkä jaksanut elää... puhui Kuutti.
Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan
vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän
vaikeni synkästi.
-- Jos hän todella tahallaan... Silloin olen minä syypää hänen
kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.
-- Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä
ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori
oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut.
Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.
-- Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin
Vera, sanoi Seipi.
-- Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos
en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän
rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.
-- Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme
luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea _mies_, periaatteen, oman
pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu.
Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos
hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään
elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka
panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän
näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on
juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat
pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan
ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat
suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja
pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin!
Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden
häntä olalle.
He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden
ensimäistä vapaata välkähtelyä.
-- Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani
ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.
-- Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten
omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli
vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on
saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen
sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja
löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin
paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen
esikartano, jos se teille onnistuu!
-- Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle?
sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.
-- Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani,
jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa
onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa
ja avarampia olinsijoja, niin -- ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä
täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten
kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen
loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä
on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä
juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä
tahdon. Ja sitten... Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan.
Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.
-- Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.
-- Ja rakastaa rumaa todellisuutta.
-- Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.
-- Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä
jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä
herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.
-- Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen.
Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille
toteutettaviksi!
-- Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin
luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen
tipo tiessään.
-- Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa
silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi.
Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän
opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä
tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin
Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule,
Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun
jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!
Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.
-- Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.
-- Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko
maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat
käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan
arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!
-- Luulen, etten kirjoita enää mitään.
-- Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa!
Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi
käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin
enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin!
Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se
ole ihmeellistä?
Kaarina ja Kuutti hymyilivät.
-- On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä
sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.
He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä
kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.
Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.
Vihdoin kysyi Kaarina:
-- Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?
-- Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan
kirjeenvaihtajaksi.
-- Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja
etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.
-- Tänne jää nuorempia.
-- Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän
piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille.
Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän
hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia...
-- Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen
itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin
taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen
yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei
mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin
mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä,
Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.
-- Voi mitä sinä puhut!
-- Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen,
tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen,
mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono
taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla,
hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla,
silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin
siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan
ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni.
Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin
kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani,
ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä
ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman
olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo
hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.
-- Hän ihaili sinua suuresti?
-- Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen
vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni.
Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä
liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten
kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana,
jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki
kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin
tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin
tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon
kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa
sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni.
Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa
ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa
on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo
suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen
sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman
utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun
utopiojani.
Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, _jos_ vielä teen jonkun
runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei
tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie
siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani
väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen,
menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni
kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä
runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä
olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua
kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän
sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen.
Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa
yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään
muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen
sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä
tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko?
Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?
Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä
joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.
-- Salliman tahto! äännähtää hän.
-- Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä,
valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä.
Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä...
-- Hyvästi, ystävä!
-- Hyvästi.
Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.
Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.
* * * * *
Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea!
Ei _saa_ olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä
näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua
tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani!
Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi
onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten
uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni
on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki.
Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske,
yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on
oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää
kuoleman siimeen ympärilleen.
Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni
kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan
kulkenut.
Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran
tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea
onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin
katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli!
Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen,
taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän
pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita,
sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!
Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho
hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko
kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!
Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi
kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin
olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille
kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras,
säästä Kaarina!
Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha,
elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.
Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua
kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni
unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!
Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.
* * * * *
Ja toinen sydän vastaa siihen.
Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan
ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:
Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen
löydetty ja taas kadotettu armas!
Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala,
hyvyys, kaikki! Koko elämä!
Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula
Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa
orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin
on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain
periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista
petosta! Ja miten raskasta!
Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa,
hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein
unelma.
Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin
viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen
kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle
sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini
todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on
herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen
levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo
ajatus on riittänyt elämän voimaksi.
Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.
Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin
sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä
rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.
Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate
ja rakkaus samassa sekaantuivat!
Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää
Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen
ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen
maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran
kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen
esikartanoon!
Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.
Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen
sielunsa.
Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain
suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata
elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja
hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!
Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina
polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten
virtoinaan valuessa:
Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä
ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden
palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki
taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta
minua, anna minulle voimaa... pysyä uskollisena sille unelmalle,
jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on
luonut minusta...!